Monthly Archives: December 2019

Tuntijako ja kurssitarjonta ovat opetuksen tärkeimmät ohjausvälineet

Jotta pedagogia toimisi, on oltava tapahtumakokonaisuus, suunnitelma tai ympäristö, jonka sisällä opetuspuitteet toimivat. Sillä on aina useita puolia, ainakin oppilaan (opiskelijan), opettajan ja ylläpitäjän. Käytännössä on kuitenkin vain kaksi puolta, koska opettajan on lähdettävä koulun ylläpitäjän aikomuksista koskien koulutuksen tarkoitusta. Pedagogiikka toimii resurssikehyksen perusteella, jota peruskoulussa nimitetään tuntijaoksi. Se määrittelee opetettavat oppiaineet ja kuinka monta viikkotuntia tulisi varata jokaiselle aineelle. Sitten on laadittu opetussuunnitelma yksittäisille oppiaineille.

Tuntijaon taustana on akateeminen perinne, joka juontaa juurensa aikaisemmista ajoista, jolloin aiheet jaettiin triviumiin ja qvadriviumiin. Triviumissa opiskeltiin kielioppia, retoriikkaa ja dialektiikkaa. Qvadriviumissa taas tähtitiedettä, geometriaa, matematiikkaa ja musiikkia.

Koska opetus oli pitkään keskittynyt pääasiassa virkamiesten koulutukseen, tuntijako ja opetussuunnitelmat saattoivat olla pitkäikäisiä. Niitä uusittiin vain pitkin aikavälein. Kun oppikirjat kirjoitettiin opetussuunnitelmien perusteella, ne saattoivat pysyä ennallaan useiden opiskelijasukupolvien ajan. Nykypäivänä yhteiskunta muuttuu paljon nopeammin, mikä tarkoittaa, että myös opetussuunnitelmia pitää päivittää paljon useammin.

Vuoden 1649 koulujärjestelmä Ruotsissa, jossa Suomi oli maakunta, määritteli, että pedagogiat ovat epätäydellisiä triviaalikouluja. Opetusta varten ei ollut yleistä opetussuunnitelmaa, vaan hiippakunnan piispa määriteli sen kullekin erityiselle pedagogialle. Yleensä opetussuunnitelmat olivat kuitenkin samanlaiset kuin yleisten oppikoulujen alemmilla luokilla. Kielenopetus ei yleensä sisältynyt opetussuunnitelmaan, mutta toisinaan opetettiin myös latinaa. Pedagogioita alettiin perustaa Suomessa jo 1500-luvulla, mutta termiä käytettiin erityisesti 1700–1800-luvulla. Pedagogian opetusohjelma koostui 1-2 luokasta ja tällaisia kouluja oli sekä kaupungeissa että maaseudulla. Opetusta suoritettiin lukemisessa, kirjoittamisessa, katekismuksessa ja virrenveisuussa. Pedagogian jälkeen opiskelija pystyi jatkamaan triviaalikouluun, jossa opetettiin triviumin oppiaineita.

Suomen vanhin koulu, Turun ruotsinkielinen katedraalikoulu, on kokenut kaikkia opetussuunnitelman variantteja 1200-luvulta lähtien. Tämä tarkoittaa, että saadakseen koulutuksen suomenkielisten ihmisten oli vuosisatojen ajan käytävä ruotsinkielistä koulua. Kun pienten lasten kouluja alettiin perustaa, opetus niissä tapahtui yleensä sillä kielellä/niillä kielillä, jolla/joilla opettaja ja oppilaat pystyivät kommunikoimaan. Yksi ensimmäisistä pienten lasten kouluista, jossa luultavasti käytettiin suomen kieltä, oli  Kokkolassa 1800- luvun alkupuolella. Ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu, Jyväskylän yläalkeiskoulu, perustettiin vasta vuonna 1858.

Vuodesta 1820 lähtien yleissivistäviä kouluja kutsuttiin Suomessa elementaarikouluksi. Ne olivat alun perin vain pojille, myöhemmin myös tytöille. Kieliopin osaamisella oli tärkeämpi rooli kieltenopetuksessa kuin suullisella kielitaidolla, koska opintojen tarkoituksena oli pitkään ollut opettaa opiskelijoita tutkimaan Raamattua ja muita klassisia teoksia, joiden katsottiin tarjoavan tarvittavaa sivistystä. Lisäksi opiskeltiin matematiikkaa. Se oli kuitenkin luonteeltaan melko teoreettista. Ajatuksena oli, että matematiikka kehittää ajattelua, ei se, että sitä tulisi soveltaa käytännön tilanteisiin.

