Monthly Archives: July 2018

Historiebruk bearbetar synen på landets historia

I medlet av juni hade jag möjlighet att lyssna på Lina Spjuts disputation i pedagogik vid Örebro universitet. Hon har studerat svenskspråkiga läroböcker för folkskolan och grundskolan i historia, geografi och samhällskunskap/samhällslära under tiden 1866-2016, sammanlagt 286 läroböcker. För diskursanalysen har 50-60 sidor per bok kopierats. För mig var det särskilt intressant att hon som jämförelseobjekt till de rikssvenska läroböckerna har valt att studera också svenskspråkiga läroböckerna i Finland. Bland de senare fanns också böcker som har översats från finskan och förmedlar ett mera fennomanskt perspektiv.

I fokus är läroböckernas tolkning av det förflutna ur svenskt och finskt perspektiv. Finska kan Spjut inte, men har däremot ett stort intresse för minoritetsperspektivet både då det gäller svenskt i Finland och finskt i Sverige. Jag har redan tidigare berört hennes avhandling i min blogg i november 2017 efter att hon hade presenterat sitt kapitel om nationalitetsfrågan vid ett seminarium på Stockholms universitet.

Den vänliga diskussionen mellan opponent, Samuel Edqvist, och respondenten utgick från hennes forskningsfrågor:

  • hur uttrycks föreställd gemenskap i läroböckerna,
  • hur kommer olika slags historiebruk till uttryck och
  • vid vilka tidpunkter sker påtagliga förändringar i lärobokstexterna.

En sådan påtaglig tidpunkt för Finlands del var direkt efter andra världskriget, då synen på Ryssland förändrades och blev betydligt positivare i enlighet med den förda officiella politiken.

Enligt henne har läroböcker bl.a. syftet att fostra eleverna till olika gemenskaper för att skapa en föreställning av ett enhetligt nationellt folk. Det i historieböckerna centrala nationalitetsbegreppet föddes under tiden för Napoleonkrigen alldeles i början av 1800-talet.

Ett av hennes centrala begrepp är historiebruk, vilket speglar samtidens syn på historiens gång och ur nutidens perspektiv i den undervisade historien vinklar eller utelämnar mindre viktiga eller obekväma händelser och förhållanden.

Undervisningen berättar historien utgående från dagens geografiska gränser. Särskilt tydligt blir det här i vad som kallas icke-bruk av historiska fakta. Som exempel på det anger hon att Finlands historia efter 1809 har försvunnit ur de rikssvenska läromedlen. Sveriges historia berättas såsom om Finland aldrig hade varit en del av Sverige. Å andra sidan betraktas Skåne som en naturlig del av Sverige, trots att landskapet slutligt införlivades med Sverige först år 1658 genom freden i Roskilde. Som ett motsvarande exempel ur finländsk synvinkel kunde man från slutet av 1990-talet nämna de finländska gymnasiernas enda obligatoriska lärokurs om Finlands historia som inleder landets historia med självständigheten och helt utesluter de 650 gemensamma åren med Sverige och 110 åren under ryskt välde. På ett annat plan nämner hon att de rikssvenska läroböckerna nästan helt utesluter att finskspråkiga har haft en viktig betydelse i Sverige både i Tornedalen, Värmland och Mälardalen.

Hon framhåller att läromedel visar vilken moral ett skolämne förmedlar i praktiken. Folkskolans syfte var att ena befolkningen med hjälp av en gemensam historia och ett gemensamt språk. Den dominerades av en moralisk läroplanskod som först i början av 1900-talet övergick till en medborgerlig läroplanskod. Då läroböcker bär på ett politiskt budskap behandlar de konflikter mellan olika ideologiska och kulturella traditioner ur den nationella politikens synvinkel. Att historietraditionen i Finland är mera splittrad än i Sverige härrör från kampen om historieskrivningen och språkkonflikten som uppkom på 1800-talet.

Den nationella finländska historieskrivningen hade som mål att särskilja sig från den svenska. Tydligt framkommer skillnaderna i beskrivningen av Anjala-förbundet 1788, som ur rikssvensk synvinkel var ett officersmyteri och förräderi mot kung Gustav III, men ur finländsk synvinkel var ett första embryo till en nationell politik som framhöll att den östra rikshalvan inte hade samma nationella intressen som den västra.

