Den sjuende nordiske utdanningshistoriske konferensen

Den 19-20.9.2018 ordnades konferensen med över 100 deltagare från alla nordiska länder samt gäster från Holland, Schweitz och Kina. Finland representerades av 5 personer. Baltikum saknades alltjämt helt. Officiella konferensspråk var engelska och nordiska språk. Till denna konferens hade anmälts 89 presentationer i 22 sessioner med skilda teman. En session uteblev samt några av presentationerna. Av de anmälda presentationerna var 38 % av presentationerna inklusive keynotes på engelska, övriga på norska eller svenska. Danskarna var denna gång svagt representerade. Islänningen och finnarna talade engelska. Jag höll mig emellertid till svenska. Finska presentationer på konferensen var:  Merja Paksuniemi (Lapin yliopisto) talade om Professional socialization on female teacher’s occupation in Finland in early 1900’s, Anna-Kaisa Ylikotila (Jyväskylän yliopisto) om Gendered Teacher Education in the Finnish Society of an Early 20th Century och Matti Roitto och Herli Valtonen (Jyväskylän yliopisto) talade om Private members’ parlamentary motions about organizing education in Finland during the period of return to peace and state consolidation 1917-1927. Min presentation Inspektorerna var folkskolans eldsjälar har tidigare presenterats här i min blogg https://wordpress.com/read/feeds/18391009/posts/2012570503>. Vad jag då inte framhöll var att orsaken till att den traditionella skolinspektionen blev föråldrad och lades ned var att den utgjorde en del i en hierarkisk organisation som inte längre fungerade i ett mera demokratiskt system där makten delegerats till de mest berörda, skolorna. Det här blev extra tydligt när skolinspektionens egen lärarfortbildning på 2010-talet lades ned och verksamheten blev helt juridisk och länsstyrelserna översvämmades av besvär och klagomål som så gott som alltid förkastades.

Trondheim var en mycket trevlig konferensmiljö. Konferensen hölls i Sparbank 1:s konferensutrymmen med resterna av stadens första kyrka och St. Olofs ursprungliga grav i källaren.

Susan Wiborg (University College of London) höll öppningssessionens keynote-föreläsning. Hon talade om Global influence on education och diskuterade förekomsten av privata skolor i de nordiska länderna. Hon jämförde de fåtaliga privatskolorna i de nordiska skolsystemen med att hälften av de engelska skolorna är utanför det officiella systemet. På min fråga om varför lärarna i de nordiska länderna inte är förtjusta i privata skolor konstaterade hon att det helt enkelt handlar om deras löneförmåner och tjänsteställning som är tryggare i ett offentligt system. Hon betonade emellertid att förändringar sker långsammare i ett skolsystem som kontrolleras av samhället än i privata läroanstalter.

Vid de olika sessionerna presenterades ett mycket brett urval av teman, vilket visar hur splittrad och bred den utbildningshistoriska forskningen för närvarande är i Norden. Jag deltog i sessionerna:

  • 1C Facist education and democratic responses, som samlade en stor åhörarskara och anknöt till de auktoritära trenderna idag.
  • 2B The history of Teachers in Nordic Perspective, vid vilken två talare var från Finland.
  • 3E Regulering av skolens oppdrag, där jag höll min presentation.
  • 4A The rise of meritocracy, där man funderade över den borgerliga utbildningselitens uppkomst.
  • 5B Danningsreisen, den fysiska och andliga utbildningsresan.

Abstract för presentationerna finns tillgängligt på nätet https://www.ntnu.no/web/nordisk-utdanningshistorie-2018/sesjonsbeskrivelser

Själv var jag den enda som framförde en presentation utan att representera en  akademisk institution. Vid konferensmiddagen framgick det att de utbildningshistoriska föreningarna i Danmark och Norge har lagts ner för flera år sedan, eftersom forskningen nu sköts på akademisk nivå – en tendens som också kan ses på finska i Finland. Så godtogs inte min finskspråkiga version https://skolhistoriafi.wordpress.com/2018/07/ av referatet av Linda Spjuts doktorsavhandling som sådan till internetpublikationen Kasvatus ja aika, eftersom den inte ansågs motsvara de akademiska krav som ställdes på den.

20180920_111904

Den avslutande keynote-föreläsningen hölls av den norska historikern, radioprogramledaren och musikkritikern Erling Svendrup Sandmo. I sitt tal kritiserade han begreppet  ”in-deep learning”. Hänvisande till Ove Mallings bok Store og gode Handlinger af Danske, Norske og Holstenere. Svedrup hävdade att In-deep learning är ett mycket oklart begrep eftersom det inte kan finnas något djup utan yta.

Advertisements

Seitsemäs pohjoismainen koulutushistoriallinen konferenssi

Konferenssi järjestettiin Norjan Trondheimissä 19-20.9.2018. Konferenssiin osallistui yli 100 osanottajaa kaikista pohjoismaista sekä vieraita myös Hollannista, Sveitsistä ja Kiinasta. Suomea edusti 5 henkilöä. Baltian maat puuttuivat edelleen. Julkisia konferenssikieliä olivat englanti ja pohjoismaiset kielet. Tähän konferenssiin oli ilmoitettu 89 esittelyä, joita jaettiin 22 sessioon eri teemoilla. Sessioista yksi ja esittelyistä muutama jäi pitämättä. Ilmoitetuista esittelyistä keynote-luennot mukaan lukien 38 % oli englannin kielellä, muut joko ruotsiksi tai norjaksi. Tanskalaiset olivat tällä kertaa huonosti edustettuina. Islantilaiset ja suomalaiset pitivät esitelmänsä englanniksi. Minä kuitenkin puhuin ruotsia.

