Monthly Archives: September 2018

Inspektorerna var folkskolans eldsjälar

På den sjunde nordiska utbildningshistoriska konferensen i Trondheim 19-20.9.2018 presenterade jag min forskning om de svenskspråkiga folkskolinspektorerna. Jag hade samlat ett urval av minnesrunor om ett trettiotal långvariga eller mera kända svenskspråkiga folkskolinspektorer. I min forskning fick de representera hela folkskolinspektorskåren. Presentationen som här återges litet utförligare utgick från att folkskolinspektionens utveckling kan ses i ett livscykelperspektiv med tre skeden: dess början under den ryska tiden, dess utveckling under förkrigstiden och dess avslutning under efterkrigstiden. Folkskolinspektorernas verksamhet var självfallet nära förbundet med folkskolans utveckling eftersom det var inspektorerna som såg utvecklingsbehoven och därför ofta var de eldsjälar som drev fram utvecklingen.

I folkskolinspektionens förhistoria har de lutherska prästerna under svenska tiden, före 1809, inspekterat de skolor som då fanns. Så fortsatte det ännu i 60 år efter att Finland hade blivit ett storfurstendöme. Lutherdomen måste försvaras i det ortodoxa Ryssland.

I medlet av 1800-talet nådde folkskoletanken Finland och de första privata folkskolorna grundades. År 1870 inrättades Skolöverstyrelsen av Senaten. Den övertog därmed ansvaret för utbildningsväsendet från kyrkan. Skolöfverstyrelsen fick en läroverks- och en folkskoleavdelning. Till chef för folkskoleavdelningen utsågs prästen Uno Cygnaeus (1810–1888). Som chef hörde det till hans uppgifter att utveckla ett nät av folkskolor i hela landet och att inspektera dessa. Uno Cygnaeus dröm var att göra folkskolan till en allmän bottenskola för alla barn i landet, men på grund av de stora sociala skillnaderna skulle det dröja ännu 100 år innan drömmen kunde förverkligas genom införandet av grundskolan på 1970-talet. Cygnaeus var så framgångsrik i att utveckla grundskolnätet att skolornas antal redan inom ett par år blev för många för en inspektor och flera inspektorer måste utses. Särskilt folkskoleinspektor K.V. Forsman (1847–1922) verkade för grundandet av många nya folkskolor i Österbotten.

Till en början grundades bara en folkskola för alla kommunens barn oberoende av deras modersmål. Folkskoleinspektorerna konstaterade emellertid att det var slöseri med lärarens tid att undervisa både på finska, svenska och ibland ryska. Inspektorerna föreslog därför att skolorna skulle delas på språklig grund så att lärarna skulle undervisa antingen på finska eller svenska. Därför började man från år 1880 att dela folkskolorna och folkskoleinspektionen på språklig grund med början i Helsingfors.

Till den folkskolan, som hade bara fyra klasser, antogs endast barn som redan kunde läsa och skriva. Läs- och skrivundervisningen sköttes i hemmen eller i privata småskolor. Folkskolans viktigaste uppgift blev att ge eleverna ett gott modersmål eftersom man genom att utveckla finskan från olika dialekter till ett erkänt europeiskt kulturspråk kunde motarbeta strävandena att förryska landet. I folkskolan undervisades därför inte språk på samma sätt som i läroverken, där ryskan infördes. De svenskspråkiga folkskolornas betydelse var, att de möjliggjorde kontakten till Norden och den västeuropeiska kulturen.

På många orter ansågs folkskolläraren vara den högsta myndighetspersonen efter prästen och doktorn. Folkskoleinspektorn ansågs därför ha en mycket hög status. Som kejserlig tjänsteman hade han under inspektionsresorna rätt att använda uppvärmd vagn med betjänt och två hästar. Inspektörerna engagerade sig vanligen mycket i folkskolans utveckling och två av de svenskspråkiga inspektorerna, Emil Böök (1835–1914) och Albert Lilius (1873–1947) blev professorer i pedagogik. Andra skrivande inspektorer var Anders Leander Biskop (1864–1945) och Otto Florell (1842–1892).

Självständigheten år 1918 gav folkskolan den nya uppgiften att bidra till att ena det under det traumatiska inbördeskriget splittrade folket. Detta syntes också i inspektorernas arbete. Barnen utgjorde en viktig arbetskraft på landsbygden och därför motsatte man sig på många orter barnens skolgång. Folkskolan och folkskoleinspektorerna arbetade däremot för att alla barn skulle få en grundläggande utbildning. Inspektorernas uppgifter stadgades i folkskoleförordningen.