Ett annat av doktorandens centrala begrepp är föreställd gemenskap som syftar på lärobokens uppgift att för eleverna skapa en föreställd gemenskap som svenskar respektive finnar och fullvärdiga medborgare med de rättigheter och skyldigheter som medborgarskapet medför. Här halkar hon också in på de rasbiologiska teorier som ännu långt in på 1960-talet ville klassificera eleverna i mera och mindre värda medborgare utgående från ursprung, hudfärg, huvudform och andra motsvarande kriterier. Tanken med begreppet föreställd gemenskap är att genom att för eleverna påbjuda en bestämd uppfattning om samhället och dess historia skulle ett enhetligt och fogligt folk skapas.  Tydliga explicita uttryck för olika gemenskaper är begrepp och stereotyper bl.a. i läroböckerna i geografi, som förstärker ett överlägset ’vi-de civilserade’ och ett underlägset ´de-barbarerna´. Detta är speciellt tydligt när rikssvenska läroböcker berättar om skogsfinnarna och samerna, vilka beskrivs som exotiska och kulturellt underlägset folkinslag i Sverige.

Särskilt granskar Spjut tre historiska skeden: ursprungsberättelser där det särskilt i finlandssvenska läroböcker framkommer ett behov av att ifrågasätta vilka som är landets ursprungsbefolkning och framhålla den svenskspråkiga befolkningens långa historia i Finland. I berättelserna om guldåldern, stormaktstiden, tolkas den östra rikshalvans lidande olika i rikssvensk och finländsk kontext beroende på samtidens behov av självbekräftelse. Särskilt tänker hon då på hur man har skrivit om klubbekriget, lilla och stora ofreden samt Finska kriget. I det tredje skedet, internationaliseringen kan man sedan se en slags återförening då Sverige tolkas som ett invandrarland med betydande finländsk invandring, medan Finland å sin sida efter den ryska parentesen åter söker sig till sina nordiska rötter. Granskningen av skolböckerna ur det här perspektivet har givit åtminstone mig flera aha-upplevelser som visar hur min historiesyn har präglats av de läroböcker jag i tiden konsumerat.

För mig utgör den här avhandlingen en viktig läsupplevelse både med tanke på doktorandens metodik med en asymetrisk design, kritisk diskursanalys, kvantitativ och kvalitativ komparation och som väckarklocka för min egen historiesyn.  Huvudvikten i avhandlingen lades nog inte på läroplansteoretiska synpunkter också om de fanns med på ett hörn.

Med tanke på att opponenten inte hade mycket att invända mot respondentens akribi och formalia måste jag framhålla att jag upplevde språket i avhandlingen som välformulerat, lättläst och engagerande.

Källa:

Spjut Lina: Att (ut)bilda ett folk. Nationell och etnisk gemenskap i Sveriges och Finlands svenskspråkiga läroböcker för folk- och grundskola åren 1866-2016. Örebro universitet 2018.

 

Martin Gripenberg

 

Historiankäyttö muokkaa näkemystä maan historiasta

Kesäkuun keskivaiheilla minulla oli mahdollisuus osallistua Lina Spjutin väitöstilaisuuteen kasvatustieteessä Örebron yliopistossa, Ruotsissa. Hän on tutkinut ruotsinkielisiä historian, maantieteen ja yhteiskuntatiedon oppikirjoja vuosilta 1866-2016, yhteensä 286 oppikirjaa. Noin 50-60 sivua kirjaa kohti on kopioitu diskurssianalyysiä varten. Minulle oli erityisen mielenkiintoista, että hän oli vertaillut riikinruotsalaisia oppikirjoja suomenruotsalaisiin oppikirjoihin. Suomalaisten oppikirjojen kesken oli myös suomen kielestä suoraan käännettyjä kirjoja, joissa näkyi fennomaaninen näkökulma.

