Koulutushistoriallinen konferenssi Oulussa 2019

Noin 10 vuotta sitten, kun olin hiljattain jäänyt eläkkeelle, osallistuin ensimmäiseen koulutushistorialliseen konferenssiin Jyväskylässä. Silloin keskusteltiin siitä, että koulutushistoriaa ei juuri lainkaan tieteellisesti tutkittu kasvatustieteellisissä tiedekunnissa Suomessa. Tämän jälkeen olen vain käynyt aihetta koskevissa pohjoismaisissa konferensseissa. Siksi tuntui olevan perusteltua kuunnella, miten näitä asioita nyt käsitellään Suomessa. Huomasin, että tärkeimmät keskustelut nyt käytiin englannin kielellä, mikä minun osaltani pitkän kielipaussin jälkeen vaikeutti keskustelujen seuraamista.

Koulutushistoriallisen yhdistyksen vuosittainen konferenssi “Koulutuksen historia ja filosofia” pidettiin 11-12 kesäkuuta 2019 Oulun yliopiston tiloissa. Osallistujien määrä oli n. 25, joista suurin osa eri yliopistoista Suomessa. Ulkomailta oli tullut kymmenkunta osallistujaa: Saksasta, Englannista, Belgiasta, Venäjältä ja Iranista. Mitään varsinaista läsnäololuetteloa ei esitetty, ehkä johtuen EU: n uusiin henkilöluetteloita koskeviin direktiiveihin. Olin iloinen kun oma esitykseni Kansakoukouluntarkastajat kansakoulun tulisisieluina sai jopa kymmenen kuulijaa.

Konferenssin aikana pidettiin viisi avainpuheenvuoroa englanniksi ja 11 istuntoa, joista 5 oli englanniksi. Puute oli, että konferenssista ei ilmeisesti tiedotettu muissa Pohjoismaissa, koska konferenssi ei ollut saanut yhtään osallistujaa sieltä. Sisältöä ajatellen voi korostaa, että painopisteenä oli pedagoginen filosofia, mikä erottaa konferenssin myönteisesti pohjoismaisista koulutushistoriallisista konferensseista. Näin korostetaan enemmän teoreettisia näkökulmia. Perinteisesti tyypillisiä koulutushistorialisia teemoja käsiteltiin myös. Filosofinen lähestymistapa toi mukaan myös enemmän poliittista lähestymistapaa, jossa nyt keskusteltiin erityisesti ympäristöpolitiikan kysymyksistä. Konferenssiohjelma ja osallistujien tiivistelmät löytyvät osoitteesta https://www.oulu.fi/edu/node/58136.

Konferenssin osanottajat olivat pääosin tohtorikoulutettavia tai uusia tohtoreita, mikä on nykyään normaalia näissä konferensseissa. Avain-puhujat olivat professoreita tai muuten tunnettuja henkilöitä näissä piireissä. Ensimmäinen puhuja oli koulutusfilosofian professori Katariina Holma. Hän puhui englanniksi otsikolla Kansalaisuuteen kasvamisesta: tutkitun ilmiön monimutkaisuus filosofisena haasteena. Hänen näkemyksensä perustui Suomen, Tansanian ja Ugandan väliseen yhteistyöhankkeeseen. Hän korosti, että kansalaisuutta ei voida aina tarkastella demokraattisesta näkökulmasta, vaikka tavoitteena on tasa-arvon edistäminen. Hän korosti uskonnon merkitystä maissa, joissa hanke toteutettiin. Hän puhui erityisesti siitä, miten vaihtelevat tavat vaikuttavat opiskelijoiden opintoihin ja tapojen merkityksestä jokapäiväisessä elämässä.

Jo tässä ensimmäisessä puheessa mainittiin John Deweyn (1859-1952, USA) filosofia, johon useat muut puhujat palasivat konferenssin aikana. (John Dewey, amerikkalainen filosofi ja psykologi, jota kutsutaan usein yhdeksi Amerikan tärkeimmistä psykologeista 20. vuosisadalla. Hän uudisti amerikkalaisen koulun opetusmenetelmiä, ja hänen edistyksellistä opetustaan sovelletaan edelleen useimmissa länsimaisissa kouluissa.) Yksi osallistujista korosti, että, hänen aikanaan professori oli suositellut välttämään tätä filosofiaa, koska sitä pidettiin liian monimutkaisena. Nyt se oli ilmeisesti kuitenkin erittäin ajankohtainen suomalaisten kouluttajien keskuudessa.

Lounaan jälkeen osallistujat kuulivat professori Kai Horsthemken (KU Eichstätt-Ingolstatt, Saksa) puheenvuoron Koulutuksesta koskien eläinten oikeuksia. Hän olettaa, että kaikilla olennoilla on oikeus olemassaololle ja että syrjäytyneiden ihmisten joukossa on yksilöitä ja ryhmiä niin alhaisella henkisellä tasolla, että tietyt eläinlajit ovat selvästi korkeammalla. Moraalisesta näkökulmasta on siis tarpeen rinnastaa eläinten oikeudet ihmisiin. Hän rinnasti “speceismin”, valkoisten miesten tavaksi katsoa arvoja, rasismiin ja seksismiin huomauttaen, että on väärin rinnastaa eläimet koneisiin, joita ihmiset ovat keksineet käyttää palvelemaan itseään. Hän nosti esiin Aesopin tarinoita ja korosti ympäristökoulutusta, joka hänen mielestään tarvitsee samantapaisen vallankumouksellisen pedagogikan, kuten Paolo Freiren (1921-1997, Brasilia) pedagogikka sorretuille, ja korosti epistemologisia käsitteitä kuten kriittinen pedagogiikka ja ekopedagogiikka. Ihmisellä on rajallinen kyky nähdä maailma eläinten näkökulmasta. Hän puhui ekolokalisoinnista ja siitä, että ihminen ei pysty tietämään, miten esim. lepakko kokee maailman kaikuja kuuntelemalla näkemisen sijaan. Koska lapset ovat lähes aina kiinnostuneita eläimistä, hän näkee tässä mahdollisuuden laajentaa lasten käsitystä oikeudellisuudesta. Puheenvuoroa kommentoi Maria Saari Oulun yliopistosta.