Muut suomalaiset esittelyt olivat: Merja Paksuniemi (Lapin yliopisto) puhui aiheesta Professional socialization on female teacher’s occupation in Finland in early 1900’s ja Anna-Kaisa Ylikotila (Jyväskylän yliopisto) puhui teemasta Gendered Teacher Education in the Finnish Society of an Early 20th Century. Lisäksi Matti Roitto ja Heli Valtonen (Jyväskylän yliopisto) puhuivat aiheesta Private members’ parlamentary motions about organizing education in Finland during the period of return to peace and state consolidation 1917-1927. Oma aiheeni Tarkastajat kansakoulun intoilijoina on aikaisemmin esitetty suomeksi tässä blogissa https://wordpress.com/read/feeds/18391009/posts/2012570503

Silloin en kuitenkaan painottanut, että syy siihen miksi kansakouluntarkastuksen toiminta tuli vanhentuneeksi oli, että se oli osa hierarkista järjestelmää, joka ei enää toiminut demokraattisessa järjestelmässä, jossa valta oli delegoitu niille, joita se eniten koski. Tämä asia tuli erityisen selväksi, kun 2010-luvulla kouluntarkastuksen järjestämä opettajien täydennyskoulutus lopetettiin. Silloin toiminta muuttui melkein täysin juridiseksi ja valituksia ja kanteluita tuli tulvimalla, vaikka niitä melkein aina hylättiin.

Trondheim oli hyvin mukava konfrenssiympäristö. Konferenssi pidettiin Sparbank 1:n konferenssitiloissa, jotka oli rakennettu kaupungin ensimmäisen kirkon ja Pyhä Olavin alkuperäisen haudan päälle, jonka jäännökset olivat nähtävissä kellarikerroksessa.

Avaussession keynote-luennnon piti Susan Wiborg (University College of London). Hän puhui aiheesta Global influence on education ja keskusteli yksityiskoulujen vähäisestä esiintymisestä pohjoismaissa vertaillen siihen, että puolet Englannin kouluista ovat julkisen vallan ulkopuolella. Kysymykseeni koskien sitä, miksi opettajat pohjoismassa eivät ole niin kiinnostuneita yksityiskouluista hän vastasi, että kysymyksessä on yksinkertaisesti se, että opettajien palkkaedut ja virka-asema ovat paljon turvallisempia julkisessa järjestelmässä. Hän kuitenkin painotti, että muutoksia on paljon helpompia saada aikaan yksityisessä oppikouluissa kuin julkisesti hallitussa järjestelmässä.

Aiheet, joita käsiteltiin eri sessioissa koskivat hyvin laaja teemavalikoimaa, mikä osoitti kuinka hajallaan ja laaja koulutushistoriallinen tutkimus tällä hetkellä on Pohjolassa. Osallistuin esityksiin:

  • 1C Facist education and democratic responses, joka keräsi suuren kuulijakunnan ja liitettiin auktoritääristen suuntausten uuteen nousuun.
  • 2B The history of Teachers in Nordic Perspective, jossa puhujista kaksi oli suomalaisia
  • 3E Regulering av skolens oppdrag, (koulun tehtävän järjestämistä), jossa itse olin puhumassa.
  • 4A The rise of meritocracy, jossa pohdittiin porvarillisen koulutuseliitin nousua.
  • 5B Danningsreisen, fyysinen ja henkinen koulutusmatka.

Kaikkien esitysten lyhennykset voi lukea internetistä osoitteella  https://www.ntnu.no/web/nordisk-utdanningshistorie-2018/sesjonsbeskrivelser

Itse olin ainoa puhuja, joka ei edustanut mitään akateemista laitosta. Konferenssi-illallisella sain tietää, että Tanskan ja Norjan koulutushistorialliset yhdistykset jo vuosia sitten ovat lopettaneet toimintansa, koska tutkimukset hoidetaan nykyisin akateemisella tasolla. Tämä on suuntaus, joka myös näkyy suomenkielisissä piireissä Suomessa. Suomenkielinen versioni Lina Spjutin kirja-arvioinniksi https://skolhistoriafi.wordpress.com/2018/07/ internetjulkaisuun Kasvatus ja aika ei hyväksytty viitaten siihen, ettei sen tieteellinen taso ollut riittävä.20180920_111904

Konferenssin lopetuspuheenvuoron piti norjalainen historioitsija, radio-ohjelman johtaja ja musiikkikriitikko Erling Svedrup Sandmo (Oslon yliopisto). Puheessaan hän kritisoi käsitettä In-deep-learning viitaten Ove Mallingin kirjaan Store og gode Handlinger af Danske, Norske og Holstenere. Hänen mielestään käsite on hyvin epäselvä koska syvyyttä ei voi olla ilman pintaa.

Inspektorerna var folkskolans eldsjälar

På den sjunde nordiska utbildningshistoriska konferensen i Trondheim 19-20.9.2018 presenterade jag min forskning om de svenskspråkiga folkskolinspektorerna. Jag hade samlat ett urval av minnesrunor om ett trettiotal långvariga eller mera kända svenskspråkiga folkskolinspektorer. I min forskning fick de representera hela folkskolinspektorskåren. Presentationen som här återges litet utförligare utgick från att folkskolinspektionens utveckling kan ses i ett livscykelperspektiv med tre skeden: dess början under den ryska tiden, dess utveckling under förkrigstiden och dess avslutning under efterkrigstiden. Folkskolinspektorernas verksamhet var självfallet nära förbundet med folkskolans utveckling eftersom det var inspektorerna som såg utvecklingsbehoven och därför ofta var de eldsjälar som drev fram utvecklingen.

I folkskolinspektionens förhistoria har de lutherska prästerna under svenska tiden, före 1809, inspekterat de skolor som då fanns. Så fortsatte det ännu i 60 år efter att Finland hade blivit ett storfurstendöme. Lutherdomen måste försvaras i det ortodoxa Ryssland.