Kun Odert Gripenbergin (1835) ja muut tyttökoulut perustettiin 1800-luvun alkupuolella, se myötävaikutti poikien koulutuksen jakamiseen reaalikouluihin ja klassisiin lyseoihin. Vuonna 1871 ilmoitettiin Helsingfors dagblad-nimisessä lehdessä, että kaupunkiin aiottiin perustaa ensimmäinen yksityinen reaalikoulu. Reaalikouluissa luettiin “uusia” maailman kieliä ja luonnontieteitä, kun taas klassisissa lyseoissa klassiset kielet (latina ja kreikka) olivat tärkeimmät aineet.

Oppikoulut jaettiin vuosina 1872-1883 seitsemänluokkaisiin yleisiin elementaarikouluihin (lyseoihin ja oppikouluihin), jotka valmistelivat oppilaita opiskeluun yliopistossa, erityisoppikouluihin, sekä 2–4-luokkaisiin reaalikouluihin, jotka perustuivat kansakoulun kursseihin ja valmistelivat oppilaita opiskeluun varsinaisissa ammattikouluissa kuten tekninen reaalikoulu ja naistenkoulu. Vuodesta 1883 alkaen elementaarikoulut jaettiin kahdeksanluokkaisiin reaalilyseoihin sekä elementaarikouluihin, jotka vastasivat lyseoiden alimpia luokkia.

Kun ensimmäiset yhteiskoulut perustettiin, niitä piti suunnitella siten, että ne eivät asettaneet alempia vaatimuksia kuin reaalikoulut. Siksi niihin vaadittiin samanlaista opetussuunnitelmaa kuin reaalikouluissa lisäten tyttökouluille tyypillisiä aineita. Opetus oli siksi aika teoreettista. Kun yhä useampia oppilaita alkoi hakeutua oppikouluihin, selvisi 1950-luvun alussa, että oppikoulujen opetussuunnitelma vaati uudistusta palvellakseen paremmin käytännön elämän vaatimuksia. Ratkaisuna oli valita peruskoulujärjestelmä Ruotsin mallin mukaan. Se täytti paremmin alueellisen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimukset ja antoi oppilaille suurempia valinnanmahdollisuuksia.

Peruskoulujärjestelmä otettiin vähitellen käyttöön koko maassa 1970-luvulla. Useimmista valtion- ja yksityisistä kouluista tuli kunnallisia. Peruskoulun ala-aste jatkoi luokanopettajajärjestelmällä, kun taas yläasteet jatkoivat aineenopettajajärjestelmällä. Peruskoulun tuntijako ja opetussuunnitelma otettiin käyttöön Suomessa vuonna 1970. Ala-asteiden opetussuunnitelma jatkoi kansakoulun opetussuunnitelmaa kuitenkin sisällyttäen paljon elementtejä oppikoulujen opetussuunnitelmasta. Yläasteiden opetussuunnitelma mukautettiin uusia oppilasryhmiä ajatellen lisäämällä useita käytännön aineita ja tasokursseja kielissä ja matematiikassa.

Pian poistettiin kuitenkin tasokurssit, koska ne toimivat eriyttämällä oppilaita sosiaalisiin kerrostumiin. Muutaman vuoden sisällä opetussuunnitelmat päivitettiin sekä Ruotsissa että Suomessa. Myöhemminkin on laadittu uusia tuntijakoja ja opetussuunnitelmia muutaman vuoden välein.

Opetussuunnitelma- käsite on kulttuurisesti sidottu, ja siksi sitä ymmärretään eri tavoin eri maissa. Periaatteessa opetussuunnitelma määrittelee kuinka opetus tulisi organisoida. Suomessa esiopetuksen, perusopetuksen, toisen asteen koulutuksen ja ammatillisen koulutuksen opetussuunnitelmat perustuvat Opetushallituksen vahvistamiin periaatteisiin. Valtioneuvosto päättää kuitenkin tuntijaosta, toisin sanoen tietyn ajanjakson aikana opetettujen oppituntien lukumäärän ainetta kohti.

Tuntijako sisältää vapaaehtoiset aineet, jotka opiskelijalla ja hänen huoltajillaan on mahdollisuus valita tai pidättäytyä valinnasta. Peruskoulun tuntijaossa säädetään, että oppilaiden tulee saada vähintään 222 viikkotuntia yhdeksän vuoden aikana, jotta opiskelija saa riittävän koulutuksen. Peruskoululaissa kuitenkin määrätään enimmäismäärä tunteja, ehkä lähinnä niiden kulujen rajoittamiseksi, joita koulunjärjestäjät voi vaatia valtiota maksamaan valtionosuuksina.