Ensimmäinen konferenssipäivä päättyi apulaisprofessorin Joris Vlieghen (KU Leuven Belgia) puheenvuoroon. Hän puhui aiheesta: Maailmanlaajuiset ja paikalliset kysymykset kestävän yhteiskunnan koulutuksessa. Politiikasta koulutukseen. Hän aloitti kysymyksellä: Mitä tapahtuu nykymaailmassa? Hän viittasi Bruno Latouriin (s. 1947 Ranskassa), joka uskoo, että elämme eri maailmoissa. Hänen mielestään kaikki ihmiset omalla tavallaan ovat maahanmuuttajia, jotka etsivät maata, jossa voi elää. Monet ihmiset jäävät siihen, mihin he ovat tottuneet. Tämä puhuja käsitteli siten myös ekologisia kysymyksiä ja ihmisen paikkaa maan päällä ja asetti ympäristöasiat pedagogiseen näkökulmaan. Kommentin antoi Minna-Kerttu Vienola Oulun yliopistosta.

Toinen konferenssipäivä alkoi Oulun yliopiston tutkijan Kaisa Vehkalahden avainpuheenvuorolla. Hänen otsikkonsa oli Kansallisen tarinan etsiminen koulutuksen historian maailmanlaajuisesta kentästä. Hän huomautti, että nykyinen rahoitusmalli ohjaa tutkimusta epäoikeudenmukaisesti. Hän puhui myös mahdollisuudesta tehdä maailmanlaajuisia päätelmiä paikallisesta mikrohistoriasta. Häntä kommentoi Maija Lans, joka äskettäisessä väitöskirjassaan oli tutkinut, miten opiskelijan toiminta muuttuu mielekkäästi haastavaksi tai vain huonoksi käyttäytymiseksi koulussa. Lansin tavoitteena oli avata ja nähdä vaihtoehtoisia merkityksiä opiskelijan toiminnassa.

Konferenssi päättyi professori Krassimir Stojanovin (Eichstätt-Ingolstadtin katolinen yliopisto Saksa) esittelyyn. Hänen otsikkonsa oli Pedagoginen oikeus ja globaali maahanmuutto. Hän kertoi laadullis-empiirisesta tutkimuksesta, joka koski kasvatuksellisen oikeudenmukaisuuden käsittelyä sanomalehtiartikkeleissa ja poliittisten puolueiden ohjelmissa Saksassa. Tutkimuksen keskeinen tulos on, että oikeutta koulutukseen nykyisessä koulutuspoliittisessa keskustelussa tulkitaan lähes yksinomaan jakelumenetelmänä ja siten “lahjakkuuteen perustuvaan oikeudenmukaisuuteen”. Näin ollen vaihtoehtoiset osallistumismallit ja arvostukseen perustuva oikeudenmukaisuus jäävät lähes kokonaan huomiotta.

Tarna Kannisto Helsingin yliopistosta kommentoi puheenvuoroa muun muassa viittaamalla asianajaja Gregory A. Millerin (s. 1962, USA) näkemykseen siitä, miten sosiaalisten instituutioiden, kuten koulun, tavoitteita on mahdollista verrata toisiinsa. Esimerkkinä hän käytti julkisten koulujen tavoitteita ja yksityisten koulujen tavoitteita.

Tällaisessa konferenssissa saa runsaasti vaikutelmia, joiden sulattaminen vie aikaa. Myöhemmissä blogeissa toivon voivani käsitellä joitakin esityksiä, jotka mielestäni olivat erityisen mielenkiintoisia.

Martin Gripenberg

Advertisements

Finsk skolhistorisk konferens 2019

För omkring 10 år sedan när jag nyss hade blivit pensionerad deltog jag i min första utbildningshistoriska konferens i Jyväskylä. Då var ett av de stora problemen att utbildningshistoria knappast alls diskuterades i de pedagogiska fakulteterna i Finland. Efter det har det för mig bara blivit nordiska konferenser i ämnet. Därför ansåg jag det vara befogat att följa med hur ämnet numera behandlas i Finland. Jag märkte att de viktiga diskussionerna nu mest går på engelska, vilket, efter ett längre språkavbrott för min del, gjorde det svårare att följa med.

Den finska utbildningshistoriska föreningens årliga konferens “History and Philosophy of Education” hölls 11-12.6.2019 i Uleåborgs universitets utrymmen. Deltagarantalet var c. 25, varav flertalet från olika universitet i Finland, men ett tiotal från utlandet: Tyskland, England, Belgien, Ryssland och Iran. Någon egentlig deltagarlista presenterades inte med hänvisning till EU:s nya direktiv gällande personförteckningar.

Under konferensen hölls fem Keynote-anföranden på engelska och 11 sessioner av vilka 5 var på engelska. En brist var att konferensen tydligen inte har marknadsförts i andra nordiska länder eftersom den inte hade fått en enda deltagare därifrån. Till innehållet kan framhållas att betoningen på pedagogisk filosofi tydligt framgick, vilket skiljer konferensen positivt från de nordiska utbildningshistoriska konferenserna. Det ger mera betoning på teoretiska perspektiv. Traditionellt typiska utbildningshistoriska teman behandlades också. Den filosofiska infallsvinkeln innebar också en mera politisk infallsvinkel där denna gång i synnerhet miljöpolitiska frågor togs till diskussion. Konferensens program och deltagarnas abstracts finns på internetsidan https://www.oulu.fi/edu/node/58136. Mitt eget bidrag  Folkskolinspektörerna som folkskolans eldsjälar fick till min glädje hela tio åhörare.