I medlet av 1800-talet nådde folkskoletanken Finland och de första privata folkskolorna grundades. År 1870 inrättades Skolöverstyrelsen av Senaten. Den övertog därmed ansvaret för utbildningsväsendet från kyrkan. Skolöfverstyrelsen fick en läroverks- och en folkskoleavdelning. Till chef för folkskoleavdelningen utsågs prästen Uno Cygnaeus (1810–1888). Som chef hörde det till hans uppgifter att utveckla ett nät av folkskolor i hela landet och att inspektera dessa. Uno Cygnaeus dröm var att göra folkskolan till en allmän bottenskola för alla barn i landet, men på grund av de stora sociala skillnaderna skulle det dröja ännu 100 år innan drömmen kunde förverkligas genom införandet av grundskolan på 1970-talet. Cygnaeus var så framgångsrik i att utveckla grundskolnätet att skolornas antal redan inom ett par år blev för många för en inspektor och flera inspektorer måste utses. Särskilt folkskoleinspektor K.V. Forsman (1847–1922) verkade för grundandet av många nya folkskolor i Österbotten.

Till en början grundades bara en folkskola för alla kommunens barn oberoende av deras modersmål. Folkskoleinspektorerna konstaterade emellertid att det var slöseri med lärarens tid att undervisa både på finska, svenska och ibland ryska. Inspektorerna föreslog därför att skolorna skulle delas på språklig grund så att lärarna skulle undervisa antingen på finska eller svenska. Därför började man från år 1880 att dela folkskolorna och folkskoleinspektionen på språklig grund med början i Helsingfors.

Till den folkskolan, som hade bara fyra klasser, antogs endast barn som redan kunde läsa och skriva. Läs- och skrivundervisningen sköttes i hemmen eller i privata småskolor. Folkskolans viktigaste uppgift blev att ge eleverna ett gott modersmål eftersom man genom att utveckla finskan från olika dialekter till ett erkänt europeiskt kulturspråk kunde motarbeta strävandena att förryska landet. I folkskolan undervisades därför inte språk på samma sätt som i läroverken, där ryskan infördes. De svenskspråkiga folkskolornas betydelse var, att de möjliggjorde kontakten till Norden och den västeuropeiska kulturen.

På många orter ansågs folkskolläraren vara den högsta myndighetspersonen efter prästen och doktorn. Folkskoleinspektorn ansågs därför ha en mycket hög status. Som kejserlig tjänsteman hade han under inspektionsresorna rätt att använda uppvärmd vagn med betjänt och två hästar. Inspektörerna engagerade sig vanligen mycket i folkskolans utveckling och två av de svenskspråkiga inspektorerna, Emil Böök (1835–1914) och Albert Lilius (1873–1947) blev professorer i pedagogik. Andra skrivande inspektorer var Anders Leander Biskop (1864–1945) och Otto Florell (1842–1892).

Självständigheten år 1918 gav folkskolan den nya uppgiften att bidra till att ena det under det traumatiska inbördeskriget splittrade folket. Detta syntes också i inspektorernas arbete. Barnen utgjorde en viktig arbetskraft på landsbygden och därför motsatte man sig på många orter barnens skolgång. Folkskolan och folkskoleinspektorerna arbetade däremot för att alla barn skulle få en grundläggande utbildning. Inspektorernas uppgifter stadgades i folkskoleförordningen.

Bottenskolan diskuterades, men man kunde endast enas om införande av allmän läroplikt år 1921. Samtidigt förenades småskolorna med folkskolan och blev dess klasser 1–2. Att det i Finland blev läroplikt istället för skolplikt som i övriga nordiska länder gav särskilt de högre socialklasserna alltjämt möjlighet att ordna de egna barnens skolgång efter förgottfinnande.

Trots en sämre ekonomisk ställning efter att Finland blivit självständigt behöll inspektorerna en hög social position och möjlighet att påverka den allmänna opinionen genom aktivt författarskap och tal i olika sammanhang. En sådan inspektor var Johannes Qvist (1879–1956) som senare blev professor i pedagogik. Folkskoleinspektorn och humanisten Ernst August Mitts (1891–1986) var också en flitig skribent. Folkskoleinspektor Johannes Näse (1881–1944) hade länge ett stort inflytande genom sin aktivitet i Österbottens svenska ungdomsförbund. Under denna förkrigstid utvecklades folkskoleinspektionen mycket genom inspektörernas årliga sammankomster där nya kontrollinstrument och inspektionsmetoder diskuterades.

Utöver de årliga inspektionerna skulle inspektorn på hösten meddela Skolstyrelsen situationen i sitt distrikt och fastställa skolornas års-, arbets- och läroplaner inklusive läroböckerna, ibland omkring 1000 handlingar. På våren skulle lärarvalen i alla distriktets skolor fastställas. Inspektorn hade länge sitt kontor i ett särskilt skåp i det egna hemmet och en liten kanslipeng för papper och kuvert. Kanslipengen var emellertid så knapp att många inspektorer måste svänga ut och in på kuverten för att spara på den knappa kanslipengen.

Efterkrigstiden från 1945 gav nya förutsättningar för enhetsskola, då också arbetarklassen i krigen hade visat sin lojalitet till nationen. Folkskolinspektörer som Johannes Åbonde (1902–1954) strävade efter att grunda medborgarskolor som en fortsättning på folkskolan och kommunala mellanskolor som billigare alternativ till de privata läroverken. Gösta Cavonius och Klas Wallin, som först hade varit folkskolinspektörer var som avdelningschefer på Skolstyrelsen aktivt engagerade i att införa grundskolan, vilket skedde under 1970-talet.