Bottenskolan diskuterades, men man kunde endast enas om införande av allmän läroplikt år 1921. Samtidigt förenades småskolorna med folkskolan och blev dess klasser 1–2. Att det i Finland blev läroplikt istället för skolplikt som i övriga nordiska länder gav särskilt de högre socialklasserna alltjämt möjlighet att ordna de egna barnens skolgång efter förgottfinnande.

Trots en sämre ekonomisk ställning efter att Finland blivit självständigt behöll inspektorerna en hög social position och möjlighet att påverka den allmänna opinionen genom aktivt författarskap och tal i olika sammanhang. En sådan inspektor var Johannes Qvist (1879–1956) som senare blev professor i pedagogik. Folkskoleinspektorn och humanisten Ernst August Mitts (1891–1986) var också en flitig skribent. Folkskoleinspektor Johannes Näse (1881–1944) hade länge ett stort inflytande genom sin aktivitet i Österbottens svenska ungdomsförbund. Under denna förkrigstid utvecklades folkskoleinspektionen mycket genom inspektörernas årliga sammankomster där nya kontrollinstrument och inspektionsmetoder diskuterades.

Utöver de årliga inspektionerna skulle inspektorn på hösten meddela Skolstyrelsen situationen i sitt distrikt och fastställa skolornas års-, arbets- och läroplaner inklusive läroböckerna, ibland omkring 1000 handlingar. På våren skulle lärarvalen i alla distriktets skolor fastställas. Inspektorn hade länge sitt kontor i ett särskilt skåp i det egna hemmet och en liten kanslipeng för papper och kuvert. Kanslipengen var emellertid så knapp att många inspektorer måste svänga ut och in på kuverten för att spara på den knappa kanslipengen.

Efterkrigstiden från 1945 gav nya förutsättningar för enhetsskola, då också arbetarklassen i krigen hade visat sin lojalitet till nationen. Folkskolinspektörer som Johannes Åbonde (1902–1954) strävade efter att grunda medborgarskolor som en fortsättning på folkskolan och kommunala mellanskolor som billigare alternativ till de privata läroverken. Gösta Cavonius och Klas Wallin, som först hade varit folkskolinspektörer var som avdelningschefer på Skolstyrelsen aktivt engagerade i att införa grundskolan, vilket skedde under 1970-talet.

Det ironiska är att folkskoleinspektorernas iver för grundskolan också medförde skolinspektionens slutfas och att skolinspektionen lades ned. Skolstyrelsens finska generaldirektör Erkki Aho som verkat både som folkskollärare och skolpsykolog framhöll att det i grundskolan inte längre behövs några överhetens skolinspektioner. Beslutsfattandet kunde gott delegeras till skolnivån. Lärarutbildningen hade då förlängts från en treårig seminarieutbildning till en flerårig akademisk utbildning med ett forskarutbildningselement. Dessutom hade folkskolans läroplan på några få sidor ersatts med grundskolans flera hundratals sidors läroplan i två band. Snart efteråt upphörde också Skolstyrelsen med att godkänna läroböckerna då man ansåg att marknadskrafterna nog skulle se till att bara de bästa läroböckerna skulle vinna marknadsandelarna.

Folkskoleinspektorerna som hade varit utspridda över hela landet såsom Skolstyrelsens ögon och öron på fältet överfördes till skolavdelningar på länsstyrelserna där de fick kämpa om resurserna med bl.a. polis-, hälso- och socialavdelningen. Förändringen innebar att kontakten mellan skolinspektionen och Skolstyrelsen bröts. Skolinspektörernas förhandskontroll av skolornas arbete och de egentliga skolinspektionerna lades ner. Ännu en tid besökte inspektörerna skolorna informellt och ordnade fortbildning för lärarna i grundskolans skolhållning och undervisning.

Skolinspektörernas arbetsuppgifter förändrades med den nya grundskoleförordningen, men ännu 1998 kunde skolinspektörerna påverka införandet av förskolan. Några år senare återstod för skolinspektionen närmast juridiska frågor som besvär och klagomål från föräldrar och lärare. Antalet sådana exploderade i synnerhet på den finskspråkiga sidan samtidigt som personalresurserna skars ner. Till nya skolinspektörer utsågs ofta jurister med minimal egen undervisningserfarenhet. År 2010 lades länsstyrelserna ner och uppgifterna överfördes till nyinrättade regionförvaltningsverk.