Konferensdeltagarna var till stor del doktorander eller nyblivna doktorer, vilket numera är vanligt vid dessa konferenser. Keynote-talarna var professorer eller annars i dessa kretsar kända personer. Första keynote-talare var professor Katariina Holma, professor i pedagogisk filosofi. Hon talade på engelska under rubriken Att växa till medborgarskap: Komplexiteten hos ett forskat fenomen som en filosofisk utmaning. Hennes synvinkel utgick från ett samarbetsprojekt mellan Finland, Tanzania och Uganda. Hon betonade att medborgarskap inte alltid kan betraktas ur ett demokratiskt perspektiv också om syftet är att befrämja likvärdigheten. Hon framhöll att religionens betydelse i de länder där projektet genomfördes. Hon talade särskilt om hur varierande vanor påverkar elevernas studier och vanornas betydelse i det dagliga livet.

Redan i detta första anförande nämndes John Deweys (1859-1952, USA) filosofi, till vilken flera andra talare återkom under konferensens gång. (John Dewey, en amerikansk filosof och psykolog som ofta kallas en av USA:s viktigaste psykologer från det 20. århundradet. Han förnyade den amerikanska skolans undervisningsmetoder, och hans progressiva pedagogiska tänkande genomförs fortfarande i de flesta västerländska skolor.) En av deltagarna framhöll för mig att hennes professor i tiden hade avrått från att ta sig an denna filosofi eftersom den då ansågs vara alltför komplicerad. Nu var den tydligen högst aktuell bland de finländska pedagogerna. John Deweys begrepp social intelligens behandlades i en skild presentation av Veli-Mikko Kauppi.

George Gangli från Uleåborgs universitet kommenterade officiellt detta keynote-anförande genom att diskutera begreppet normativ.

Efter lunch fick deltagarna höra ett Keynote-anförande av professor Kai Horsthemke  (KU Euchstätt-Ingolstadt, Tyskland) om Utbildning i djurens rättigheter. Han utgick från att alla varelser har existensberättigande och att det bland marginaliserade människor finns individer och grupper på en så låg intellektuell nivå att vissa djurarters intelligens är tydligt högre än vissa människors. Ur ett moraliskt perspektiv är det därför skäl att jämställa djurens rättigheter med människornas. Han drog paralleller mellan ”speceism”, som han definierade som vita mäns sätt att se på värden, rasism och sexism. Han framhöll att det är fel att enbart jämställa djuren med maskiner i människans tjänst. Han tog upp Aesops fabler och lyfte fram miljöundervisningen som han ansåg behöver en revolutionär pedagogik i likhet med Paolo Freires (1921-1997, Brasilien) pedagogik för de förtyckta, och framhöll de epistemologiska begreppen såsom kritisk pedagogik och ecopedagogik. Människans förmåga är begränsad när det gäller att se välden ur djurens perspektiv. Han talade om ecolocalisation och att en människa inte kan veta hur det är att leva som en fladdermus, som upplever världen som ekon istället för att se den. Eftersom barn nästan alltid har ett stort intresse för djur ser han här en potential att utvidga barnens rättsuppfattning. Kommentaren till anförandet gavs av Maria Saari från Uleåborgs universitet.

Den första konferensdagen avslutades med ett keynote-anförandet av biträdande professor Joris Vlieghe från KU Leuven i Belgien. Han talade under rubriken: Globala och lokala frågor i utbildningen för ett hållbart samhälle. Från politik till pedagogik. Han inledde med frågan: Vad är det som sker i dagens värld och hänvisade till Bruno Latour (f. 1947 i Frankrike), som anser att vi lever i olika världar och att egentligen är alla människor på sitt sätt migranter. som söker ett stycke land att kunna leva på. Många stannar där de är vana att vara. Också denna talare berörde därmed ekologiska frågor och människans plats på jorden och satte miljöfrågorna i ett pedagogiskt perspektiv. Kommentaren gavs av Minna-Kerttu Vienola från Uleåborgs universitet.

Den andra konferensdagen inleddes med ett keynote-anförande av forskaren Kaisa Vehkalahti från Uleåborgs universitet. Hennes rubrik var Sökandet efter en nationell berättelse inom utbildningshistoriens globala fält. Hon framhöll att den nuvarande modellen för finansieringen styr forskningen på ett otillbörligt sätt. Hon talade också om möjligheten av att från lokal mikrohistoria dra globala slutsatser. Hon kommenterades av Maija Lans, som i sin färska doktorsavhandling hade undersökt hur elevaktivitet blir meningsfullt som ett utmanande eller dåligt beteende i skolan. Målet för Lans var att öppna upp och göra det möjligt att se alternativa betydelser för elevens aktiviteter.

Konferensen avslutades med en keynote-presentation av professor Krassimir Stojanov från det katolska universitetet i Eichstätt-Ingolstadt, Tyskland. Under sin rubrik Pedagogisk rättvisa och global migration rapporterade han bl.a. en kvalitativ, empirisk studie som handlar om användningen av kategorin pedagogisk rättvisa i tidningsartiklar och i de politiska partiers program i Tyskland. Ett centralt resultat av studien är att rätten till utbildning i den aktuella utbildningspolitiska diskussionen nästan uteslutande tolkas som distributiva tillvägagångssätt och därmed reduceras till “talentsorienterad rättvisa”. Följaktligen är alternativa modeller av deltagande och erkännandeorienterad rättvisa nästan helt ignorerade.

Tarna Kannisto från Helsingfors universitet kommenterade hans anförande bl a genom att hänvisa till juristen Gregory A. Millers (f.1962, USA) diskussion om hur man kan studera sociala institutioner såsom skolan och jämförde målen för de allmänna skolorna med de privata skolornas mål.

