Monthly Archives: January 2018

Bildningen på undantag?

Den 26.1.18 ordnades en intressant diskussion med rubriken Skolans och bildningens betydelse på SFV:s utbildnings- och kulturhus G18 i Helsingfors av SFV, Hanaholmens kulturcentrum för Sverige och Finland och Helsingfors universitet.

Professor Laura Kolbe från Helsingfors universitet inledde på svenska med temat skolans idéhistoria fram till 1950-talet. Hon inledde med att hänvisa till seminarieutrymmet, festsalen i f.d. Helsingin tyttölyseos, vars devis alltjämt står präntad uppe på väggen i festsalen mellan de pampiga, joniska halvpelarna: ”Herran pelko on viisauden alku” (Fruktan för Herren är all visdoms grund) och filosoferade över vad det är som har gjort utbildningen till en statsideologi i Finland. Hon konstaterade att det nog var rädslan för förryskning som tvingade fram utbildningen. Då i början av 1800-talet upplevdes det finska folket som historielöst och till stor del obildat och därför lätt att förryska.

Bildningssträvandena ledde till att det upplevdes som viktigt att från bondfamiljerna få söner som gick lärdomens väg (lähtivät koulutielle). Det gav utbildningen en mytisk dimension och ledde till en social klassresa för de utvalda som därigenom kom att bli landets intellektuella elit. Kolbe hävdade därför att det finska begreppet ”sivistys” skulle vara betydligt bredare än det svenska ”bildning”, som hon närmast jämställde med utbildning, skolning.

Enligt henne var det viktigt att landets universitet fanns i huvudstaden, så att studenterna personligen skulle se och få kontakt med de styrande och tänkande i landet. I läroverken, (oppikoulut) skulle eleverna lära sig mycket mera än bara de ämnen som stod på schemat. Läroverken skulle rota ett demokratiskt tänkesätt hos folket. Bildning, enligt Kolbe handlade vid sidan av utbildning också om andlig och moralisk bildning och skapade ett juridiskt kapital som gav politisk makt. Det här syntes också i den tidigaste yrkesutbildningen. I den var det viktigt att eleverna fick en bredare utbildning än bara yrkeskunskap. Det var särskilt J.V. Snellmanns insatser för den finska bildningen som hon betonade.

Universitetslektor Johanna Ringarp och docent Janne Holmén (också maratonlöpare från Åland) från Uppsala universitet diskuterade bildningens situation i dagens värld. De visade på kontrasterna mellan synen på bildning i Sverige och i Finland. Holmén, som har studerat läroböckerna konstaterade att det nationalistiska elementet i de finska läroböckerna saknar motsvarighet i läroböckerna i Sverige. Då man i finska läroböcker lägger till ett den ”finska” skogen eller på motsvarande sätt markerar det finska sker det inte alls på samma sätt i läroböckerna i Sverige.  Det konstaterades också att i läroplanen i Finland nämns ordet bildning otaliga gånger ofta i samband med social bildning eller allmänbildning. I den senaste läroplanen för grundskolan i Sverige nämns begreppet bildning bara två gånger i ganska fluffiga sammanhang.

Ringarp konstaterade att de senaste läroplanerna i Sverige enligt rekommendation från EU framför allt har betonat begreppet entreprenörskap. Emellertid har skolorna inte fått en tillräcklig handledning i hur det skulle kunna genomföras i praktiken. EU bekymrar sig om befolkningens sysselsättning och ser entreprenörskap som en lösning. Därför borde entreprenörskap bli något slags nyckelkompetens för eleverna. Utöver entreprenörskap behandlar läroplanerna i Sverige särskilt demokrati  i form av elevernas medinflytande, lagarbete för lärarna och möjligheterna att involvera föräldrarna med tanke på deras yrkeskunskaper. Denna mera nyttobetonade syn på skolan har medfört en mindre förståelse för ett traditionellt bildnings-begrepp. I Sverige upplevs jämlikhet alltjämt som viktig, men mera som en möjlighet än ett krav. Digitaliseringen är en ny dimension som skolan i Sverige försöker anpassa sig till, men ännu står rätt frågande inför. Mest diskuterar man umgängessättet på de sociala medierna. Hur am kan lära eleverna en digital etikett.