I det skedet hade majoriteten av inspektörerna blivit kvinnliga och tjänstebenämningen blivit överinspektör. Den första kvinnliga folkskoleinspektorn utsågs på 1940-talet, men den första svenskspråkiga, bildningsrådet Clara Granberg (1923–1986), utsågs först 1970 i samband med övergången till  grundskolan.

Man kan konstatera att då Finlands grundskola i Pisa-mätningarna år 2000 nådde sina toppresultat fungerade ännu något slags skolinspektion. Då resultaten därefter började sjunka sammanföll det med att skolinspektionen lades ner i Finland i motsats till hur man gjorde på många andra håll i Europa. Huruvida det finns ett sammanhang kan man diskutera, men säkert är att man genom förlusten av skolinspektörerna miste en av grundskolans viktigaste förespråkare och därigenom underlättade politikernas ekonomiska nedskärningar av resurserna för utbildningssektorn. Säkert sprang samhällsutvecklingen förbi den traditionella skolinspektionen, medan den gavs inte heller utvecklingsmöjligheter.

Tarkastajat olivat kansakoulun intoilijoita

Seitsemännessä pohjoismaisessa koulutushistoriallisessa konferenssissa Trondheimissa 19-20.9.2018 esitin tutkielmani ruotsinkielisistä kansakouluntarkastajista. Olin kerännyt otannan muistokirjoituksia noin kolmestakymmenestä pitkäaikaisesta tai eniten tunnetusta ruotsinkielisestä kansakouluntarkastajasta. Nämä saivat tutkielmassani edustaa koko kansakouluntarkastajakuntaa. Esitys, joka tässä on hieman täydellisempi, perustui kansakouluntarkastuksen kehitykseen, jota voidaan nähdä elämänkaari-näkökulmasta kolmessa vaiheessa: sen aloitus venäjän vallan aikaan, kehitys sotaa edeltävänä aikana ja lopetus sodan jälkeisenä aikana. Kansakouluntarkastajien toiminta oli tietysti riippuvainen kansakoulun kehityksestä, koska tarkastajat näkivät kehitystarpeet ja olivat useimmiten kansakoulun intoilijoita, jotka saivat aikaan tätä kehitystä.

Kansakouluntarkastuksen esihistoriassa Ruotsin aikana, ennen vuotta 1809, luterilaiset papit tarkastivat olemassa olevia kouluja. Näin jatkui vielä 60 vuotta sen jälkeen, kun Suomesta oli tullut suurruhtinaskunta. Luterilaisuutta piti puolustaa ortodoksisessa Venäjässä.

1800-luvun keskivaiheessa kansakouluajatus saapui Suomeen ja ensimmäiset yksityiset kansakoulut perustettiin. Vuonna 1870 Senaatti perusti Kouluylihallituksen, joka otti koululaitoksen haltuunsa kirkolta. Kouluylihallitus sai ensin oppikoulu- ja kansakouluosastot. Kansakouluosaston päälliköksi valittiin pappi Uno Cygnaeus (1810-1888). Hänen tehtäviinsä kuului kansakouluverkon perustaminen koko maahan ja kansakoulujen tarkastus. Uno Cygnaeuksen unelma oli tehdä kansakoulusta yleinen pohjakoulu maan kaikille lapsille. Suurten sosiaalisten luokkaerojen takia kestäisi vielä 100 vuotta ennen kuin tämä unelma toteutuisi peruskoulun muodossa 1970-luvulla. Kouluverkon aikaansaamisessa Cygnaeus oli niin etevä, että jo parin vuoden kuluttua piti ruveta lisäämään kouluntarkastajien määrää. Nämä tarkastajat ja erityisesti K.V. Forsman (1847-1922) Pohjanmaalla vaikuttivat ahkerasti uusien koulujen perustamiseen.

Alussa perustettiin vain yksi koulu kunnan kaikille lapsille riippumatta heidän äidinkielestään. Kansakouluntarkastajat huomauttivat kuitenkin hyvin varhaisessa vaiheessa, että opettajalta meni liikaa aikaa opettamiseen eri kielillä: suomeksi, ruotsiksi ja joskus venäjäksi. Siihen aikaan Suomen kansa oli paljon monikielisempi kuin tänä päivänä. Tarkastajat ehdottivat siksi, että koulut jaettaisiin oppilaiden äidinkielen mukaan ja niin jaettiin myös tarkastuspiirit vuoden 1880 jälkeen Helsingistä alkaen.