På en sådan konferens får man enormt många intryck som det tar tid att smälta. I senare bloggar hoppas jag kunna ta upp några av de presentationer som ur min synvinkel var särskilt intressanta.

Martin Gripenberg

Formandet av den nya människan

20190426_154012

Ett symposium om den moderna pedagogikens utopier ordnades 26.4.19 i Stockholms universitet. Vid symposiet diskuterades vilken roll utopiska tanketraditioner och utopier har spelat för pedagogik och utbildning under 1900-talet. Vid symposiet presenterade åtta forskare sina forskningsprojekt kring temat pedagogiska utopier. En anledning till seminariet är att det vid universitet har hållits en doktorandkurs om pedagogiska utopier. Ytterligare en sådan kurs kommer att hållas inkommande höst.

Under symposiet diskuterades sådana betydande pedagoger som Ellen Key och Rudolf Steiner samt självkunskapsideologin, demokratiexperimentet i Göteborgsgymnasiet, scfi-litteraturens pedagogiska funderingar, nyliberalismens syn på kunskapskapitalet och moderaternas misslyckade försök att ge Sverige Europas bästa skola.

Begreppen utopi och dystropi var mycket framme i diskussionerna eftersom de trotssitt motsatsförhållande inte står så långt från varandra.  Det kan man se både i scifi-litteraturen och dagens utbildningspolitiska diskussion.

Ett viktigt skede i den europeiska utbildningsdiskussionen var början av 1900-talet då tanken på att forma en ”ny människa” utgjorde en kungstanke för många av de moderna pedagogerna. Det nya seklet skulle behöva en annan människa än tidigare. Skolan och utbildningen ansågs kunna forma den bildbara människan till en civiliserad, kunskapstörstande och samhällstillvänd individ. För att lyckas med det måste mycket av den gamla skolundervisningen ersättas med nya metoder. Svenskan Ellen Key var en av de främsta förkämparna för att göra 1900-talet till ett barnets århundrade. Mycket av hennes verksamhet förlades till Europas främsta dåtida bildningsland, Tyskland, men hon erhöll också genklang i USA.

Ellen Keys mest kända bok är Barnets århundrade som publicerades vid sekelskiftet 1900. Den kom att översättas till 26 språk. I sin syn på barnet utgick hon från barnet som en växt som behöver frihet och bäring att utveckla sina anlag. Läraren skulle bara låta vara och inte ingripa störande mer än nödvändigt. Bildning genom självverksamhet var målet för ungdomsskolan, faktaplugg och yrkesutbildning skulle komma först i högre skolformer. Hon ville avskaffa både aga och betyg liksom katekesplugg och ”snuttifiering” av skoldagen genom ämnesuppdelning. Disputanden Emma Vikström hade kommit över en tidigare bortglömd text av Ellen Key och presenterade Ellen Keys syn på barnauppfostran ur denna texts synvinkel.

I Sverige finns en waldorfskola som tagit sitt namn efter Ellen Key. Norskan Synne Myrböe  presenterade på svenska Waldorfskolans utopiska målsättningar och kunde bl a konstatera att dessa skolor har litet olika atmosfär och arbetssätt i Norge och Sverige. Hon menade att waldorfskolorna kritiserade samhället för att låta undervisningen gå efter ekonomins intressen. Människan har därför urholkats ur berättelsen. Genom detta har utbildningen begränsats till ett fåtal. Hos de unga ger detta upphov till en förtvivlan över framtiden. Hon exemplifierade det med uttycken ”Now here – no where”.

Hon framhöll att syftet med waldorfskolornas pedagogik är tre-enighetstanken: Frihet – Jämlikhet – Rättvisa. Waldorfpedagogiken tänker sig att människan formas genom sitt lärande och tar detta med sig in i näringslivet. Särskilt läraren måste ha frihet att verka som konstnär. Undervisningen skall inte börja med begrepp utan med upplevelse. Dagens näringsliv har fått så många tekniker att kulturlivet inte kan förverkliga sig. De unga måste därför ges en tro på att en förändring kan ske här och nu.

Historikern Inga Sanner tog upp trenden till självuppfostran som var särskilt stark under förta halvan av 1900-talet. Hon såg den som en utopisk impuls att få kännedom om sig själv och en strävan efter en idealisk personlighet. Under 1920-talet utkom mycken sjävhjälpslitteratur för att människan skulle lära sig att behärska sitt inre. Den här litteraturtrenden hade också sin grund i insikten om att människan är formbar. Den insikten hade frambragts av behavorismen och tolkades så att uppfostraren och den uppfostrade kunde finnas i samma person. Redskapen skulle då vara viljan och tanken. Internationellt var det New Thought-rörelsen som bar upp de här tankarna.  I Sverige var det särskilt apotekaren Èmile Coèe som kom att företräda de här idéerna. Att kunna kontrollera sig själv var det viktiga inte nyttan med kontrollen.

Min tankevärld är kanske litet begränsad då jag undrar över symposiumets syfte att undersöka/exponera pedagogiska utopier. För mig är utopier i princip dödfödda funderingar som under gynnsamma förhållanden kan utvecklas till visioner vilka tom. kan förverkligas. Särskilt tänker jag på utopin att alla barn skulle få en likvärdig god utbildning. Den visionen har till stor del förverkligats i Europa och särskilt i de nordiska länderna med deras grundskola och folkskola.

Men utopier kan också förvandlas till dystropier såsom de svenska Moderaternas utopi att förvandla den svenska grundskolan med hjälp av friskolor till ”Europas bästa skola” (Professor Joakim Langdahls presentation på symposiet). Där gick det ju precis tvärtom eftersom den utopin var ett feltänk från början. Med friskolorna gynnade man segregation och nedvärdering av de svenska grundskolan som idé.