Holmen konstaterade att då skolan i Finland har haft ett klassiskt bildningsideal, har skolan i Sverige präglats av ett socialdemokratiskt folkligt bildningsideal ända tills den första efterkrigstida borgerliga regeringen lyfte upp praktiska marknadsliberala ideal med konkurrens som den bästa garantin för god kvalitet i utbildningen. Man började tala om ett humankapital vilket för eleven och föräldrarna lönar sig att investera i och betala extra för med tanke på de stora förtjänsterna de unga kan uppnå i vuxen ålder. Där har jämlikhet en mera grundläggande status i läroplanen i Finland. I läroplanen finns tom. en definition av begreppet bildning. I den definitionen spelar markörer som fred, rättvisa, jämlikhet en stor roll. Holmén spekulerade också om bildningsbegreppet kommer att ingå i framtida läroplanstexter, Han konstaterade därvid att det är ett så brett och positivt begrepp att det knappast finns någon politisk orsak att slopa det.

Bibliotekskonsulent Ylva Larsdotter (Uppsala regionbibliotek) framhöll biblioteket som en ljushärd och ett rum för bildning. Hon var mycket tacksam för biblioteken i Sverige de närmaste tre åren kommer att få ett pengaregn, som hon uttryckte det. Samtidigt konstaterade hon att det var oklart hur medlen var avsedda att användas, för mera böcker, personal eller filialer. För henne är bibliotekets uppgift att ge en möjlighet till kritiskt tänkande och ifrågasättande av fake-news och alternativa sanningar. Hon konstaterade uttryckligen att stoffet för bildningen inte finns bara på papper utan också på nätet, vilket gör den svårt att urskilja sanna och falska utsagor utan tillräcklig källkritik. Hon upplevde därför att det är diskussionen som ska utgöra ett viktigt medel i etablerandet av bildningens bas.

Chefredaktör Janne Wass från kulturtidskriften, Folktidningen Ny tid, tog lyra på diskussionen om digitaliseringens inflytande på bildningen. Han konstaterade att obildning inte kan skyllas på medierna (litteratur, press, radio, TV eller internet). Redan den gamla greken Sokrates hade framhållit riskerna med införandet av skrivkonsten och möjligheterna att genom slå upp kunskap man själv saknar. Janne Wass konstaterade emellertid att en större andel av människorna än någonsin tidigare nu nås av information om vad som sker i världen. Den kan inte undgå att påverka människorna trots att informationen ännu på många håll är censurerad eller tom. förfalskad. Enligt hans uppfattning har fördelarna med den globala informationsspridningen varit större än nackdelarna. Historiskt har det visat sig att samhället har kunnat åtgärda nackdelarna. Han nämnde Sveriges mest populära frågesport På spåret som ett exempel på hur man kan visa på behovet av källkritik.

Historieprofessor Henrik Meinander från Helsingfors universitet hade fått uppdraget att se in i utbildningens tänkbara framtidsvyer. Han såg inte någon väsentlig skillnad mellan begreppen ”bildning” som det används i Sverige och ”sivistys” som det används i Finland. Han förmodade att framtidens bildningsideal kommer att bygga på dagens: mänskliga rättigheter, demokrati och samhällelig tillit. Han förväntar sig större global förståelse, mera flexibilitet och fantasi och att bildningsbegreppet också i fortsättningen kommer att basera sig på de utbildade klassernas normer. Han upplever emellertid risker med en tilltagande polarisering av samhällena och konstaterade bl.a. att man i Sverige redan har gått in för en dekonstruktion av den jämlika grundskolan. I Finland garanterar studentexamen alltjämt en viss jämlikhet genom en av utbildningsanordnarna oberoende bedömningen av elevernas kunskaper. Han skissade slutligen tre scenarier för bildningens framtid:

  • Skolsystemet förnyas beroende på samhällets krav. Han var emellertid skeptisk till möjligheterna till förnyelse, då det kräver mera resurser än som för närvarande ser ut att kunna uppbådas,
  • EU skapar ett skolsystem som tvingar de nationella staterna att förnya sina egna skolsystem. Det såg han själv som det mest önskvärda.
  • Digitaliseringen och globaliseringen skapar nya processer i synen på bildning. Det kan vara riskabelt då det kan uppstå olika bubblor med oförenlig syn på vad bildning är.

