Jotta pedagogia toimisi, on oltava tapahtumakokonaisuus, suunnitelma tai ympäristö, jonka sisällä opetuspuitteet toimivat. Sillä on aina useita puolia, ainakin oppilaan (opiskelijan), opettajan ja ylläpitäjän. Käytännössä on kuitenkin vain kaksi puolta, koska opettajan on lähdettävä koulun ylläpitäjän aikomuksista koskien koulutuksen tarkoitusta. Pedagogiikka toimii resurssikehyksen perusteella, jota peruskoulussa nimitetään tuntijaoksi. Se määrittelee opetettavat oppiaineet ja kuinka monta viikkotuntia tulisi varata jokaiselle aineelle. Sitten on laadittu opetussuunnitelma yksittäisille oppiaineille.
Tuntijaon taustana on akateeminen perinne, joka juontaa juurensa aikaisemmista ajoista, jolloin aiheet jaettiin triviumiin ja qvadriviumiin. Triviumissa opiskeltiin kielioppia, retoriikkaa ja dialektiikkaa. Qvadriviumissa taas tähtitiedettä, geometriaa, matematiikkaa ja musiikkia.
Koska opetus oli pitkään keskittynyt pääasiassa virkamiesten koulutukseen, tuntijako ja opetussuunnitelmat saattoivat olla pitkäikäisiä. Niitä uusittiin vain pitkin aikavälein. Kun oppikirjat kirjoitettiin opetussuunnitelmien perusteella, ne saattoivat pysyä ennallaan useiden opiskelijasukupolvien ajan. Nykypäivänä yhteiskunta muuttuu paljon nopeammin, mikä tarkoittaa, että myös opetussuunnitelmia pitää päivittää paljon useammin.
Vuoden 1649 koulujärjestelmä Ruotsissa, jossa Suomi oli maakunta, määritteli, että pedagogiat ovat epätäydellisiä triviaalikouluja. Opetusta varten ei ollut yleistä opetussuunnitelmaa, vaan hiippakunnan piispa määriteli sen kullekin erityiselle pedagogialle. Yleensä opetussuunnitelmat olivat kuitenkin samanlaiset kuin yleisten oppikoulujen alemmilla luokilla. Kielenopetus ei yleensä sisältynyt opetussuunnitelmaan, mutta toisinaan opetettiin myös latinaa. Pedagogioita alettiin perustaa Suomessa jo 1500-luvulla, mutta termiä käytettiin erityisesti 1700–1800-luvulla. Pedagogian opetusohjelma koostui 1-2 luokasta ja tällaisia kouluja oli sekä kaupungeissa että maaseudulla. Opetusta suoritettiin lukemisessa, kirjoittamisessa, katekismuksessa ja virrenveisuussa. Pedagogian jälkeen opiskelija pystyi jatkamaan triviaalikouluun, jossa opetettiin triviumin oppiaineita.
Suomen vanhin koulu, Turun ruotsinkielinen katedraalikoulu, on kokenut kaikkia opetussuunnitelman variantteja 1200-luvulta lähtien. Tämä tarkoittaa, että saadakseen koulutuksen suomenkielisten ihmisten oli vuosisatojen ajan käytävä ruotsinkielistä koulua. Kun pienten lasten kouluja alettiin perustaa, opetus niissä tapahtui yleensä sillä kielellä/niillä kielillä, jolla/joilla opettaja ja oppilaat pystyivät kommunikoimaan. Yksi ensimmäisistä pienten lasten kouluista, jossa luultavasti käytettiin suomen kieltä, oli Kokkolassa 1800- luvun alkupuolella. Ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu, Jyväskylän yläalkeiskoulu, perustettiin vasta vuonna 1858.
Vuodesta 1820 lähtien yleissivistäviä kouluja kutsuttiin Suomessa elementaarikouluksi. Ne olivat alun perin vain pojille, myöhemmin myös tytöille. Kieliopin osaamisella oli tärkeämpi rooli kieltenopetuksessa kuin suullisella kielitaidolla, koska opintojen tarkoituksena oli pitkään ollut opettaa opiskelijoita tutkimaan Raamattua ja muita klassisia teoksia, joiden katsottiin tarjoavan tarvittavaa sivistystä. Lisäksi opiskeltiin matematiikkaa. Se oli kuitenkin luonteeltaan melko teoreettista. Ajatuksena oli, että matematiikka kehittää ajattelua, ei se, että sitä tulisi soveltaa käytännön tilanteisiin.