Martin Gripenberg

 

 

Uuden ihmisen luominen

 

Tukholman yliopistossa järjestettiin 26.4.-19 symposium modernista kasvatustieteeestä. Symposiumissa keskusteltiin utopististen ajatusperinteiden ja utopioiden roolien merkityksestä kasvatustieteessä ja koulutuksessa 1900-luvun aikana.

Kahdeksan tutkijaa esittelivät tutkimusprojektejaan teemasta pedagogisista utopioista. Syy symposiumin pitämiseen oli, että yliopistossa oli pidetty tohtorinkurssi pedagogisista utopioista. Myös ensi syksynä aiotaan pitää tällainen kurssi.

Symposiumin aikana keskusteltiin sellaisista merkittävistä koulutuksen uudistajista kuten Ellen Keystä ja Rudolf Steineristä sekä itsetuntemusideologiasta, Göteborgin lukion demokratiakokeesta, tieteiskirjallisuuden kasvatuksellisista ajatuksista, uusliberalistisesta näkemyksestä koskien tietopääomaa, sekä Ruotsin kokoomuksen epäonnistuneesta yrityksestä kehittää Euroopan paras koulu Ruotsiin.

Käsitteet utopia ja dystrofia olivat keskusteluissa paljon esillä koska vastakohtaisuudestaan huolimatta ne eivät ole kovin kaukana toisistaan. Tätä voi nähdä sekä tieteiskirjallisuudessa että tämän päivän koulutuspoliittisessa keskustelussa.

Eurooppalaisessa koulutuskeskustelussa tärkeä vaihe oli 1900-luvun alku, kun monien modernien kasvatustieteilijöiden kuningasajatus oli ”uuden ihmisen” luominen uudelle ajanjaksolle. Koulutuksella ja koululla katsottiin olevan mahdollisuuksia muotoilla sivistyvä ihminen sivistyneeksi, tiedonhaluiseksi ja yhteiskunnalle avoimeksi yksilöksi. Onnistuakseen siinä vanhan kouluopetuksen muodot pitäisi korvata uusilla opetusmuodoilla. Ruotsalainen Ellen Key puhui sen puolesta, että uudesta vuosisadasta, 1900-luvusta tehtäisiin lapsen vuosisata. Hänen toimestaan paljon tapahtui Euroopan siihen aikaan parhaassa sivistysmaassa, Saksassa, mutta häntä kuunneltiin myös Yhdysvalloissa.

Hänen tunnetuimman kirjansa, Lapsen vuosikymmen, julkaistiin vuosisadan vaihtuessa 1900. Kirja käännettiin 26 kielelle. Näkemyksessään lapsesta hän lähti siitä, että lapsi on kuin kasvi, joka vaatii vapautta ja mahdollisuuksia kehittää kykyjään. Opettajan piti antaa oppilaan olla, eikä puuttua häiritsevästi enemmän kuin tarpeellista. Omatoiminen sivistys oli nuorisokoulutuksen tavoite, tiedonpänttäämistä ja ammattikoulutusta aloitettaisiin vasta korkeammissa kouluasteissa. Hän halusi poistaa sekä ruumiilliset rangaistukset että todistukset sekä myös katekismuksenpänttäämisen ja koulupäivän pilkkomisen eri oppiaineiden välille. Tohtorinopiskelija Emma Vikström oli löytänyt aikaisemmin unohdetun Ellen Keyn kirjoittaman tekstin ja esitteli hänen näkemyksiään tämän tekstin pohjalta.

Ruotsissa on Waldorfkoulu, joka on valinnut nimekseen Ellen Keyn koulu. Norjalainen Synne Myrböe esitteli ruotsiksi ruotsalaisen Waldorfkoulun päämääriä ja totesi mm. näillä kouluilla olevan hieman erilainen ilmapiiri ja työtavat Norjassa kuin Ruotsissa. Hän oli sitä mieltä, että Waldorfkoulut kritisoivat yhteiskuntaa siitä, että se antaa opetuksen seurata talouden intressejä. Ihminen on siten poistettu opetuskertomuksesta. Koulutus on siksi rajoitettu vain harvoille. Tämä luo helposti nuorille epätoivon tulevaisuudesta ”Now here – no where.” Waldorfkoulujen pedagogiikan tavoite on hänen mukaan kolminaisuusajatuksesta: Vapaus – Tasa-arvo- Oikeudenmukaisuus. Waldorfpedagogiikka ajattelee, että ihmistä muokataan oppimisensa kautta ja hän vie tämän mukaansa elinkeinoelämään. Opettajalla taas täytyy olla vapaus toimia taiteilijana. Opetusta ei aloiteta käsitteillä vaan kokemuksella. Nykyajan elinkeinoelämä on saanut niin paljon tekniikoita, että kulttuurielämä ei pysty enää toteuttamaan itseään.  Nuorille pitää antaa usko muutokseen tässä ja nyt.

Historioitsija Inga Sanner otti esiin itsekoulutuksen suuntauksen, joka oli erityisen tärkeä 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Hän näki sitä utopistisena impulssina saada tuntemusta itsestään ja pyrkimyksenä ihanteelliseen persoonallisuuteen. 1920-luvulla julkaistiin paljon elämäntapaoppaita, jotta ihminen oppisi hallitsemaan mieltään. Tämä kirjallisuuskehitys perustuu myös siihen, että ihminen on muokattavissa. Tämä näkemys oli behavorianismin tuoma ja tulkittiin siten, että opettaja ja opeutettu voisivat olla sama henkilö. Työkalut olisivat sitten tahto ja ajatus. Kansainvälisesti New Thought-liike kannatti näitä ajatuksia. Ruotsissa erityisesti apteekkari Émile Couée edusti näitä ajatuksia. Mahdollisuus hallita itseään oli asian ydin, ei valvonnalla saavutettava etu.