Keskeisenä käsitteenä on oppikirjojen historiantulkinta ruotsalaisesta ja suomalaisesta näkökulmasta. Spjut ei osaa suomea, mutta hän on hyvin kiinnostunut vähemmistönäkökulmasta koskien sekä ruotsinkielistä Suomessa, että suomenkielistä Ruotsissa. Olen jo aikaisemmin viitannut hänen väitöskirjaansa marraskuussa 2017, jossa kerroin seminaarista Tukholman yliopistossa, jossa hän esitteli väitöskirjastansa lukua, mikä kertoo kansallisuuskysymyksestä.

Ystävällinen keskustelu vastaväittäjän, Samuel Edquistin, ja väittelijän kesken lähti Lina Spjutin tutkimuskysymyksistä:

  • kuinka ilmaistaan kuviteltu yhteisö oppikirjoissa,
  • millä tavalla ilmenee erilaisia historiankäyttöjä ja
  • missä ajankohdissa tapahtuu kouriintuntuvia muutoksia oppikirjateksteissä.

Suomen kohdalla sellainen kouriintuntuva muutos tapahtui heti toisen maailmansodan jälkeen, jolloin näkemys Venäjästä muuttui aikaisempaa positiivisemmaksi julkisen politiikan mukaisesti.

Hän näkemyksensä mukaan oppikirjojen tarkoitus on mm. kasvattaa oppilaita eri yhteisöjä varten, jotta heille luotaisiin kuva yhtenäisestä kansallisesta kansasta. Historiankirjoissa keskeinen kansallisuuskäsite syntyi Napoleoninsotien aikana 1800-luvun alkuvuosina.

Eräs hänen keskeisistä käsitteistään on historiankäyttö, joka peilaa historian kulkua nyky-yhteiskunnan omasta näkökulmasta. Historian opetuksessa sellainen pedagoginen ote jättää pois nyky-yhteiskunnan kannalta epäolennaisia tai epämukavia tapahtumia ja olosuhteita. Tällainen opetus kertoo historian alkaen maan tämän päivän maantieteellisiltä rajoilta. Erityisen selkeästi tämä näkyy historian tosiseikkojen ei-käytössä. Esimerkkinä tästä on, että Suomen historia on häipynyt riikinruotsalaisista historiankirjoista vuoden 1809 jälkeen. Ruotsin historiaa käsitellään kuin Suomi ei koskaan olisi ollut osa Ruotsia. Toisaalta Skoonea käsitellään kuin se aina olisi ollut osa Ruotsia, vaikka se yhdistettiin Ruotsiin lopullisesti vasta 1658 Roskilden rauhassa. Vastaavana esimerkkinä suomalaisesta näkökulmasta voisi mainita, että Suomen lukion opetussuunnitelmassa 1990-luvun lopussa pakollinen historian kurssi alkaa itsenäisyyden ajalta aivan, kun Suomi ei olisi ollut ensin 650 vuotta osana Ruotsia ja 110 vuotta Venäjän osana. Toisessa yhteydessä hän mainitsee, että riikinruotsalaiset oppikirjat melkein täysin sulkevat pois sen, että suomenkielisillä on ollut tärkeä rooli Ruotsissa sekä Tornionlaaksossa, Värmlandissa että Mälarinlaaksossa.

Hän painottaa, että oppikirjat osoittavat millaista moraalia oppiane käytännössä välittää. Kansakoulun tarkoitus oli yhdistää kansaa yhteisellä historialla ja yhteisellä kielellä. Sitä hallitsi ensin moraalinen opetussuunnitelmakoodi, joka 1900-luvun alussa muuttui kansalaiskeskeiseksi oppianekoodiksi. Koska oppikirjat kantavat poliittista viestiä käsittelevät ne myös konflikteja eri ideologisten ja kulttuurillisten perinteiden kesken kansallisesta poliittisesta näkökulmasta. Se että historiaperinne Suomessa on enemmän hajallaan kuin Ruotsissa johtuu taistelusta koskien historiankirjoittamista fennomaanien ja svekomaanien välillä ja kieliriidasta, joka syntyi 1800-luvun alussa. Kansallisen suomalaisen historiankirjoituksen tavoite oli olla erilainen kuin ruotsalainen. Tämä näkyy selkeästi kertomuksista Anjalan liitosta 1788, jossa riikinruotsalaisen näkemyksen mukaan oli kysymys upseerikapinasta ja petoksesta kuningas Kustaa III vastaan, mutta suomalaisen näkemyksen mukaan se oli ensimmäinen alkio kansalliseen politiikkaan, joka arvosti lojaalisuutta alueen väestöä kohtaan enemmän kuin kuningasta kohtaan.