Seminariet avslutades med en alltför kort diskussion som bara ytligt hann beröra de olika frågeställningar som hade kommit upp. För mig var seminariet ett viktigt initiativ, men trots en utmärkt framställning av Meinander upplevde jag det som ett misstag att välja en historieprofessor för att beskriva framtiden. Man kan inte köra bil genom att titta i backspegeln. För den uppgiften hade behövts en person med inriktning på framtiden t.ex. Linus Torvalds, Elina Häyrnen (Teknoelämä) eller Erik Brynjolfsson (The second machine age). Jag kan nog hålla med Janne Wass på mycket lång sikt, men för närvarande är jag mera bekymrad över den samhälleliga utvecklingen på relativt kort sikt. Må inte bildningen håller på att försummas.

Begreppet bildning i litet olika tappningar förefaller att vara rätt grundmurat i den västerländska samhällssynen. I en nära framtid hotas det ändå av en polarisering och splittring av samhället då de ekonomiska, tekniska och sociala framstegen når en del samhällsgrupper med tom. avsevärd fördröjning. I de nordiska samhällena har många i de äldre generationerna allt svårare att hänga med i digitaliseringen och globaliseringen pga. bristande språk- och tekniska färdigheter. Det är knappast ett övergående problem, då nya generationer riskerar att uppleva samma sak. Då det sker också bland yngre, på landsbygden och avindustrialiserade orter, inom olika sociala, invandrar- o.a. grupper blir det allvarligt. Redan i idag kan vi se följderna i uppkomsten av populistiska protestpartier i många utvecklade länder. I tredje världen ser man också många stater som av motsvarande orsaker faller sönder och blir omöjliga att regera. Det är ett växande problem som också håller på att nå västvärlden. Se bara på t.ex. Tyskland, Italien och USA som de tydligaste exempel.

Om vi kunde öka graden av bildning där problemen uppstår kanske vi kunde minska riskerna. Varje satsning på bildning i stater med kanske 100 eller fler miljoner invånare är en viktig insats för ett bildat samhälle. Satsningarna måste nog vara strikt målinriktade för att ha någon effekt. Det kräver både internationella och ekonomiska satsningar av betydande omfattning såsom också Henrik Meinander framhöll.

Den globala digitaliseringen kräver nog sin egen mässa, eftersom vi bara har sett början av den omvandling den egentligen kommer att medföra. Hittills har faktiskt PISA-forskningen visat att de länder som är främst på det området också har tappat mest i elevernas kunskaper. Det låter naturligtvis inte logiskt och kan snarare bero på att det är fel saker man har jämfört. Det kanske är som när man i Danmark fann att den minskade nativiteten berodde på en minskning av storkpopulationen. Problemen är nog mycket mer komplicerade och korrelationerna ska inte automatiskt ses som orsakssammanhang. I en digital värld kommer kanske bildning att se annorlunda ut än vad vi väntar oss. Det är så framtiden ofta gestalta sig.

 

Martin Gripenberg

Sivistys vaarassa?

Mielenkiintoinen keskustelu otsikolla Koulu ja sivistyksen merkitys pidettiin Svenska Folkskolans Vänner yhdistyksen koulutus- ja kulttuuritilassa G18:ssa Helsingissä. Tilaisuus oli yhdistyksen, Hanasaaren ruotsalais-suomalaisen kulttuurikeskuksen ja Helsingin yliopiston järjestämä.

Professori Laura Kolbe Helsingin yliopistosta aloitti ruotsiksi teemalla koulun aatehistoria 1950-luvulle saakka. Hän alkoi viittaamalla seminaarihuoneeseen, entisen Helsingin tyttölyseon juhlasaliin, jonka motto on edelleen kaiverrettuna auditorion seinään hienojen ionisten puoli-pylväiden välissä: “Herran pelko on viisauden alku” ja pohti mikä oli tehnyt koulutuksesta valtion ideologian. Hän totesi, että kyseessä luultavasti oli pelko venäläistämisestä. Silloin 1800-luvun alussa Suomen kansa koettiin  historiattomaksi ja pitkälti kouluttamattomaksi ja siksi helpoksi venäläistää.