Kaiken kaikkiaan tuntijako ei ole niin tiukasti rajattu, kuin ensin voisi luulla, koska esimerkiksi maantietoa  opetetaan integroituna biologiaan ja ympäristökasvatukseen, yhteiskuntatiede integroidaan historiaan ja kieltenopetukseen on olemassa useita erilaisia vaihtoehtoisia mahdollisuuksia.

Asetuksessa säädetään siirtymisistä vuosiluokkien 2 ja 3 sekä 6 ja 7 välillä, voidaan aikaistaa kieltenopetusta, vähentää uskonnonopetusta ja lisätä yhteiskuntatiedettä, taiteen ja käsityön aineiden opettamiselle ja valinnaisaineita koskevien viikkotuntien lukumäärälle annettaisiin joustavuutta.

Muutokset peruskoulun tuntijaossa tapahtuvat useiden vuosien välein, ja muutokset ovat usein luonteeltaan kosmeettisia, heijastaen ajan henkeä ja sitä, mitä pidetään juuri tuolloin erityisen tärkeänä. Voidaan sitten määrittää tuntijaosta paikallinen versio. Sellaisessa paikallisessa versiossa  voidaan esimerkiksi päättää kieliohjelmasta; mitä kieliä opetetaan, ja myöskin päättää opetusryhmien ehdoista.

Peruskoulun ulkopuolella tapahtuvassa opetuksessa ei puhuta tuntijaosta, vaan kurssitarjonnasta, koska opetus on yleensä kurssimaista, ts. valtion osuus lasketaan opetettujen kurssien, ei viikkotuntien perusteella. Jokaiselle kurssille määritetään valtion hyväksyttävien 45 minuutin tuntien / oppituntien kokonaismäärä.

Esim. lukiokoulutuksessa on pakollisia, vapaaehtoisia ja syventäviä kursseja. Nykyisin kurssi antaa, vaatimustasosta riippuen, tietyn määrän opintopisteitä, koska lukiossa halutaan ottaa käyttöön yliopistojen opintojärjestelmän kanssa yhteensopiva järjestelmä.

Myös ammatillisessa koulutuksessa ja vapaassa sivistyksessä lähtökohtana on vaihtelevan laajuuden ja vaikeusasteen omaavien kurssien lukumäärä, vaikka kuvaa on myöhemmin hämmentynyt hanke- ja lopputyöhön liittyvät vaatimukset, jotka ovat oikeastaan enemmän tulostason määrittämistä kuin itse opetusprosessia. Tuntijako ja kurssitarjonta muodostavat yleiset puitteet koulutukselle ja siten myös pedagogiselle tominnalle. Ne osoittavat, kuinka paljon aikaa voidaan käyttää erilaisten opetussuunnitelmien opettamiseen ja siten myös minkä tyyppisiä pedagogisia prosesseja voidaan käyttää.

 

Lähteet

Asetus 422/2012 Perusopetuksen tuntijaosta.

Perusopetuslaki 628/1998, § 14, 15, 18.

https://www.kokkola.fi/meresta_noussut_kaupunki/venajan_vallanaika/autonomian_aika/pienten_lasten_koulu/fi_FI/pienten_lasten_koulu/

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/437844?pa ge=2

Perusopetuksen opetussuunnitelmien perusteet 2016. Opetushallitus.

Steinby Torsten: Brobergska skolan ( Läroverket för gossar och flickor i Helsingfors ) 75 år. I publikationen: Skola och hem 1958 : 5, s. 1-9

Tommila Päiviö: Jyväskylän kaupungin historia 1837-1965, I, s. 122-127, 1972.

 

Timfördelningen och kursutbudet är undervisningens viktigaste styrinstrument

För att pedagogiken skall fungera behöver det finnas en följd av händelser, en plan eller en miljö inom vars ramar undervisningen fungerar. Denna har alltid flera sidor, åtminstone elevens (den studerandes), lärarens och upprätthållarens. I undervisningen blir det i praktiken främst lärarens eftersom hen måste utgå från bestämmelserna och upprätthållarens intentioner med utbildningen. Pedagogiken fungerar utgående från en resursram som i grundskolan kallas timfördelningen. Den anger vilka läroämnen som skall undervisas och hur många veckotimmar som skall reserveras för varje ämne. För de enskilda läroämnena har sedan uppgjorts en läroplan.