Det ironiska är att folkskoleinspektorernas iver för grundskolan också medförde skolinspektionens slutfas och att skolinspektionen lades ned. Skolstyrelsens finska generaldirektör Erkki Aho som verkat både som folkskollärare och skolpsykolog framhöll att det i grundskolan inte längre behövs några överhetens skolinspektioner. Beslutsfattandet kunde gott delegeras till skolnivån. Lärarutbildningen hade då förlängts från en treårig seminarieutbildning till en flerårig akademisk utbildning med ett forskarutbildningselement. Dessutom hade folkskolans läroplan på några få sidor ersatts med grundskolans flera hundratals sidors läroplan i två band. Snart efteråt upphörde också Skolstyrelsen med att godkänna läroböckerna då man ansåg att marknadskrafterna nog skulle se till att bara de bästa läroböckerna skulle vinna marknadsandelarna.

Folkskoleinspektorerna som hade varit utspridda över hela landet såsom Skolstyrelsens ögon och öron på fältet överfördes till skolavdelningar på länsstyrelserna där de fick kämpa om resurserna med bl.a. polis-, hälso- och socialavdelningen. Förändringen innebar att kontakten mellan skolinspektionen och Skolstyrelsen bröts. Skolinspektörernas förhandskontroll av skolornas arbete och de egentliga skolinspektionerna lades ner. Ännu en tid besökte inspektörerna skolorna informellt och ordnade fortbildning för lärarna i grundskolans skolhållning och undervisning.

Skolinspektörernas arbetsuppgifter förändrades med den nya grundskoleförordningen, men ännu 1998 kunde skolinspektörerna påverka införandet av förskolan. Några år senare återstod för skolinspektionen närmast juridiska frågor som besvär och klagomål från föräldrar och lärare. Antalet sådana exploderade i synnerhet på den finskspråkiga sidan samtidigt som personalresurserna skars ner. Till nya skolinspektörer utsågs ofta jurister med minimal egen undervisningserfarenhet. År 2010 lades länsstyrelserna ner och uppgifterna överfördes till nyinrättade regionförvaltningsverk.

I det skedet hade majoriteten av inspektörerna blivit kvinnliga och tjänstebenämningen blivit överinspektör. Den första kvinnliga folkskoleinspektorn utsågs på 1940-talet, men den första svenskspråkiga, bildningsrådet Clara Granberg (1923–1986), utsågs först 1970 i samband med övergången till  grundskolan.

Man kan konstatera att då Finlands grundskola i Pisa-mätningarna år 2000 nådde sina toppresultat fungerade ännu något slags skolinspektion. Då resultaten därefter började sjunka sammanföll det med att skolinspektionen lades ner i Finland i motsats till hur man gjorde på många andra håll i Europa. Huruvida det finns ett sammanhang kan man diskutera, men säkert är att man genom förlusten av skolinspektörerna miste en av grundskolans viktigaste förespråkare och därigenom underlättade politikernas ekonomiska nedskärningar av resurserna för utbildningssektorn. Säkert sprang samhällsutvecklingen förbi den traditionella skolinspektionen, medan den gavs inte heller utvecklingsmöjligheter.

Tarkastajat olivat kansakoulun intoilijoita

Seitsemännessä pohjoismaisessa koulutushistoriallisessa konferenssissa Trondheimissa 19-20.9.2018 esitin tutkielmani ruotsinkielisistä kansakouluntarkastajista. Olin kerännyt otannan muistokirjoituksia noin kolmestakymmenestä pitkäaikaisesta tai eniten tunnetusta ruotsinkielisestä kansakouluntarkastajasta. Nämä saivat tutkielmassani edustaa koko kansakouluntarkastajakuntaa. Esitys, joka tässä on hieman täydellisempi, perustui kansakouluntarkastuksen kehitykseen, jota voidaan nähdä elämänkaari-näkökulmasta kolmessa vaiheessa: sen aloitus venäjän vallan aikaan, kehitys sotaa edeltävänä aikana ja lopetus sodan jälkeisenä aikana. Kansakouluntarkastajien toiminta oli tietysti riippuvainen kansakoulun kehityksestä, koska tarkastajat näkivät kehitystarpeet ja olivat useimmiten kansakoulun intoilijoita, jotka saivat aikaan tätä kehitystä.

Kansakouluntarkastuksen esihistoriassa Ruotsin aikana, ennen vuotta 1809, luterilaiset papit tarkastivat olemassa olevia kouluja. Näin jatkui vielä 60 vuotta sen jälkeen, kun Suomesta oli tullut suurruhtinaskunta. Luterilaisuutta piti puolustaa ortodoksisessa Venäjässä.

1800-luvun keskivaiheessa kansakouluajatus saapui Suomeen ja ensimmäiset yksityiset kansakoulut perustettiin. Vuonna 1870 Senaatti perusti Kouluylihallituksen, joka otti koululaitoksen haltuunsa kirkolta. Kouluylihallitus sai ensin oppikoulu- ja kansakouluosastot. Kansakouluosaston päälliköksi valittiin pappi Uno Cygnaeus (1810-1888). Hänen tehtäviinsä kuului kansakouluverkon perustaminen koko maahan ja kansakoulujen tarkastus. Uno Cygnaeuksen unelma oli tehdä kansakoulusta yleinen pohjakoulu maan kaikille lapsille. Suurten sosiaalisten luokkaerojen takia kestäisi vielä 100 vuotta ennen kuin tämä unelma toteutuisi peruskoulun muodossa 1970-luvulla. Kouluverkon aikaansaamisessa Cygnaeus oli niin etevä, että jo parin vuoden kuluttua piti ruveta lisäämään kouluntarkastajien määrää. Nämä tarkastajat ja erityisesti K.V. Forsman (1847-1922) Pohjanmaalla vaikuttivat ahkerasti uusien koulujen perustamiseen.