Kun Odert Gripenbergin (1835) ja muut tyttökoulut perustettiin 1800-luvun alkupuolella, se myötävaikutti poikien koulutuksen jakamiseen reaalikouluihin ja klassisiin lyseoihin. Vuonna 1871 ilmoitettiin Helsingfors dagblad-nimisessä lehdessä, että kaupunkiin aiottiin perustaa ensimmäinen yksityinen reaalikoulu. Reaalikouluissa luettiin “uusia” maailman kieliä ja luonnontieteitä, kun taas klassisissa lyseoissa klassiset kielet (latina ja kreikka) olivat tärkeimmät aineet.
Oppikoulut jaettiin vuosina 1872-1883 seitsemänluokkaisiin yleisiin elementaarikouluihin (lyseoihin ja oppikouluihin), jotka valmistelivat oppilaita opiskeluun yliopistossa, erityisoppikouluihin, sekä 2–4-luokkaisiin reaalikouluihin, jotka perustuivat kansakoulun kursseihin ja valmistelivat oppilaita opiskeluun varsinaisissa ammattikouluissa kuten tekninen reaalikoulu ja naistenkoulu. Vuodesta 1883 alkaen elementaarikoulut jaettiin kahdeksanluokkaisiin reaalilyseoihin sekä elementaarikouluihin, jotka vastasivat lyseoiden alimpia luokkia.
Kun ensimmäiset yhteiskoulut perustettiin, niitä piti suunnitella siten, että ne eivät asettaneet alempia vaatimuksia kuin reaalikoulut. Siksi niihin vaadittiin samanlaista opetussuunnitelmaa kuin reaalikouluissa lisäten tyttökouluille tyypillisiä aineita. Opetus oli siksi aika teoreettista. Kun yhä useampia oppilaita alkoi hakeutua oppikouluihin, selvisi 1950-luvun alussa, että oppikoulujen opetussuunnitelma vaati uudistusta palvellakseen paremmin käytännön elämän vaatimuksia. Ratkaisuna oli valita peruskoulujärjestelmä Ruotsin mallin mukaan. Se täytti paremmin alueellisen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimukset ja antoi oppilaille suurempia valinnanmahdollisuuksia.
Peruskoulujärjestelmä otettiin vähitellen käyttöön koko maassa 1970-luvulla. Useimmista valtion- ja yksityisistä kouluista tuli kunnallisia. Peruskoulun ala-aste jatkoi luokanopettajajärjestelmällä, kun taas yläasteet jatkoivat aineenopettajajärjestelmällä. Peruskoulun tuntijako ja opetussuunnitelma otettiin käyttöön Suomessa vuonna 1970. Ala-asteiden opetussuunnitelma jatkoi kansakoulun opetussuunnitelmaa kuitenkin sisällyttäen paljon elementtejä oppikoulujen opetussuunnitelmasta. Yläasteiden opetussuunnitelma mukautettiin uusia oppilasryhmiä ajatellen lisäämällä useita käytännön aineita ja tasokursseja kielissä ja matematiikassa.
Pian poistettiin kuitenkin tasokurssit, koska ne toimivat eriyttämällä oppilaita sosiaalisiin kerrostumiin. Muutaman vuoden sisällä opetussuunnitelmat päivitettiin sekä Ruotsissa että Suomessa. Myöhemminkin on laadittu uusia tuntijakoja ja opetussuunnitelmia muutaman vuoden välein.
Opetussuunnitelma- käsite on kulttuurisesti sidottu, ja siksi sitä ymmärretään eri tavoin eri maissa. Periaatteessa opetussuunnitelma määrittelee kuinka opetus tulisi organisoida. Suomessa esiopetuksen, perusopetuksen, toisen asteen koulutuksen ja ammatillisen koulutuksen opetussuunnitelmat perustuvat Opetushallituksen vahvistamiin periaatteisiin. Valtioneuvosto päättää kuitenkin tuntijaosta, toisin sanoen tietyn ajanjakson aikana opetettujen oppituntien lukumäärän ainetta kohti.