Bakom ämnesindelningen ligger en akademisk tradition som går tillbaka till äldre tider då läroämnena indelades i trivium och qvadrivium. I trivium studerades grammatik, retorik och dialektik. I qvadrivium studerades astronomi, geometri, matematik och musik.

Emedan utbildningen länge var inriktad på att främst utbilda tjänstemän kunde timfördelning och läroplaner vara långlivade och förnyades sällan. Då läroböckerna skrevs utgående från läroplanerna kunde också de förbli oförändrade för många elevgenerationer. Idag förändras samhället snabbare, vilket innebär att också läroplanerna måste uppdateras med korta mellanrum.

1649 års skolordning i det Sverige där Finland utgjorde ett landskap bestämde att pedagogier är ofullständiga trivialskolor. Någon allmänt gällande plan för undervisningen fanns ej utan denna bestämdes för varje särskild pedagogi efter prövning av stiftets biskop. I allmänhet liknade dock undervisningsplanerna den, som gällde för de lägsta klasserna vid de allmänna läroverken. Språkundervisning ingick vanligen inte i pedagogiernas undervisningsplan, men det förekom ibland undervisning i latin. Pedagogier grundades redan på 1500-talet i Finland, men termen användes särskilt på 1600- och 1700-talen. Pedagogierna bestod av 1–2 klasser och förekom både i städer och på landsbygden. Undervisning bedrevs i läsning, skrivning, katekes och psalmsång. Efter skolgång i en pedagogi kunde eleven fortsätta sin skolgång i trivialskola, där undervisningen gavs i triviums läroämnen.

Finlands äldsta skola, den svenskspråkiga Katedralskolan i Åbo har fått prova på alla varianter av timfördelningen och läroplanen från 1200-talet och vidare. Det innebar under många århundraden att de finskspråkiga, för att få skolbildning, måste gå i svenskspråkig skola. Då småskolor grundades undervisade man på det språk/de språk som lärare och elever kunde kommunicera. En av de första småskolorna där finska troligen kom till användning i början av 1800-talet låg i Gamla Karleby. Det första finskspråkiga läroverket, Jyväskylän yläalkeiskoulu, grundades 1858.

Från 1820 kallades den allmänbildande lärdomsskolan i Finland elementarläroverk. De var ursprungligen bara för gossar, men senare fick också flickor tillträde till dem. Kunskaper i grammatik spelade en viktigare roll i språkundervisningen än muntliga kunskaper, eftersom syftet med studierna under lång tid var att lära eleverna att studera Bibeln och andra klassiska verk, som ansågs ge den nödiga bildningen. Dessutom studerades matematik, men den var ganska teoretiskt till sin natur. Tanken var att matematiken skulle utveckla tänkandet inte att den skulle tillämpas i praktiska situationer.

När Odert Gripenbergs (1835) och andra flickskolor grundades under första hälften av 1800-talet bidrog det till att utbildning av pojkar delades i realskolor och klassiska lyceum. År 1871 meddelade Helsingfors dagblad att en första privat realskola lär vara påtänkt att inrättas. I realskolorna lästes “nya” världsspråk och naturvetenskap medan klassiska språk (latin och grekiska) var de viktigaste ämnena i klassisk lyceum.

Läroverken indelades 1872–1883 i sjuklassiga allmänna elementarläroverk (lyceum, läroverk) som förberedde eleverna för studier vid universitet, specialläroverk samt två- till fyraklassiga realskolor som byggde på folkskolans kurser och förberedde eleverna för inträde i egentlig fackskola såsom teknisk realskola eller fruntimmersskola. Från 1883 indelades elementarläroverken i åttaklassiga klassiska lyceer, åttaklassiga reallyceer samt elementarskolor, vilka motsvarade de lägre klasserna i lyceerna.

När de första samskolorna startades 1883, var det viktigt att de utformades så att de inte ställde lägre krav än realskolorna. Därför hade de samma kursplan som realskolorna med tillägg av ämnen som förekom i flickskolorna. Undervisningen var därför ganska teoretisk. När fler och fler elever från början på 1950-talet sökte sig till läroverket, blev det tydligt att läroplanen behövde reformeras för att bättre tillgodose behoven i det praktiska livet. Då blev lösningen att välja ett grundskolsystem enligt mönster från Sverige. Det uppfyllde bättre kraven på regional och social rättvisa och möjliggjorde utökade valmöjligheter för eleverna.