Alussa perustettiin vain yksi koulu kunnan kaikille lapsille riippumatta heidän äidinkielestään. Kansakouluntarkastajat huomauttivat kuitenkin hyvin varhaisessa vaiheessa, että opettajalta meni liikaa aikaa opettamiseen eri kielillä: suomeksi, ruotsiksi ja joskus venäjäksi. Siihen aikaan Suomen kansa oli paljon monikielisempi kuin tänä päivänä. Tarkastajat ehdottivat siksi, että koulut jaettaisiin oppilaiden äidinkielen mukaan ja niin jaettiin myös tarkastuspiirit vuoden 1880 jälkeen Helsingistä alkaen.

Kansakouluihin, jossa silloin oli vain neljä luokkaa, otettiin vain oppilaita, jotka jo pystyivät lukemaan ja kirjoittamaan. Nämä taidot opetettiin joko kotona tai yksityisissä pikkukouluissa. Kansakoulun tärkeimmäksi tehtäväksi tuli siksi kehittää oppilaiden äidinkieltä, suomea, koska suomen kielen piti kehittyä usean murteen sekamelskasta tunnustetuksi eurooppalaiseksi kulttuurikieleksi ja siten estää venäläistämispyrkimykset. Kansakoulussa ei opetettu vieraita kieliä kuten oppikouluissa, joissa jouduttiin opettamaan venäjää. Ruotsinkielisten kansakoulujen tärkeys oli siinä, että ne avasivat kontaktit Ruotsiin ja muuhun länsieurooppalaiseen kulttuuriin.

Monella paikkakunnalla kansakoulunopettaja oli korkein viranomainen papin ja tohtorin jälkeen. Siksi kansakouluntarkastajilla nähtiin olevan hyvin korkea asema. Keisarillisena virkamiehenä hänellä oli tarkastusmatkoillaan oikeus käyttää parivaljakon vetämää lämmitettyä vaunua jossa hänellä oli myös apulainen. Tarkastajat sitoutuivat yleensä syvästi kansakoulujen kehitykseen, Ruotsinkielisistä Emil Böök (1835-1914) ja Albert Lilius (1873-1947) nimitettiin kasvatustieteen professoriksi. Ahkeria tekstien kirjoittajia olivat Anders Leander Biskop (1864-1945) ja Otto Florell (1842-1892).

Itsenäisyys vuonna 1918 antoi kansakoulullekin uudeksi tehtäväksi osallistua kansan yhdistämiseen traumaattisen sisällissodan jälkeen. Tämä näkyi myös tarkastajien työssä. Lapset olivat tärkeä työvoima maaseudulla ja siksi monella paikkakunnalla vastustettiin heidän koulunkäyntiään. Kansakoulunopettajat ja -tarkastajat tekivät kuitenkin töitä sen hyväksi, että kaikki lapset saisivat perustavanlaatuisen koulusivistyksen. Tarkastajien tehtävistä säädettiin kansakouluasetuksessa.

Keskusteltiin edelleen pohjakoulun perustamisesta, mutta pystyttiin ainoastaan päättämään yleisestä oppivelvollisuudesta ja pikkukoulujen sulauttamisesta kansakouluun luokiksi 1-2. Se että Suomessa päädyttiin oppivelvollisuuteen eikä koulupakkoon kuten muissa pohjoismaissa johtui sosiaalisista luokkaeroista. Näin annettiin erityisesti korkeimmille sosiaaliluokille edelleen mahdollisuus järjestää omien lastensa koulutusta oman tahtonsa mukaan.

Itsenäistymisen jälkeisestä huonommasta taloudellista asemastaan huolimatta kansakouluntarkastajilla säilyi korkea sosiaalinen asema ja mahdollisuus näin vaikuttaa yleiseen mielipiteiseen mm. kirjoittajina ja puhujina eri yhteyksissä. Tällainen tarkastaja oli Johannes Qvist (1879-1956), josta myöhemmin tuli kasvatustieteen professori. Ahkera kirjoittaja oli myös kansakouluntarkastaja ja humanisti Ernst August Mitts (1891-1986). Kansakouluntarkastaja Johannes Näsellä (1881-1944) oli kauan suuri vaikutusvalta toimiessaan Pohjanmaan ruotsinkielisessä nuorisojärjestössä. Tänä sotia edeltävänä aikana kouluntarkastusta kehitettiin paljon tarkastajien kokouksissa uusilla kontrollivälineillä ja tarkastusmenetelmillä.

Vuotuisten kouluntarkastusten lisäksi tarkastajien oli syksyllä tehtavänä Kouluhallitukselle ilmoittaa tarkastuspiirinsä tilannetta. Oli vahvistettava kaikkien tarkastuspiiriin kuuluvien koulujen opettajavaalit.  Oli myös vahvistettava koulujen oppi-. työ- ja vuosisuunnitelmat oppikirjoineen, usein jopa 1000 asiakirjaa. Tarkastajalla oli pitkään konttoritilansa kotona erityisessä kaapissa ja vähäinen kansliaraha paperia ja kirjekuoria varten. Raha oli kuitenkin niin niukka, että monet tarkastajat joutuivat kääntämään kirjekuoret käyttääkseen ne uudestaan ja säästääkseen näin kansliarahaansa.

Sodan jälkeinen aika, vuoden 1945 jälkeen, antoi yhtenäisyyskouluajatukselle uusia edellytyksiä, koska työväenluokka sodan aikana oli osoittanut kansakunnalle uskollisuutensa. Kansakouluntarkastajia kuten Johannes Åbonde (1902-1954) pyrki kansalaiskoulujen perustamiseen kansakoulun jatkoksi ja kunnallisten keskikoulujen perustamiseen halvempana vaihtoehtona yksityisille oppikouluille. Gösta Cavonius ja Klas Wallin, jotka ensin olivat toimineet kansakouluntarkastajina, osallistuivat innostuneesti Kouluhallituksen osastonpäällikköinä peruskoulun perustamiseen, mikä lopuksi toteutui 1970-luvulla.