Tuntijako sisältää vapaaehtoiset aineet, jotka opiskelijalla ja hänen huoltajillaan on mahdollisuus valita tai pidättäytyä valinnasta. Peruskoulun tuntijaossa säädetään, että oppilaiden tulee saada vähintään 222 viikkotuntia yhdeksän vuoden aikana, jotta opiskelija saa riittävän koulutuksen. Peruskoululaissa kuitenkin määrätään enimmäismäärä tunteja, ehkä lähinnä niiden kulujen rajoittamiseksi, joita koulunjärjestäjät voi vaatia valtiota maksamaan valtionosuuksina.
Kaiken kaikkiaan tuntijako ei ole niin tiukasti rajattu, kuin ensin voisi luulla, koska esimerkiksi maantietoa opetetaan integroituna biologiaan ja ympäristökasvatukseen, yhteiskuntatiede integroidaan historiaan ja kieltenopetukseen on olemassa useita erilaisia vaihtoehtoisia mahdollisuuksia.
Asetuksessa säädetään siirtymisistä vuosiluokkien 2 ja 3 sekä 6 ja 7 välillä, voidaan aikaistaa kieltenopetusta, vähentää uskonnonopetusta ja lisätä yhteiskuntatiedettä, taiteen ja käsityön aineiden opettamiselle ja valinnaisaineita koskevien viikkotuntien lukumäärälle annettaisiin joustavuutta.
Muutokset peruskoulun tuntijaossa tapahtuvat useiden vuosien välein, ja muutokset ovat usein luonteeltaan kosmeettisia, heijastaen ajan henkeä ja sitä, mitä pidetään juuri tuolloin erityisen tärkeänä. Voidaan sitten määrittää tuntijaosta paikallinen versio. Sellaisessa paikallisessa versiossa voidaan esimerkiksi päättää kieliohjelmasta; mitä kieliä opetetaan, ja myöskin päättää opetusryhmien ehdoista.
Peruskoulun ulkopuolella tapahtuvassa opetuksessa ei puhuta tuntijaosta, vaan kurssitarjonnasta, koska opetus on yleensä kurssimaista, ts. valtion osuus lasketaan opetettujen kurssien, ei viikkotuntien perusteella. Jokaiselle kurssille määritetään valtion hyväksyttävien 45 minuutin tuntien / oppituntien kokonaismäärä.
Esim. lukiokoulutuksessa on pakollisia, vapaaehtoisia ja syventäviä kursseja. Nykyisin kurssi antaa, vaatimustasosta riippuen, tietyn määrän opintopisteitä, koska lukiossa halutaan ottaa käyttöön yliopistojen opintojärjestelmän kanssa yhteensopiva järjestelmä.
Myös ammatillisessa koulutuksessa ja vapaassa sivistyksessä lähtökohtana on vaihtelevan laajuuden ja vaikeusasteen omaavien kurssien lukumäärä, vaikka kuvaa on myöhemmin hämmentynyt hanke- ja lopputyöhön liittyvät vaatimukset, jotka ovat oikeastaan enemmän tulostason määrittämistä kuin itse opetusprosessia. Tuntijako ja kurssitarjonta muodostavat yleiset puitteet koulutukselle ja siten myös pedagogiselle tominnalle. Ne osoittavat, kuinka paljon aikaa voidaan käyttää erilaisten opetussuunnitelmien opettamiseen ja siten myös minkä tyyppisiä pedagogisia prosesseja voidaan käyttää.
Lähteet
Asetus 422/2012 Perusopetuksen tuntijaosta.
Perusopetuslaki 628/1998, § 14, 15, 18.
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/437844?pa ge=2
Perusopetuksen opetussuunnitelmien perusteet 2016. Opetushallitus.
Steinby Torsten: Brobergska skolan ( Läroverket för gossar och flickor i Helsingfors ) 75 år. I publikationen: Skola och hem 1958 : 5, s. 1-9
Tommila Päiviö: Jyväskylän kaupungin historia 1837-1965, I, s. 122-127, 1972.