Koettiin tärkeänä, että talonpoikaisperheissä oli poika joka lähti koulutielle. Sivistykselle tämä antoi myyttisen ulottuvuuden ja loi luokkamatkan valituille, joista näin tuli maan henkinen eliitti. Kolbe väitti, että suomalainen käsitte “sivistys” siksi olisi paljon laajempi kuin ruotsalainen “bildning”, jonka hän lähinnä rinnasti käsitteeseen koulutus.

Hänen mukaansa on tärkeää, että maan yliopisto on pääkaupungissa, jotta opiskelijat saattaisivat itse nähdä ja saada kontaktia maan hallitsevien ja ajattelevien henkilöiden kanssa. Oppikoulujen tehtävä oli juuruttaa Suomeen demokraattinen ajattelutapa. Kolben mukaan sivistys koulutuksen rinnalla käsittää myös hengellistä ja moraalista sivistystä ja loi juridista pääomaa, joka antaa poliittista valtaa. Tämä näkyi myös varhaisessa ammatillisessa koulutuksessa, koska oli tärkeää, että opiskelijoilla oli laajempi koulutus kuin pelkästään ammatillinen taito. Hän painotti erityisesti J. V. Snellmannin ponnisteluja Suomen sivistyksen puolesta.

Uppsalan yliopiston lehtori Johanna Ringarp ja dosentti Janne Holmén (tunnettu myös ahvenanmalaisena maratonjuoksijana) keskustelivat sivistyksen tilanteesta tämän päivän maailmassa. He osoittivat vastakohtia sivistysnäkemyksissä Ruotsissa ja Suomessa. Holmeen, joka on tutkinut oppikirjoja totesi, että sellaista kansallismielistä elementtiä kuin löytyy suomalaisista oppikirjoista ei löydy  Ruotsin oppikirjoista. Kun suomalaisissa oppikirjoissa lisätään “suomalaista” metsää ja vastaavavalla tavalla merkitään asiat suomalaiseksi, niin tällaista ei tapahdu samalla tavalla Ruotsin oppikirjoissa. Huomauttettiin myös, että sanaa ”sivistys” käytetään lukemattomia kertoja peruskoulun opetussuunnitelmassa Suomessa, usein sosiaalisen sivistyksen tai yleissivistyksen yhteydessä. Ruotin peruskoulun viimeisessä opetussuunnitelmassa sana ”bildning” mainitaan vain kaksi kertaa ja hyvin epämääräisissä yhteyksissä

Ringarp totesi, että Ruotsin viimeisimmät opetussuunnitelmat EU: n suositusten mukaan ennen kaikkea korostavat käsitettä ”yrittäjyys”. EU on huolissaan väestön työllisyystilanteesta ja näkee ratkaisun yrittäjyydessä. Yrittäjyydestä pitäisi  siksi tulla oppilaiden avainosaamisalue. Kouluille ei kuitenkaan ole annettu riittävää koulutusta siitä, miten se voitaisiin toteuttaa. Yrittäjyyden lisäksi Ruotsin opetussuunnitelmat painottavat erityisesti demokratiaa, opiskelijoiden vaikutusmahdollisuuksia, opettajien ryhmätyötä ja mahdollisuuksia ottaa vanhemmat mukaan ammattitaidollaan. Tämä hyötykeskeinen näkemys koulutuksesta on johtanut näkemykseen, joka ei samalla tavalla kuin aikaisemmin arvosta sivistystä perinteisessä muodossa. Tasa-arvoa pidetään yhä tärkeänä, mutta enemmän mahdollisuutena kuin vaatimuksena.

Digitalisaatio on uusi ulottuvuus, johon Ruotsin koulu yrittää sopeutua, mutta on vielä hyvin  ihmeissään sen edessä. Sen suhteen keskustellaan lähinnä siitä, mikä  sosiaalisessa mediassa on oikea tapa kommunikoida, siis  digitaalisesta etiketistä.

Holmen totesi, että kun klassinen sivistys on ollut Suomen koulussa ihanne, Ruotsin koulussa on ollut ominaista sosiaalidemokraattinen kansanomainen kasvatusihanne kunnes ensimmäinen sodanjälkeinen konservatiivinen hallitus nosti esiin käytännöllisiä markkinaliberaalisia ihanteita, joissa kilpailun katsottaan olevan laadukkaan koulutuksen paras tae. Alettiin puhua humaanipääomasta, jonka vuoksi oppilaan ja vanhempien kannattaa investoida rahallisesti nuorten koulutukseen (yksityiskouluissa), Sitten aikuisena tämä koulutus maksaisi itsensä takaisin suurilla eduilla. Suomen opetussuunnitelmassa tasa-arvolla on perustavan laatuinen asema. Siinä käsite sivistys on jopa määritelty. Määritelmässä rauha, oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo ovat tärkeitä käsitteitä.