Ironista on, että kansakouluntarkastajien into peruskoulun perustamiseen myös aiheutti kouluntarkastuksen loppuvaiheen, jossa kouluntarkastus lopetettiin perinteisessä muodossaan. Kouluhallituksen pääjohtaja Erkki Aho, joka itse oli ollut sekä kansakoulunopettaja että koulupsykologi painotti, ettei peruskoulussa enää tarvita esivallan kouluntarkastuksia. Päätösvalta voitiin hyvin delegoida koulutasolle. Opettajankoulutus oli silloin pidennetty kolmevuotisesta seminaarikoulutuksesta monivuotiseen akateemiseen koulutukseen sisältäen tutkijakoulutusosan. Lisäksi kansakoulun muutaman sivuinen opetussuunnitelma oli korvattu peruskoulun monisatasivuisella opetussuunnitelmalla kahdessa sidoksessa. vähän myöhemmin Kouluhallitus lopetti myös oppikirjojen hyväksymisen, koska oltiin sitä mieltä, että vain parhaat oppikirjat voittaisivat markkinaosuudet.

Kansakouluntarkastajat, jotka aikaisemmin oli sijoitettu ympäri maata Kouluhallituksen silminä ja korvina koulukentällä siirrettiin lääninhallituksiin perustettaviin kouluosastoihin, jossa he saivat taistella resursseistaan mm. poliisi-, sosiaali- ja terveysosastojen kanssa. Muutos tarkoitti, että kontakti tarkastajien ja Kouluhallituksen välillä katkaistiin. Kouluntarkastajien ennakkokontrolli koulujen työskelystä ja varsinaiset kouluntarkastukset lopetettiin. Vielä vähän aikaa tarkastajat epämuodollisesti vierailivat kouluissa ja järjestivät opettajille täydennyskoulutusta peruskoulun pitämisessä ja -opetuksessa.

Kouluntarkastajien työtehtävät muutettiin peruskouluasetuksen mukaan, mutta vielä 1998 pystyivät kouluntarkastajat vaikuttamaan esikoulutuksen perustamiseen. Muutama vuosi myöhemmin kouluntarkastukselle jäi lähinnä juridisia kysymyksiä kuten vanhempien ja opettajien valitusten ja kanteluiden käsittelyt. Niiden määrä räjähti erityisesti suomenkielisellä puolella yhtaikaa henkilöstöresurssien leikkaamisen kanssa. Uusiksi kouluntarkastajiksi valittiin usein juristeja hyvin vähäisellä omalla opetuskokemuksella. Vuonna 2010 lääninhallitukset lopetettiin ja tehtävät siirrettiin vastaperustetuille aluehallintoviranomaisille.

Tässä vaiheessa tarkastajien enemmistö oli naisia ja virkanimike oli muutettu ylitarkastajaksi. Ensimmäinen naispuolinen kouluntarkastaja nimitettiin 1940-luvulla, mutta ensimmäinen ruotsinkielinen, sivistysneuvos Clara Granberg (1923-1986), vasta vuonna 1970 peruskoulun perustamisen yhteydessä.

Voi todeta, että kun Suomen peruskoulu PISA-mittauksissa vuonna 2000 saavutti huipputuloksensa, jonkinlainen kouluntarkastus oli vielä toiminnassa. Kun tulokset sitten alkoivat laskea, tapahtui tämä samanaikaisesti, kun kouluntarkastus lopetettiin Suomessa toisin, kuin muualla Euroopassa. On tietysti keskusteltavissa, onko asioilla yhteyttä, mutta varmaa on, että lakkauttamalla kouluntarkastajat peruskoulu menetti tärkeimpiä puolestapuhujiaan, mikä helpotti politiikkojen tekemiä leikkauksia koulutuspuolen resursseihin. Oli varmaan niin, että kehitys juoksi perinteisen kouluntarkastuksen ohi, mutta sille ei myöskään annettu kehitysmahdollisuuksia.

Behövs privatskolor i Finland?

I år har den privata Björneborgs svenska samskola utgett sin tredje matrikel. I den berättas också om skolans historia och de resultat skolan har uppnått.

Matrikeln har varit ett arbetsdrygt jobb. Efter att dataskyddslagen hade renoverats fick uppgifterna från tidigare matriklar användas. Dessa fanns lagrade på diskett, men år 2014 då arbetet inleddes visade det sig omöjligt att få tag på en läsare av disketterna, så att alla uppgifterna måste samlas in på nytt.

I matrikeln ingår också en av förra rektor Clas-Eric Palm författad historisk tillbakablick  över skolans 125-åriga historia. Erik Geber återger uppgifter ur denna i sin artikel om ”Privatskolorna i Finland” som kommer att ingå i Skolhistoriskt Arkiv nr 37, som utkommer hösten 2019.

Undervisningen på svenska i Björneborg går tillbaka till stadens grundande år 1558. Då inledde ett pedagogi sin verksamhet i staden. Med tiden blev den skolan ett lyceum. I slutet av 1800-talet minskade lyceets elever drastiskt då också många svenskspråkiga satte sina barn i den finska skolan, som i motsats till lyceet ledde direkt till universitetsstudier.

Föreningen Bildningens vänner i Björneborg hade under ledning av kommerserådet Wilhelm Rosenlew i många år stött en för läroverket förberedande skola och en fruntimmersskola i staden. Lyceet var en traditionell pojkskola. Då lyceets statsstöd hotades beslöt Bildningens vänner i Björneborg år 1892 att grunda det privata läroverket Björneborgs Svenska Samskola Ab.