Kansakouluihin, jossa silloin oli vain neljä luokkaa, otettiin vain oppilaita, jotka jo pystyivät lukemaan ja kirjoittamaan. Nämä taidot opetettiin joko kotona tai yksityisissä pikkukouluissa. Kansakoulun tärkeimmäksi tehtäväksi tuli siksi kehittää oppilaiden äidinkieltä, suomea, koska suomen kielen piti kehittyä usean murteen sekamelskasta tunnustetuksi eurooppalaiseksi kulttuurikieleksi ja siten estää venäläistämispyrkimykset. Kansakoulussa ei opetettu vieraita kieliä kuten oppikouluissa, joissa jouduttiin opettamaan venäjää. Ruotsinkielisten kansakoulujen tärkeys oli siinä, että ne avasivat kontaktit Ruotsiin ja muuhun länsieurooppalaiseen kulttuuriin.

Monella paikkakunnalla kansakoulunopettaja oli korkein viranomainen papin ja tohtorin jälkeen. Siksi kansakouluntarkastajilla nähtiin olevan hyvin korkea asema. Keisarillisena virkamiehenä hänellä oli tarkastusmatkoillaan oikeus käyttää parivaljakon vetämää lämmitettyä vaunua jossa hänellä oli myös apulainen. Tarkastajat sitoutuivat yleensä syvästi kansakoulujen kehitykseen, Ruotsinkielisistä Emil Böök (1835-1914) ja Albert Lilius (1873-1947) nimitettiin kasvatustieteen professoriksi. Ahkeria tekstien kirjoittajia olivat Anders Leander Biskop (1864-1945) ja Otto Florell (1842-1892).

Itsenäisyys vuonna 1918 antoi kansakoulullekin uudeksi tehtäväksi osallistua kansan yhdistämiseen traumaattisen sisällissodan jälkeen. Tämä näkyi myös tarkastajien työssä. Lapset olivat tärkeä työvoima maaseudulla ja siksi monella paikkakunnalla vastustettiin heidän koulunkäyntiään. Kansakoulunopettajat ja -tarkastajat tekivät kuitenkin töitä sen hyväksi, että kaikki lapset saisivat perustavanlaatuisen koulusivistyksen. Tarkastajien tehtävistä säädettiin kansakouluasetuksessa.

Keskusteltiin edelleen pohjakoulun perustamisesta, mutta pystyttiin ainoastaan päättämään yleisestä oppivelvollisuudesta ja pikkukoulujen sulauttamisesta kansakouluun luokiksi 1-2. Se että Suomessa päädyttiin oppivelvollisuuteen eikä koulupakkoon kuten muissa pohjoismaissa johtui sosiaalisista luokkaeroista. Näin annettiin erityisesti korkeimmille sosiaaliluokille edelleen mahdollisuus järjestää omien lastensa koulutusta oman tahtonsa mukaan.

Itsenäistymisen jälkeisestä huonommasta taloudellista asemastaan huolimatta kansakouluntarkastajilla säilyi korkea sosiaalinen asema ja mahdollisuus näin vaikuttaa yleiseen mielipiteiseen mm. kirjoittajina ja puhujina eri yhteyksissä. Tällainen tarkastaja oli Johannes Qvist (1879-1956), josta myöhemmin tuli kasvatustieteen professori. Ahkera kirjoittaja oli myös kansakouluntarkastaja ja humanisti Ernst August Mitts (1891-1986). Kansakouluntarkastaja Johannes Näsellä (1881-1944) oli kauan suuri vaikutusvalta toimiessaan Pohjanmaan ruotsinkielisessä nuorisojärjestössä. Tänä sotia edeltävänä aikana kouluntarkastusta kehitettiin paljon tarkastajien kokouksissa uusilla kontrollivälineillä ja tarkastusmenetelmillä.

Vuotuisten kouluntarkastusten lisäksi tarkastajien oli syksyllä tehtavänä Kouluhallitukselle ilmoittaa tarkastuspiirinsä tilannetta. Oli vahvistettava kaikkien tarkastuspiiriin kuuluvien koulujen opettajavaalit.  Oli myös vahvistettava koulujen oppi-. työ- ja vuosisuunnitelmat oppikirjoineen, usein jopa 1000 asiakirjaa. Tarkastajalla oli pitkään konttoritilansa kotona erityisessä kaapissa ja vähäinen kansliaraha paperia ja kirjekuoria varten. Raha oli kuitenkin niin niukka, että monet tarkastajat joutuivat kääntämään kirjekuoret käyttääkseen ne uudestaan ja säästääkseen näin kansliarahaansa.

