Monthly Archives: June 2017

I Romfördraget beaktade EU utbildningspolitiken, men beslöt lämna den utanför avtalet

I mitt blogginlägg för juni planerade jag att skriva om Europeiska Unionens utbildningspolitik, men den visade sig vara mera invecklad än jag hade förstått. Dessutom upptogs min tid bl.a. av vårt lilla växthus under den kyliga våren. Därför konstaterar jag bara att de internationella modellerna och idéerna i alla tider har påverkat de nationella uppfattningarna om hur utbildningen borde ordnas, men globaliseringen och internet har nu gjort att tankemönstren sprids snabbare än någonsin tidigare. Då grundskolereformen infördes i Finland i slutet av 1970-talet var de väsentliga värden som styrde välfärdssamhällets utbildningspolitik samhällelig, ekonomisk och social jämlikhet.  De svagaste eleverna måste stödas, medan de mest begåvade ansågs klara sig utan särskilda åtgärder i grundskolan.

Globaliseringen drivs däremot av en nyliberalistisk ideologi som bygger på individens rätt till fritt val framom statens beslutsrätt. Därför skall individen eller barnens föräldrar ha rätt att själv välja utbildning, skolform inklusive undervisningsmål och -innehåll. I praktiken medför detta emellertid socialt mera homogena skolor och därigenom en djupare utbildningsklyfta mellan rika och fattiga. Nyliberalismen mäter resultatet som input-output (investering – vinst) och strävar därför efter att göra all mänsklig verksamhet marknadsinriktad. Sitt eget marknadsvärde kan individen höja genom utbildning, därför anser nyliberalisterna att marknaden kommer att skapa en allmänt högre nivå på utbildningen.

Den här nyliberalistiska synen betonades 1957 i artikel 128 i Romfördraget (EU:S grundfördrag). Utbildningen anges här som en nationell angelägenhet (enligt subsidiaritetsprincipen) och samtidigt förbjöds EU rätten att ge direktiv om utbildningspolitiken (harmoniseringsprincipen). Undantaget var yrkesexamina som ansågs behöva utvecklas i sådan riktning att de skulle främja befolkningens rörlighet inom EU.

Jag hoppas att jag nästa månad skulle hinna skriva mera om det här ämnet och hur Finland uppnått EU:s utbildningsmål.

Martin Gripenberg

Rooman perussopimuksessa EU huomioi koulutuspolitiikan, mutta päätti pysyä siitä erossa

Kesäkuun blogikirjoituksessani olin ajatellut kirjoittaa Euroopan unionin koulutuspolitiikasta, mutta asia osoittautui monimutkaisemmaksi kuin olin ajatellut. Lisäksi muun muassa kylmän kevään takia pieni kasvihuoneemme vaati tavallista enemmän huomiota.  Siksi totean vain, että kansainväliset aatteet ja mallit ovat kaikkina aikoina vaikuttaneet kansallisiin käsityksiin siitä kuinka koulutus pitäisi järjestää, mutta globalisaatio ja internet ovat nyt saaneet aikaan sen, että ajatuskuviot leviävät aikaisempaa nopeammin. Kun peruskoulu-uudistus toteutettiin Suomessa 70-luvun lopussa oleellisimmat arvot liittyivät hyvinvointiyhteiskunnan järjestämiseen. Sen ajatusmallin mukaan poliittinen, yhteiskunnallinen ja sosiaalinen tasa-arvo oli koulutuksen perusarvoja. Heikoimpia oppilaita piti tukea ja katsottiin, että lahjakkaimmat selviävät peruskoulusta tuesta riippumatta.

Globalisaatiota kuitenkin ajaa uusliberalistinen yhteiskuntanäkemys. Tässä ideologiassa priorisoidaan yksilön oikeutta vapaaseen valintaan yli valtion päätösvallan. Siksi yksilöllä tai lasten vanhemmilla pitää olla oikeus valita koulutus, koulumuoto, opetustavoitteet ja -sisällöt. Käytännössä tämä myös johtaa sosiaalisesti homogeenisempiin kouluihin ja siten syvempään koulutuskuiluun varakkaiden ja vähävaraisten välillä. Uusliberalismi mittaa tuloksia panoksen tuotoksena ja pyrkii sen tähden muuttamaan kaiken inhimillisen toiminnan yritykselliseksi. Omaa markkina-arvoa yksilö voi korottaa kouluttautumalla. Siksi yrittäjäpohjaisen markkinamallin ajatellaan saavan aikaan yleisesti korkeampaa koulutustasoa.

Tämä uusliberalistinen näkemys on myös havaittavissa EU:n lainsäädännössä. Siitä johtuu, että Rooman sopimuksessa 1957 (EU:n perussopimus) artiklassa 128 korostettiin, että jokainen jäsenmaa päättää koulutuksesta itse (toissijaisuusperiaatteen mukaan). Samalla EU:lta kiellettiin oikeus määritellä yhteistä koulutuspolitiikkaa jäsenmaille (ns. yhdenmukaistamisperiaate). Poikkeus olivat ammatilliset loppututkinnot, joita oli tarpeen kehittää sellaiseen suuntaan, että yhtenäisempi ammatillinen koulutus edistäisi väestön liikkuvuutta EU:n sisällä.

Toivon, että ehtisin ensi kuussa kirjoittaa aiheesta ja Suomen asemasta EU:n koulutavoitteisiin nähden enemmän.

Martin Gripenberg