Föreningens ordförande kommerserådet Wilhelm Rosenlew begav sig med ansökningshandlingarna med tåg till Helsingfors för att till Senaten inlämna ansökan om att få grunda en fullständig svenskspråkig samskola. Emellertid avled han mitt under resan. Hans svärson, doktor Ernst Schildt, kunde ändå inlämna ansökan och samskolan fick sitt tillstånd.

I matrikeln ingår också texter om skolan och hur före detta elever har upplevt den. Många av eleverna var återflyttare från Sverige. I sitt tal på samskolans 100-årsfest undrade förre eleven, fastighetsjuristen Anders Stening från Stockholm  hur det kommer sig att vår barndoms skola fortfarande efter årtionden har ett så starkt grepp om oss och betyder så mycket för oss. På vilket sätt har skoltiden sått frön som avgörande har påverkat elevernas liv?

Han framhöll att ursprungligen var skolan en institution där en äldre generation fostrade och lärde upp en yngre för livets behov. Skolan blev sedan ett komplement till familjen. När dagens mera extrema kunskapsgivare betonar faktakunskapernas roll i skolan finns det en risk att de glömmer bort den del av fostran som i äldre tider sköttes av familjen.

En av de viktigaste uppgifterna för den goda skolan är alltså att skapa en helhet av de impulser som fostrar och utvecklar barnet. Vetenskapshistorien visar att alla de viktigaste ”sanningarna” har blivit välta över ända. I själva verket är det så att de stora upptäckterna karaktäriseras av att de tillåter sig att bli välta över ända. Han konstaterade att han inte kan minnas att han skulle ha upplevt att hans skola skulle ha varit den bästa i hela världen, men han kände att det var hans skola.

När jag sedan bläddrade igenom matrikeln kunde jag konstatera att det bland de forna eleverna huvudsakligen är helt vanliga människor med varierande livshistorier och ofta en fortsatt utbildning. I varje fall hittade jag inga stora statsmän eller kändisar.

Den här skolan är bara en av otaliga privata svenska skolor som har funnits och alltjämt verkar i Finland. Skillnaden mellan en ”offentlig” skola och en privat är kanske att den offentliga fungerar på majoritetens villkor, medan den privata kan ta i beaktande också olika minoriteters behov. Den privata fungerar som ett komplement till de offentliga ofta också som en föregångare i socialt eller pedagogiskt avseende då de förändringarna inom det offentliga skolväsendet ofta bromsas av en konservativ attityd och trög byråkrati. Utan de privata skolorna skulle åtminstone det svenskspråkiga skolnätet ha blivit mycket glesare och kunskaperna i svenska betydligt sämre utanför svenskbygderna.

Den privata skolan har sällan en ekonomisk bakgrund utan problem, vilket kräver en större sammanhållning och beredskap av upprätthållare, lärare, personal och elever att kämpa för just den skolans existens och framgång. Den skolan upplevs som vår skola – en stämning som av en engagerad lärarkår också kan skapas i en kommunal eller statlig skola.

Det offentliga upplevs emellertid ha en skyldighet att ställa en god utbildning till elevernas förfogande. Som förälder och elev känner man sig därför mycket mera kräsen och kritisk till den service som en offentlig skola erbjuder. De privata lider ofta större brist på resurser för utrymmen och verksamhet, vilket föranleder både större aktivitet och flera innovationer för att lösa problemen.

De statliga och kommunala skolornas offentliga finansiering kan också medföra en fokusering på skolans yttre omständigheter såsom skolhus, utrustning och lärarnas formella kompetens framom genuina skolupplevelser och lärarpersonligheter, som sätter sig i elevernas minne för hela livet. Det här kanske är något att tänka på nu då skolan går in i en för många diffus digitalisering där lärarens roll ibland reduceras till elevernas rena uppdragsgivares och undervisningen ersätts av perfekt, opersonlig digital teknik utan uppenbara mänskliga drag.

Martin Gripenberg

Källa: Björneborgs svenska samskola 1892-2017

Björneborg

Tarvitaanko Suomessa yksityisiä kouluja?

Tänä vuonna on Porin yksityinen ruotsinkielinen yhteiskoulu (Björneborgs svenska samskola) julkaissut kolmannen oppilasluettelonsa. Siinä kerrotaan myös koulun historiasta ja saavutetuista tuloksista.

Tietojen kerääminen koulun entisiltä oppilailta on ollut hämmästyttävän työlästä. Sen jälkeen, kun tietosuojalaki oli korjattu, saatiin lupa käyttää aikaisempien oppilasluetteloiden tietoja. Ne oli tallennettu levykkeille. Vuonna 2014 kun niitä haluttiin hyödyntää, osoittautui kuitenkin mahdottomaksi löytää levykkeiden lukijaa. Siksi kaikki tiedot jouduttiin keräämään uudestaan.

Matrikkelissa on myös entisen rehtorin Clas-Eric Palmin kertaus koulun 125-vuotiaasta historiasta. Erik Geber toistaa siitä tietoja artikkelissaan ”Yksityiskoulut Suomessa”, joka tulee sisältymään Ruotsinkielisen kouluhistoriallisen seuran vuonna 2019 ilmestyvään julkaisuun ”Skolhistoriskt Arkiv 37”.

Ruotsinkielisen koulutuksen historia Porissa alkaa tavallaan siitä, kun kaupunki perustettiin vuonna 1558. Silloin aloitti myös pedagoogia. Pedagoogia muutettiin aika myöten lyseoksi. 1800-luvun loppupuolella tähän ruotsinkieliseen lyseoon tuli puute oppilaista, koska ruotsinkielisetkin perheet laittoivat lapsensa uuteen suomenkieliseen kouluun, joka ruotsinkielisen lyseon vastakohdaksi johti yliopisto-opiskeluihin.