Sodan jälkeinen aika, vuoden 1945 jälkeen, antoi yhtenäisyyskouluajatukselle uusia edellytyksiä, koska työväenluokka sodan aikana oli osoittanut kansakunnalle uskollisuutensa. Kansakouluntarkastajia kuten Johannes Åbonde (1902-1954) pyrki kansalaiskoulujen perustamiseen kansakoulun jatkoksi ja kunnallisten keskikoulujen perustamiseen halvempana vaihtoehtona yksityisille oppikouluille. Gösta Cavonius ja Klas Wallin, jotka ensin olivat toimineet kansakouluntarkastajina, osallistuivat innostuneesti Kouluhallituksen osastonpäällikköinä peruskoulun perustamiseen, mikä lopuksi toteutui 1970-luvulla.

Ironista on, että kansakouluntarkastajien into peruskoulun perustamiseen myös aiheutti kouluntarkastuksen loppuvaiheen, jossa kouluntarkastus lopetettiin perinteisessä muodossaan. Kouluhallituksen pääjohtaja Erkki Aho, joka itse oli ollut sekä kansakoulunopettaja että koulupsykologi painotti, ettei peruskoulussa enää tarvita esivallan kouluntarkastuksia. Päätösvalta voitiin hyvin delegoida koulutasolle. Opettajankoulutus oli silloin pidennetty kolmevuotisesta seminaarikoulutuksesta monivuotiseen akateemiseen koulutukseen sisältäen tutkijakoulutusosan. Lisäksi kansakoulun muutaman sivuinen opetussuunnitelma oli korvattu peruskoulun monisatasivuisella opetussuunnitelmalla kahdessa sidoksessa. vähän myöhemmin Kouluhallitus lopetti myös oppikirjojen hyväksymisen, koska oltiin sitä mieltä, että vain parhaat oppikirjat voittaisivat markkinaosuudet.

Kansakouluntarkastajat, jotka aikaisemmin oli sijoitettu ympäri maata Kouluhallituksen silminä ja korvina koulukentällä siirrettiin lääninhallituksiin perustettaviin kouluosastoihin, jossa he saivat taistella resursseistaan mm. poliisi-, sosiaali- ja terveysosastojen kanssa. Muutos tarkoitti, että kontakti tarkastajien ja Kouluhallituksen välillä katkaistiin. Kouluntarkastajien ennakkokontrolli koulujen työskelystä ja varsinaiset kouluntarkastukset lopetettiin. Vielä vähän aikaa tarkastajat epämuodollisesti vierailivat kouluissa ja järjestivät opettajille täydennyskoulutusta peruskoulun pitämisessä ja -opetuksessa.

Kouluntarkastajien työtehtävät muutettiin peruskouluasetuksen mukaan, mutta vielä 1998 pystyivät kouluntarkastajat vaikuttamaan esikoulutuksen perustamiseen. Muutama vuosi myöhemmin kouluntarkastukselle jäi lähinnä juridisia kysymyksiä kuten vanhempien ja opettajien valitusten ja kanteluiden käsittelyt. Niiden määrä räjähti erityisesti suomenkielisellä puolella yhtaikaa henkilöstöresurssien leikkaamisen kanssa. Uusiksi kouluntarkastajiksi valittiin usein juristeja hyvin vähäisellä omalla opetuskokemuksella. Vuonna 2010 lääninhallitukset lopetettiin ja tehtävät siirrettiin vastaperustetuille aluehallintoviranomaisille.

Tässä vaiheessa tarkastajien enemmistö oli naisia ja virkanimike oli muutettu ylitarkastajaksi. Ensimmäinen naispuolinen kouluntarkastaja nimitettiin 1940-luvulla, mutta ensimmäinen ruotsinkielinen, sivistysneuvos Clara Granberg (1923-1986), vasta vuonna 1970 peruskoulun perustamisen yhteydessä.

Voi todeta, että kun Suomen peruskoulu PISA-mittauksissa vuonna 2000 saavutti huipputuloksensa, jonkinlainen kouluntarkastus oli vielä toiminnassa. Kun tulokset sitten alkoivat laskea, tapahtui tämä samanaikaisesti, kun kouluntarkastus lopetettiin Suomessa toisin, kuin muualla Euroopassa. On tietysti keskusteltavissa, onko asioilla yhteyttä, mutta varmaa on, että lakkauttamalla kouluntarkastajat peruskoulu menetti tärkeimpiä puolestapuhujiaan, mikä helpotti politiikkojen tekemiä leikkauksia koulutuspuolen resursseihin. Oli varmaan niin, että kehitys juoksi perinteisen kouluntarkastuksen ohi, mutta sille ei myöskään annettu kehitysmahdollisuuksia.