Holmén myös pohti sivistys-käsitteen sisällytettämistä tulevaisuudessa opetussuunnitelman teksteihin ja totesi, että käsite on niin myönteinen ja laaja, että tuskinpa löytyisi mitään poliittista syytä luopua siitä.

Kirjastokonsultti Ylva Larsdotter (Uppsalan maakuntakirjasto) korosti kirjastoa valolähteenä ja sivistyksen tilana. Hän oli hyvin kiitollinen siitä, että Ruotsin kirjastot lähivuosina tulevat saamaan rahasateen, mutta totesi, että ei ollut selvää, miten varat on tarkoitus käyttää: lisää kirjoja, henkilökuntaa tai sivukirjastoja varten. Hänelle kirjaston tehtävä on antaa mahdollisuus kriittisetä ajattelua, fake-news ja vaihtoehtoisten totuuksien kyseenalaistamista varten. Hän totesi nimenomaisesti, että sivistyksen aineet eivät ole vain paperilla vaan myös verkossa, joten on vaikea erottaa todellisia faktoja ilman riittävää lähdekriittiä. Siksi hän korosti keskustelun tärkeyttä keinona perustaa rakennettaessa.

Päätoimittaja Janne Wass kulttuuriaikakauslehdestä Folktidningen Ny Tid:istä jatkoi digitaalisaatiokeskustelun vaikutuksesta sivistykseen. Hän totesi, että tiedotusvälineitä (lehdistö, radio, televisio, intenet) ei voida syyttää ihmsten sivistymättömyydestä. Jo vanha kreikkalainen filosofi Sokrates oli korostanut kirjakielen riskejä ja mahdollisuudet etsiä teksteistä itseltään puuttuvia tietoja. Wass totesi kuitenkin, että tieto siitä, mitä maailmassa tapahtuu on nyt saatavana suuremmalle osalle ihmiskunnalle kuin koskaan aikaisemmin. Tämä ei voi olla vaikuttamatta ihmisiin vaikka tiedot vielä monin paikoin ovat sensuroituja ja jopa väärennettyjä. Hänen mukaansa hyödyt tiedon levittämisestä ovat olleet suurempia kuin haitat, ja historiallisesti on osoitettu, että yhteiskunta on pystynyt korjaamaan epäkohtia. Hän mainitsi Ruotsin suosituimman tietokilpailun ”På spåret” esimerkkinä lähdekriitikin tarpeesta.

Historeprofessori Henrik Meinander (Helsingin yliopisto) oli saanut tehtäväkseen katsoa sivistyksen tulevaisuusnäkemyksiin. Hän ei nähnyt mitään eroa Ruotsissa käytetyn ”bildning” ja Suomessa käytetyn ”sivistys” käsitteen välillä. Hän oletti, että tulevaisuuden sivistyskäsite tulee perustumaan nykyiseen, jossa ihmisoikeudet, demokratia ja sosiaalinen luottamus ovat tärkeitä asioita. Hän odottaa suurempaa globaalista ymmärrystä, enemmän joustavuutta ja mielikuvitusta. Hän odottaa sivistyskäsitteen edelleen perustuvan koulutettujen luokkien normeihin. Hän kokee myös riskejä ja yhteisöjen lisääntyvän polarisointiin ja totesi muun muassa, että Ruotsissa on jo aloitettu tasa-arvoisen peruskouun alasajoa. Suomessa sen sijaan ylioppilastutkinto edelleen takaa tietyn koulutuksen tasa-arvoisuuden koulutuksen järjestäjiltä riippumattomalla arvioinnilla. Lopuksi hän luonnehti kolme skenaariota sivistyksen tulevaisuudesta:

– Koulujärjestelmää uudistetaan yhteiskunnan vaatimuksten mukaan. Hän epäili kuitenkin uudistusmahdollisuuksia, koska se vaatii enemmän resursseja kuin tällä hetkellä näyttää olevan saatavilla,

– EU luo koulujärjestelmää, joka pakottaa kansallisia valtioita uudistamaan omat koulujärjestelmänsä. Tämä hän itse piti toivottavimpana

– Digitalisatio ja globalisaatio luovat uusia prosesseja, jotka vaikuttavat sivistyskäsitteeseen. Tämä voi olla vaarallista ottaen huomioon, että voi syntyä useita kuplia, joilla on yhteensopimattomia näkemyksiä siitä mitä sivistys on.