Grundskolsystemet implementerades gradvis i hela landet under 1970-talet. De flesta statliga och privata skolorna blev kommunala.  Grundskolans lågstadium fortsatte med klasslärarsystemet medan högstadieskolorna övertog läroverkens ämneslärarsystem. Grundskolans läroplan fastställdes i Finland 1970. Läroplanen blev för lågstadiets del en utveckling av folkskolans läroplan i riktning mot läroverkens. Högstadiernas läroplan utgick från läroverkens, men anpassades för de nya elevkategorier som grundskolan kom att omfatta bla. genom utökat antal praktiska ämnen och nivåkurser i flera teoretiska ämnen.

Rätt snart avskaffades emellertid nivåkurserna såsom socialt skiktande. Redan inom några år uppdaterades grundskolans läroplanen både i Sverige och Finland. Därefter har nya läroplaner utformats med några års mellanrum.

För grundskolan fastställdes den obligatoriska timfördelningen av statsrådet. Det senaste beslutet om timfördelningen fattades 28.6.2012 och gäller undervisningen som förbereder undervisningen i grundskolan, förskoleundervisningen, grundskoleundervisningen (årskurs 1-9) och påbyggnadsundervisningen (årskurs 10).

I timfördelningen ingår frivilliga ämnen som eleven och dennes vårdnadshavare har möjlighet att välja eller avstå från att välja. För grundskolans del fastställs att eleverna ska få minst 222 veckotimmar under de 9 åren för att garantera eleven tillräcklig undervisning. I grundskollagen stadgas däremot om ett maximalt antal timmar, kanske främst för att begränsa de utgifter staten kan åläggas att stå för i form av statsandel.

I det stora hela är timfördelningen inte så strikt begränsad som man i första hand kan få uppfattningen om eftersom tex. geografi undervisas integrerat i biologi och miljöfostran, samhällslära integrerat i historia och i språkundervisningen finns flera olika alternativa möjligheter.

Genom en förordning stadgas om övergångarna mellan åk 2 och 3 samt 6 och 7, om att språkundervisningen kan tidigareläggas, minskad undervisning i religion och ökad i samhällslära, en viss flexibilitet beträffande undervisningen i hantverks- och konstämnen samt antalet veckotimmar för valbara läroämnen.

Förändringarna i grundskolans timfördelning sker med flera års mellanrum och förändringarna är ofta av mera kosmetisk art speglande tidsandan och vad som just då upplevs som särskilt akut. Lokalt kan sedan mera specifika versioner av timfördelningen fastställas. I en sådan lokal version kan man tex. ta ställning till språkprogrammet, vilka språk som skall undervisas och dessutom besluta om villkor för undervisningsgrupperna.

I undervisningen utanför grundskolan talar man inte om timfördelning utan om kursutbud eftersom undervisningen oftast är kursbunden, dvs. statsandelen beräknas utgående från de undervisade kurserna, inte från veckotimmarna. För varje kurs fastställs ett totalantal till statsandel berättigade timmar/lektioner à 45 min.

I tex. gymnasieundervisningen finns obligatoriska, frivilliga och fördjupade kurser. Beroende på kursens kravnivå ger kursen numera ett visst antal studiepoäng eftersom man eftersträvar att i gymnasiet införa ett system som är kompatibelt med högskolornas studiesystem.

Också inom yrkesutbildningen och den fria bildningen är utgångspunkten antalet kurser med olika omfattning och olika svårighetsgrad även om bilden sedan har komplicerats genom krav på projekt- och slutarbeten, vilka egentligen mera handlar om att fastställa resultatnivån än om själva den pedagogiska processen. Timfördelningen respektive kursutbudet utgör de allmänna ramarna för utbildningen och därigenom också för pedagogiken. De anger hur mycket tid som får användas för undervisningen i olika lärokurser och därigenom också vilka typer av pedagogiska processer som kan användas.

Källor:

Förordning 422/2012 om riksomfattande mål för utbildningen enligt lagen om grundläggande utbildning och om timfördelning i den grundläggande utbildningen

Lag om grundläggande utbildning 628/1998, § 14, 15, 18.

https://www.kokkola.fi/meresta_noussut_kaupunki/venajan_vallanaika/autonomian_aika/pienten_lasten_koulu/fi_FI/pienten_lasten_koulu/

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/437844?pa ge=2

Läroplan för grundskolan 2016. Utbildningsstyrelsen.

Steinby Torsten: Brobergska skolan ( Läroverket för gossar och flickor i Helsingfors ) 75 år. I publikationen: Skola och hem 1958 : 5, s. 1-9

Tommila Päiviö: Jyväskylän kaupungin historia 1837-1965, I, s. 122