Ajatteluympäristöni on ehkä hieman rajallinen, koska ihmettelen tämän symposiumin tarkoitusta:  tutkia/esittää koulutuksen utopioita. Minulle utopiat ovat pohjimmiltaan kuolleena syntyneitä ajatuksia, jotka kuitenkin suotuisissa olosuhteissa voivat kehittyä visioiksi, joita jopa voidaan toteuttaa. Erityisesti ajattelen utopiaa, että kaikki lapset saisivat vastaavan hyvän koulutuksen. Tämä visio on pitkälti toteutettu Euroopassa ja erityisesti Pohjoismaiden perus- ja kansakouluissa.

Utopiat voivat kuitenkin myös muuttua dystropioiksi, kuten Ruotsin kokoomuksen utopia kehittää ruotsalaisesta peruskoulusta vapaakoulujen avulla ”Euroopan parhain koulu” (Professori Joakim Langdahlin esitys symposiumissa). Siinä asiassa kaikki meni päinvastoin, koska tämä utopia oli virheellinen ajatus alusta alkaen. Vapaakouluilla hyödytettiin segregaatiota ja halvennettiin ideaa ruotsalaisesta peruskoulusta. Tuloksena oli koulu, joka menestyy huonosti PISA-mittauksissa.

Martin Gripenberg

Mängdläran som kom av sig

Då Sovjet den 4 oktober 1957 tog ledningen i rymdkapplöpningen genom att skjuta upp världens första satellit, Sputnik, tvingades Amerikanerna inse att ryssarna var överlägsna i naturvetenskap och matematik. Det ledde till en panikreaktion i USA och plötsligt fanns det miljoner dollar att satsa på undervisningen av matematik och naturvetenskaper. De som hade idéer fick möjlighet att lansera dem.

En sådan idé var den nya matematiken, new math, som hade formats i USA i början av 1950-talet med mängdlära som en viktig byggsten. Matematiker vid Stanford university och University of Illinois drev linjen att studenterna skulle ges förståelse snarare än att drillas med tabeller och lära sig svar utantill. De skulle via mängdlära få insikter i matematikens grunder och begrepp. De skulle alltså lära sig matematiken från grunden.

Omdaningen av västvärldens matematikutbildning tog fart i och med en konferens på slottet Royaumont utanför Paris i november 1959. Där möttes amerikanska och europeiska forskare för att diskutera vilka krav som skulle ställas på framtidens utbildning i matematik. En av de tongivande deltagarna var bourbakisten Jean Dieudonné, som lanserade den nya matematikens stridsrop:

– Ner med Euklides!

I bakgrunden låg nya landvinningar inom fysiken, som relativitetsteori och kvantfysiken.

Även om matematikvetenskapen under 1800 och 1900 århundraden kraftigt hade utvecklats fokuserade undervisningen till stor del på de matematiska områden som revisorer, seglare och tekniker behövde i sitt arbete. Modern matematik skulle däremot byggas upp med logiska begrepp utifrån en rad abstrakta axiom. Därför spred sig mängdläran som en löpeld genom västvärlden och blev grunden för skolmatten redan från lågstadiet i land efter land.

Just Sputnikåret 1957 hade den svenska regeringen tillsatt en skolberedning med uppdrag att staka ut riktlinjerna för den nioåriga enhetsskolan. Den hade man beslutat om 1950. Samtidigt anammades den nya matematiken av Nordiska kommittén för modernisering av matematikundervisningen, bildad efter Royaumont. Kommitténs rapport 1967 blev den murbräcka som banade väg för mängdläran i Norden.

I Finland rådde på 1950-talet ännu parallellskolesystemet med folkskola och läroverk. I folkskolan lärde man sig räkning och mätningslära och i läroverket matematik som under de två första åren var huvudsakligen räkning. Algebra och geometri kom in i undervisningen först i läroverkets tredje klass. Då grundskolan infördes medlet av 1970-talet innebar det också en översyn av lärokurserna i alla ämnen. Det var då mängdläran fick sitt genomslag och användes allmänt i slutet av 1970-talet. Allt skulle moderniseras och det gamla kastas ut. Det gjorde att lärarna varken orkade eller hann sätta sig in i allt de nya. Motståndet var stort på många håll.

Den nya matematiken verkade emellertid inte att leda till de önskade resultaten. Man såg inte att metoden befrämjade inlärningen på förväntat sätt. Undervisningens innehåll ansågs ha förskjutits alltför mycket på symboliken så att träningen av det egentliga innehållet blev eftersatt. I efterhand betraktas reformen som ett gigantiskt fiasko där man lät yrkesmatematiker bestämma i pedagogiska frågor.

I USA ansåg matematiklärarnas organisation början på 1980-talet att matematikundervisningens fokus borde flyttas till problemlösning. Då Utbildningsstyrelsen 1982 omarbetades grundskolans läroplan betonade man framför allt just förmågan att lösa matematiska problem och matematikens tillämpbarhet. Som en följd av detta upphörde man med att undervisa mängdlära och logik som skilda delområden. I Finland avskrevs reformen i början av 1980-talet.

Flera krävande delområden flyttades från lågstadiet till högstadiet och gymnasiet. Man strävade efter att ge eleverna tid att undersöka spännande ämnen och hitta sina egna modeller för problemlösning. Reformen syntes också i läromaterialet och kritiserades av många lärare för att lämpa sig bättre för de mest begåvade eleverna. Lösningsmodellerna ansågs vara alltför ensidiga. År 1985 minskades antalet veckotimmar från fyra till tre. Från 1994 kommunaliserades läroplanerna helt. Det innebar att fokus riktades på mellanresultaten och inte på själva undervisningsmetoderna. På högstadiet avstod man från nivåkurserna.  Eero Seppä hävdar att mängdläran därför upphörde att användas i grundskolan från är 1994.

På 2000-talet har antalet matematiktimmar åter utökats och man har återgått till ett mera centraliserad styrning av matematikundervisningen. I förslaget Grundutbildning 2020 eftersträvar man en starkare integrering av matematikundervisningen med övriga läroämnen i grundskolan.