Seminaari päättyi liian lyhyellä keskustelulla, joka kosketti vain pintapuolisesti erilaisia ​​esiin nousseita teemoja. Minulle tämä seminnari oli tärkeä aloite, mutta huolimatta Meinanderin erinomaisesta esityksestä koin erhdykseksi valita historianprofessorin kuvailemaan tulevaisuutta. Autoa ei voida ajaa katsomalla peräpeilistä. Tätä tehtävää varten olisi tarvittu tulevaisuustutkija esim. Linus Torvalds, Elina Häyrynen (Teknoelämä) tai Erik Brynjolfsson (The second machine age). Voin kyllä yhtyä Janne Wassin näkemykseen, että yhteiskunta pitkällä tähtäimellä korjaa ongelmat, mutta olen huolestunut yhteskunnan kehityksestä  verrattain lyhyellä tähtäimellä. Mahdetaanko sivistystä lyödä laimi tällä hetkellä?

Käsite sivistys hieman eri muodoissa näyttää olevan aika vakaa länsieurooppalaisessa yhteiskuntanäkemyksessä. Lähitulevaisuudessa se on kuitenkin uhattuna koska yhteiskunta polarisoituu ja hajottuu kun taloudelliset, tekniset ja sosiaaliset edistysaskeleet saavuttavat joitakin yhteiskuntaryhmiä jopa huomattavalla viiveellä.

Pohjoismaisissa yhteiskunnissa monilla vanhemmista sukupolvista on puuttuvien  kieli- ja teknisten taitojen takia vaikeuksia pysyä digitalisaation ja globalisaation kehityksen mukana. Tämä on tuskin ohimenevä ongelma koska  myös tulevat sukupolvet ovat vaarassa kokea vastaavaa tilannetta. Kun tämä tapahtuu myös nuoempien kesken maaseudulla jälkiteollislla paikkakunnilla, eri sosiaali- maahanmuuttaja- y.m. ryhmissä tulee asiasta vakava. Kolmannessa maailmassa on jo nyt maita, joita tällaisista syistä on melkein mahdotonta hallita (m.m. Libya, Somalia, Syyria, Afganistan) Tämä kasvava ongelma on myös saavuttamassa länsimaailman. Katso esim. Saksa, Italia ja Yhdysvaltojen selvimpinä esimerkkeinä.

Jos pystyisimme nostamaan sivistystasoa siellä missä ongelmat ovat syntymässä voisimme ehkä vähentää riskejä. Jokainen satsaus sivistykseen on tärkeä lisä sivistyneen yhteiskunnan puolesta. Tällaisten satsausten valtiossa, joissa on 100 miljoonaa asukasta tai enemmän pitää varmaan olla tiukasti päämääräsidotut ollakseen tehokkaita. Ne vaativat huomattvia sekä kansallisia että kansainvälisiä taloudellisia satsauksia kuten Henrik Meinander painotti.

Globaalinen digitalisaatio vaatii varmaan oman messunsa, koska olemme ainoastaan nähneet alun siitä mullistuksesta mitä se tuo mukaansa. Toistaiseksi PISA-tutkimukset ovat osoittaneet, että maat, jotka ovat digitalisaation eturintamassa ovat menettäneet eniten oppilaiden tieto-taidoissa. Tämä epälooginen tulos taitaa pikemminkin johtua siitä, että korrelaatiolaskuissa on verrattu väriä asioita. Ehkä niinkuin aikoinaan Tanskassa kun todettiin syntyvyyden vähenemisen johtuvan haikaroiden vähenemisestä. Syy-yhteydet ovat usein paljon monimutkaisempia. Digitaalisessa maailmassa tulee sivistys ehkä nähdä eri tavalla kuin me odotamme. Näin tulevaisuus yleensä yllättää.

Martin Gripenberg