Porissa toimi ruotsinkielinen yhdistys Sivistyksen ystävät (Bildningens vänner i Björneborg), joka jo monen vuoden ajan oli tukenut ruotsinkielisen naisten koulun ja lyseoon valmistavan koulun. Lyseo oli perinteinen poikakoulu.  Kun lyseon valtionapu tuli uhatuksi yhdistys päätti vuonna 1892 perustaa kaupunkiin osakeyhtiön, jonka tehtäväksi tuli ruotsinkielisen oppikoulun, Björneborgs svenska samskola Ab:n, ylläpitäminen.

Yhdistyksen puheenjohtaja kauppaneuvos Wilhelm Rosenlew lähti junalla Helsinkiin jättämään perustamisanomuksen Senaatille. Matkan aikana hän kuitenkin kuoli. Mutta hänen vävynsä, tohtori Ernst Schildt, onnistui jättämään hakemuksen ja yhteiskoulu sai lupansa.

Matrikkelissa on myös tekstejä siitä, kuinka entiset oppilaat kokivat koulun. Oppilaista suuri osa oli Ruotsista palanneita maahanmuuttajia. Puheessaan koulun 100-vuotisjuhlassa entinen oppilas, kiinteistöjuristi Anders Stening Tukholmasta ihmetteli, kuinka lapsuutemme koululla edelleen on niin vahva ote meistä ja merkitsee meille niin paljon. Kuinka kouluaika on kylvänyt siemeniä, jotka ovat vaikuttaneet ratkaisevasti oppilaiden elämään?

Steningin mielestä koulu oli alun perin instituutio, jossa vanhempi sukupolvi kasvatti ja opetti nuorempia elämän tarpeita varten. Koulusta tuli siten perhettä täydentävä toimija. Kun tämän päivän faktapainotteiset tiedonvälittäjät painottavat tosiseikkojen roolia koulun opetuksessa, on vaarana, että he kokonaan unohtavat sen osan kasvatuksesta, jonka perhe aikaisemmin hoiti.

Hyvän koulun tärkeimpiin tehtäviin kuuluu luoda kokonaisuus niistä vaikutteista, jotka kasvattavat ja kehittävät lasta. Tiedonhistoria osoittaa, että kaikki tärkeimmät ”totuudet” on kaadettu ylösalaisin. Oikeastaan on niin, että suurten keksintöjen ominaisuuksiin kuuluu, että ne sallivat ylösalaisin-kaatamisen. Hän totesi, ettei muista kokeneensa kouluaan maailman parhaimmaksi, mutta tunsi sen omaksi koulukseen.

Kun selailin oppilasluetteloa, jossa kerrottiin myös oppilaiden elämänhistoriasta, totesin, että entisistä oppilaista löytyy pääosin ihan tavallisia ihmisiä erilaisilla elämäntarinoilla, joihin useasti kuului myös jatkokoulutusta. Kuitenkaan en löytänyt yhtään suurta valtionmiestä tai muulla tavalla erittäin tunnettua ihmistä.

Tämä koulu on vain eräs lukuisista yksityiskouluista, jotka ovat toimineet tai edelleen toimivat Suomessa. Ero ”yleisen” koulun ja yksityisen koulun välillä on ehkä se, että yleinen koulu toimii enemmistön ehdoilla, kun taas yksityinen pystyy ottamaan huomioon eri vähemmistöjen tarpeita. Yksityinen koulu täydentää sillä lailla yleistä koulua ja saattaa toimia edelläkävijänä sosiaalisesti tai pedagogisesti, mitä julkisen koululaitoksen konservatiivinen suhtautuminen ja byrokratia usein jarruttaa. Ilman yksityisiä kouluja ainakin ruotsinkielinen kouluverkko olisi huomattavasti harvempi ja ruotsin kielen taito huomattavasti huonompi ruotsinkielisten seutujen ulkopuolella.

Yksityisellä koululla on harvemmin taloudellisesti ongelmaton tausta, mikä vaatii suurempaa yhteishenkeä ja valmiutta ylläpitäjien, opettajien, henkilökunnan ja oppilaiden puolelta taistella juuri tämän koulun olemassaolosta ja menestyksestä. Tätä koulua koetaan meidän kouluna – tunnelma, jonka sitoutunut opettajakunta voi luoda myös kunnalliseen tai valtiolliseen kouluun.

Julkisella koululla koetaan kuitenkin olevan velvollisuus asettaa hyvää koulutusta oppilaiden käytettäväksi. Vanhemmat ja oppilaat tuntuvat huomattavasti nirsommilta ja kriittisimmiltä sitä palvelua kohtaan, jonka julkinen koulu tarjoaa. Yksityinen koulu kärsii usein resurssipulasta tiloja ja toimintaa varten. Tämä aiheuttaa sekä suurempaa aktiivisuutta että innovatiivisuutta ongelmien ratkaisemiseksi.

Valtiollisten ja kunnallisten koulujen yleinen rahoitus voi myös aiheuttaa huomion siirtämistä koulun ulkoisiin seikkoihin kuten koulutaloon, varustukseen ja opettajien muodolliseen pätevyyteen aitojen kouluelämysten ja opettajapersoonallisuuksien sijasta, jotka jäävät oppilaan mieleen koko elämäksi. Tätä pitäisi ehkä ajatella nyt kun koulut ovat siirtymässä epämääräiseen digitalisaatioon, jossa opettajan rooli saattaa vähentyä oppilaiden puhtaaksi toimeksiantajaksi ja opetus taloudellisista syistä halutaan korvata täydellisellä henkilöttömällä tekniikalla ilman sellaisilla inhimillisiä ominaisuuksia, joiden merkitys on ollut niin suuri nimenomaan yksityisissä kouluissa.

Martin Gripenberg

Lähde: Björneborgs svenska samskola 1892-2017