Toinen väittelijän keskeisiä käsitteitä on kuviteltu yhteisö, joka tarkoittaa oppikirjan tehtävää oppilaille luoda kuviteltu yhteisö Ruotsissa ruotsalaisina ja Suomessa suomalaisina ja täysiarvoisina kansalaisina niillä oikeuksilla ja velvollisuuksilla, jotka kansalaisuus tuo mukanaan. Tässä hän liukuu myös rotuhygieniateorioihin, jotka vielä pitkälti 1960-luvalla halusivat luokitella oppilaat enempi- ja vähempiarvoisiksi kansalaisiksi riippuen heidän alkuperästään, ihonväristään, päänmuodostaan ja muista vastaavista arviointiperusteista. Ajatus kuvitellusta yhteisöstä on määrätä oppilaille tietty näkemys yhteiskunnasta ja sen historiasta, jotta voitaisiin luoda yhtenäinen ja tottelevainen kansa. Selkeät nimenomaiset ilmaisut eri yhteisöistä ovat käsitteitä ja kaavamaisia näkemyksiä, jotka vahvistavat käsitykset paremmasta ´me-sivistyneestä´ ja huonommasta ’ne-barbaarisista’. Tämä näkyy erityisen selkeästi, kun riikinruotsalaiset oppikirjat kertovat metsäsuomalaisista, joita kuvitellaan kulttuurillisesti huonompina ja eksoottisena kansanryhmänä.

Spjut tarkastelee erityisesti kolmea historiallista vaihetta: alkeiskertomukset, jossa erityisesti suomenruotsalaisissa oppikirjoissa ilmenee tarvetta selittää mikä maan alkuväestö oli, ja ruotsinkielisten pitkää historiaa Suomessa. Kertomuksissa kulta-ajasta, Ruotsin suurvalta-ajasta, tulkitaan itäisen maanosan väestön kärsimyksiä eri tavalla riikinruotsalaisissa ja suomenruotsalaisissa oppikirjoissa riippuen nyky-yhteiskunnan tarpeesta itsensä vahvistamiseen. Silloin hän ajattelee erityisesti sitä miten on kirjoitettu nuijasodasta, pien- ja isovihasta ja Suomen sodasta. Kolmannessa vaiheessa, kansainvälistymisessä voi sitten nähdä eräänlaisen jälleennäkemisen, kun Ruotsi tulkitaan maahanmuuttomaaksi huomattavalla suomalaisella maahanmuutolla kun taas Suomi venäläisen parenteesin jälkeen palaa pohjoismaisiin juuriinsa. Koulukirjojen tarkastelu tästä näkökulmasta on ainakin minulle antanut useita ahaa-elämyksiä, jotka osoittavat kuinka historiannäkemykseni on määrittynyt niistä oppikirjoista, joita olen lukenut.

Minulle tämä väitöskirja on ollut tärkeä lukemiselämys sekä väittelijän metodin, epäsymmetrisen muotoilun, kriittisen diskurssianalyysin, määrällisen ja laadullisen vertailun takia sekä herätyskellona omalle historiannäkemykselleni. Väitöskirjan pääpaino ei ollut opetussuunnitelmateoreettisissa näkökulmissa, vaikka niitäkin esitettiin.

Kun vastaväittelijällä ei ollut paljon sanottavaa koskien väitöskirjan tarkkuutta ja muodollisuutta täytyy minun painottaa, että koin sen kielen ilmeikkäänä, helposti luettavana ja innoittavana.

Lähde:

Spjut Lina: Att (ut)bilda ett folk. Nationell och etnisk gemenskap i Sveriges och Finlands svenskspråkiga läroböcker för folk- och grundskola åren 1866-2016. Örebro universitet 2018.

 

Martin Gripenberg