Då mängdläran eftersträvade att för eleverna ge en djupare förståelse av matematikens väsen visade det sig vara en väl tung uppgift för lärarna med en traditionell utbildning som undervisade ett mycket heterogent elevmaterial. Därför såg man det som nödvändigt att återgå till en tillämpad matematik sådan den hade varit före Sputnik-krisen. Thomas Rosenberg konstaterar i en spalt i SFV magasinet att man ska vara försiktig med alltför snabbt och okritiskt föra in nya och oprövade metoder i våra skolor. Han avser därvid digitaliseringen.

Ändå undrar jag om det inte är en litet väl enkel lösning att man nöjer sig med att en mera avancerad undervisning begränsas till de mest matematiskt begåvade t.ex. genom att utöka kursutbudet i gymnasiet. I stället borde man kanske sträva till en mera grundläggande omläggning av matematikundervisning så som avsågs med mängdläran. För mig handlar det inte bara om en demokratifråga, utan jag är mera bekymrad över matematikundervisningens utveckling överlag eftersom jag tror att en bredare förståelse av matematikämnet också bidrar till att fördjupa detta.

Industrialismen medförde stora och snabba samhällsförändringar. En del av försöken till förändring förblev utopier ända tills tillräckliga förutsättningar hade uppstått. Jag skulle räkna den nya matematiken med mängdläran till denna kategori av utveckling som ännu inte hade förutsättning att genomföras. Många av dessa utopier har just förblivit sådana utopier.

Källor:

Karlsson Mats: Matterevolutionen som kom av sig. Forskning och Framsteg, 2012-03-31.  https://fof.se/tidning/2012/3/artikel/matterevolutionen-som-kom-av-sig

Rosenberg Thomas: Minns du mängdläran? SFV magasin 1/2009.

Seppä Eero: Joukko-opin rooli suomalaisessa koulumatematiikassa. Pro gradu tutkielma Tampereen yliopisto. 2013.

Uusi matematiikka.: https://fi.wikipedia.org/wiki/Uusi_matematiikka  23.4.2018 

 

 

Joukko-oppi, josta ei tullut mitään

Kun Neuvostoliitto lokakuun 4. 1957 otti johdon avaruuskilpailussa ampumalla ylös maailman ensimmäinen satelliitin, Sputnikin, joutuivat amerikkalaiset hyväksymään, että venäläiset olivat parempia luonnontieteissä ja matematiikassa. Tämä aiheutti USA:ssa paniikkireaktioon ja yhtäkkiä tarjottiin miljoonittain dollareita matematiikan ja luonnontieteiden opetukseen. He, joilla oli ideoita, saivat mahdollisuuden toteuttaa niitä.

Sellainen idea oli uusi matematiikka, new math, jonka oli muodostettu USA:ssa jo 1950-luvun alussa joukko-opin tärkeänä rakennusosana. Stanfordin ja Illinoisin yliopistojen matemaatikot ajoivat ajatusta, että oppilaille olisi annettava ymmärrystä mieluummin kuin harjoittelua taulukoilla ja oppia vastauksia ulkoa. Joukko-opin avulla he saisivat ymmärryksen matematiikan perusteista ja käsitteistä.

Länsimaailman matematiikan opetus muuttui marraskuussa 1959 kun järjestettiin konferenssi Royaumontin linnassa Pariisin ulkopuolella. Siellä tapasi useita amerikkalaisia ja eurooppalaisia tutkijoita keskustellakseen niistä vaatimuksista, joita tulevaisuudessa pitäisi asettaa matematiikanopetukseen. Yksi johtavista osallistujista oli bourbakisti Jean Dieudonné, joka käynnisti uuden matematiikan taisteluhuudon:

Alas Euklides!

Taustalla oli fysiikan uusia saavutuksia kuten suhteellisuus- ja kvanttifysiikan opit.

Vaikka matematiikkatieteet olivat 1800- ja 1900-luvuilla voimakkaasti muuttuneet, keskittyi opetus suurelta osin niihin matemaattisiin alueisiin, joita tilintarkastajat, purjehtijat ja teknikot tarvitsivat työssään. Moderni matematiikka kuitenkin rakennettaisiin loogisista käsitteistä perustuen abstraktien aksiomien sarjaan. Tämän vuoksi joukko-oppi levisi kulovalkean tavoin länsimaihin ja tuli koulumatematiikan perustaksi ala-asteelta alkaen maassa toisensa jälkeen.

Juuri Sputnikvuonna 1957 oli ruotsin hallitus asettanut kouluvalmistelun tehtäväksi määrätä suuntaviivat yhdeksänvuotiselle yhtenäisyyskoululle. Siitä oli päätetty jo vuonna 1950. Samalla omaksuttiin uusi matematiikkamenetelmä Pohjolan komitealta matematiikanopetuksen modernisoimiseksi, perustettu Royamountin konferenssin mukaan. Komitean raportti vuonna 1967 oli se muurinmurtaja, joka raivasi tietä joukko-opille Pohjolassa.

Suomessa vallitsi vielä 1950-luvulla rinnakkaiskoulujärjestelmä: kansakoulu ja oppikoulu. Kansakoulussa opittiin laskentoa ja mittausoppia ja oppikoulussa matematiikkaa, joka ensimmäisten kahden vuoden aikana oli pääasiassa laskentoa. Algebraa ja geometriaa alettiin opettaa vasta oppikoulun kolmannella luokalla. Kun siirryttiin peruskouluun 1970-luvun keskivaiheilla, vaati se myös kaikkien oppiaineiden opetuskurssien tarkistusta. Tällöin myös joukko-oppi teki läpilyöntinsä ja sitä käytettiin yleisesti 1970-luvun loppupuolella. Kaikki modernisoitaisiin ja vanha heitettäisiin pois. Tämä aiheutti sen, että opettajat eivät jaksaneet eivätkä myöskään ehtineet perehtyä kaikkeen uuteen. Vastarinta oli voimakasta usealla taholla.

Uusi matematiikka ei kuitenkaan vaikuttanut johtavan toivottuihin tuloksiin. Ei nähty menetelmän hyödyttävän oppimista odotetulla tavalla. Opetuksen sisällön katsottiin siirtyneen aivan liikaa symboliikkaan, jolloin varsinaisen sisällön harjoittelu jäi puutteelliseksi. Jälkikäteen katsottuna uudistuksen voi nähdä valtavana fiaskona, jossa annettiin ammattimatemaatikkojen päättää kasvatustieteellisistä kysymyksistä.

1980-luvun alussa USA:n matematiikkaopettajien järjestö oli sitä mieltä, että matematiikkaopetuksen pääpaino olisi siirrettävä ongelmanratkaisutaitoihin. Kun Opetushallitus 1982 uudisti perusopetuksen opetussuunnitelman, korostettiin erityisesti juuri taitoa ratkaista matemaattisia ongelmia sekä matematiikan soveltavuutta. Seurauksena tästä lopetettiin joukko-opin ja logiikan opettamista erillisinä osa-alueina. Uudistus lopetettiin siten Suomessa vuonna 1980-luvun alussa.

Useat vaativat osa-alueet siirrettiin ala-asteelta yläasteelle ja lukiolle. Pyrittiin antamaan oppilaille aikaa tutkia jännittäviä aineita ja löytää omia mallejaan ongelman ratkaisuun. Uudistus näkyi myös opetusmateriaalissa ja monet opettajat kritisoivat sitä siitä, että se sopi paremmin kaikkein lahjakkaimmille oppilaille. Ratkaisumallien katsottiin olevan liian yksipuolisia. Vuonna 1985 vähennettiin viikkotuntimäärä neljästä kolmeen. Vuodesta 1994 opetussuunnitelmat kunnallistettiin täysin. Tämä näkyi siinä, että keskityttiin välituloksiin eikä itse opetusmenetelmiin. Yläasteella luovuttiin tasokursseista. Eero Seppä väittää siksi, että joukko-opista luovuttiin peruskoulussa vasta vuonna 1994.

2000-luvulla matematiikkatuntien viikkotuntimäärää on taas lisätty ja on palattu enemmän keskitettyyn matematiikan opetuksen. Perusopetus 2020- ehdotuksessa pyritään matematiikkaopetuksen vahvempaan integroitumiseen peruskoulun muihin oppiaineisiin.

Kun joukko-oppi pyrki antamaan oppilaille syvempää ymmärtämystä matematiikan ytimestä, tämä osoittautui hyvin raskaaksi tehtäväksi opettajille, jotka olivat saaneet perinteisen koulutuksen ja opettivat hyvin heterogeenistä oppilasjoukkoa. Siksi katsottiin tarpeelliseksi palata sovellettuun matematiikkaan, kuten se oli ollut ennen Sputnik-kriisiä. Thomas Rosenberg toteaa kolumnissaan SFV-lehdessä, että pitäisi varoa ottamasta kouluissamme liian nopeasti ja kritiikittömästi käyttöön uusia ja testaamattomia menetelmiä. Hän ajattelee tällöin digitalisaatiota. Olen itse enemmän huolissani matematiikan opetuksen yleisestä kehityksestä.

Silti ihmettelen, eikö olisi liian yksinkertainen ratkaisu, että tyytyisimme kehittyneemmän opetuksen rajoittamista matemaattisesti lahjakkaimpiin oppilaisiin esim. lisäämällä kurssimääriä lukioissa. Sen sijaan on ehkä pyrittävä matemaattisen opetuksen perusteellisempaan uudelleenjärjestelyyn kuten joukko-opilla pyrittiin. Minulle tämä ei ole vain demokratian asia, koska uskon, että laajempi käsitys matematiikka-oppiaineesta auttaa myös syventämään kyseistä oppiainetta.

Teollistuminen johti suuriin ja nopeisiin muutoksiin yhteiskunnassa. Jotkut muutosyrityksistä pysyivät utopistisina, kunnes riittävät olosuhteet syntyivat. Tähän kategoriaan laskisin myös joukko-opin, jolta toistaiseksi puuttui riittäviä edellytyksiä. Monet näistä utopioista ovat myös säilyneet pelkkinä utopioina.

Lähteet:

Karlsson Mats: Matterevolutionen som kom av sig. Forskning och Framsteg, 2012-03-31.  https://fof.se/tidning/2012/3/artikel/matterevolutionen-som-kom-av-sig

Rosenberg Thomas: Minns du mängdläran? SFV magasin 1/2009.

Seppä Eero: Joukko-opin rooli suomalaisessa koulumatematiikassa. Pro gradu tutkielma Tampereen yliopisto. 2013.

Uusi matematiikka.: https://fi.wikipedia.org/wiki/Uusi_matematiikka 23.4.2018

Kuvan projisointi tänä päivänä

Nettiportaali nimellä Skolporten on Jenni Henriksson kirjoittanut kehitysartikkelin 1.4.2019 kuvien projisoinnista esikouluopetuksessa. Hän toteaa että kuvien projisointi seinälle voi toimia tarkoituksenmukaisena työkaluna kehittääkseen yhteisen fokuksen.

Iso kluva seinällä merkitsee, että on mahdollista päästä lähelle ja konkreettisesti osoittaa kuvien yksityiskohtia tai tapahtumia. Tämä luo selkeämpi yhteys lapsille. Tutkimuksensa tuloksia osoittavat, että on suuri ero kuvien näyttämisestä seinällä verrattuna tablettien kuviin, jossa on vaikeampi nähdä ja luoda yhteisen fokuksen.