Monthly Archives: September 2020

Utbildningshistorisk forskning utförs inom många discipliner

Utbildningshistoria är det historiska studiet av bildning, utbildning, undervisning, fostran och lärande (Wikipedia 4.9.2020) Denna forskning sker inom pedagogik, psykologi, historia, idéhistoria, sociologi, socialpsykologi, statslära, ekonomi mfl. discipliner ofta över disciplinernas gränser. Ursprungligen uppkom intresset för denna forskning kanske i samband med att en skola eller institution beslöt fira ett jubileum och ville ha en tillbakablick på sin verksamhet. Sedan grundades föreningar för att samla och initiera sådan forskning. I Finland finns nu på finska Suomen kasvatus- ja kouluhistoriallinen Seura och den svenskspråkiga Svenska skolhistoriska föreningen i Finland. I Sverige heter den Föreningen för svensk undervisningshistoria. Motsvarande föreningar finns åtminstone i Danmark, Norge, Tyskland, Storbritannien och USA. Däremot saknas de i de baltiska länderna trots att skolorna i bla. Estland ofta är dubbelt så gamla som de i Finland.

Verksamheten för Svenska historiska föreningen i Finland är koncentrerad till att regelbundet i tryckt form utge publikationen Skolhistoriskt Arkiv med rapporter utförda av professionella forskare och andra som intresserar sig för forskningsområdet. Svenska skolhistoriska föreningen i Finland grundades år 1949. År 1952 publicerades Skolhistoriskt Arkiv nr 1. Då framhöll redaktionskommittén med Gösta Cavonius som ordförande att ”skola alltmer kommer att stå i centrum för det allmänna intresset. Därav följer också att undervisnings- och bildningshistorien efterhand kommer att tillerkännas en allt större betydelse. Den är en viktig del av vårt folks historia och utgör ett värdefullt kulturarv, som måste räddas åt framtiden.”  I detta första nummer av Skolhistoriskt Arkiv infördes fyra artiklar samt två ”skolhistoriska dokument”. Artiklarna behandlade en historik över mellersta svenska Österbottens folkskollärarkrets, utdrag ur Åbolands folkhögskolas historia, skalden Gånge Rolf (Viktor Karl Emil Wichmann) samt en matrikel över sånglärarna i Finlands lärdomsskolor före år 1870. De skolhistoriska dokumenten utgjordes dels av två brev i disciplinära ärenden ur Svenska normalskolans arkiv och dels av fyra bemärkta mäns studentuppsatser: Albert Edelfelt (1871), Waldemar Ruin 1876),  P.E.Svinhufvud (1887) och Edward Westermarck (1881).

De utbildningshistoriska forskarna Esbjörn Larsson och Johannes Westberg i Sverige framhåller att utbildningens historia används i många sammanhang framför allt för att legitimera politiska och pedagogiska förändringar, snare än för att beskriva vad som faktiskt har skett. Detta styrker de med de ofta förekommande hänvisningarna till äldre tiders skoldisciplin eller pedagogiska hjältar som John Dewey och Maria Montessori (Larsson & Westberg 2019, 332 – 33).

Åtminstone i Sverige och på finska i Finland utger föreningarna också flera gånger per år nättidskrifter. I Finland heter den Kasvatus ja aika, i Sverige Vägval. I Finland utges ingen motsvarande elektronisk tidskrift på svenska. Den kompenseras av denna min månatliga blogg, som jag nu har samlat till en liten publikation som jag har låtit tryckas i 10 provexemplar.

Under de senaste decennierna har den utbildningshistoriska forskningen i allt större utsträckning övertagits av högskolorna. Emellertid är forskningens bredd i hög grad beroende av tillgången på forskare som intresserar sig för forskningsområdet. Särskilt i Sverige har utbildningshistoria blivit ett stort forskningsområde med tiotals forskare. Också i Danmark är forskarnas antal rätt stort. I Finland är situationen annorlunda, emedan man egentligen först under det senaste decenniet på finskspråkigt håll har vaknat till insikt om behovet av vetenskaplig utbildningshistorisk forskning. En orsak kan vara att det inte finns många finskspråkiga läroinrättningar som är över 100 år gamla. Det finska språket var länge trängt av latinet, svenskan och ryskan och utvecklades till ett bildningsspråk först sent under 1800-talet. De mindre nordiska språkområdena som isländskan och samiskan uppträder inom utbildningsforskningen endast med ett fåtal forskare. Detsamma gäller Svenskfinland.

För att få ut information om verksamheten i Svenska skolhistoriska föreningen i Finland har jag också öppnat en Facebooksida. Sidan kan i princip nå ett betydande antal personer på Facebook. Riktigt hur det fungerar är jag emellertid inte så väl insatt i själv. Facebook torde begränsa antalet automatiskt synliga inlägg till inlägg från 25 personer. Genom att själv göra mig till Facebookvän med ett stort antal personer hoppas jag ändå kunna sprida föreningens information särskilt i Svenskfinland. Fram till september 2020 hade föreningens Facebooksida fått tom. 290 följare. Den senaste månaden nåddes sidan av 73 personer trots att aktiviteten på sidan var rätt begränsad. På den här sidan informerar jag om föreningens årsmöten, publikationsseminarier, mina bloggar samt publicerar bilder av skolor.

Utbildningshistorisk forskning har naturligtvis utförts långt tidigare både i Svenskfinland bla. av professor Karl Bruhn, som drog upp huvudlinjerna i sitt verk Utvecklingslinjer i pedagogikens historia och också professor Håkan Andersson har skrivit om utbildningshistoria.  På finska har professor Matti T. Kuikka skrivit om utbildningshistorisk forskningi sinbokKasvatuksen historian tutkimus. Kuikka framhåller att den utbildningshistoriska forskningens uppgift är att ge den pågående utvecklingen av utbildningen ett längre perspektiv (Kuikka 2005, 14). Vidare konstaterar han att såväl internationellt som nationellt har modern utbildningshistorisk forskning bedrivits sedan slutet av 1970-talet (Kuikka 2005, 8). Också Jukka Rantala, Hannu Simola och Sirkka Ahonen har givit viktiga bidrag till den utbildningshistoriska forskningen i Finland. I Hannu Simolas verk Finnish Education Mystery. Historical and Sociological essays on Schooling in Finland Koulutusihmeen paradoksit. Esseitä suomalaisesta koulutuspolitiitkasta konstaterade han bla. att ”även om utbildning inte innebar direkt auktoritär maktutövning, utnyttjade den och producerade makt. Makten möjliggjorde bra saker men utesluter samtidigt marginaliserade gruppers behov i samhället.” (Ahonen 2016). 

Själv upplevde jag omkring decennieskiftet 2010 vid en kongress i Jyväskylä att den utbildningshistoriska forskningen i Finland befann sig i en vågdal, då det fanns bara en forskningsposition i de finländska universiteten. Därefter har forskningen tagit ny fart genom en inriktning utgående från filosofiska resonemang. Vid ett seminarium i Uleåborg 2019 framförde Kaisa Vehkalahti synpunkter på en nationell berättelse om utbildningen i Finland (Looking for a National Story within a Globalizing Field of History of Education). Dessa synpunkter har hon emellertid inte ännu publicerat skriftligt.

Larsson och Westberg konstaterar att då “det utbildningshistoriska perspektivet uppmärksammar utbildningssystemets föränderlighet kan det ställas mot ett sådant filosofiskt eller didaktiskt perspektiv. där pedagogiska fenomen betraktas som eviga och tidlösa. Intresset för förändringen kan också ses som en trappa, där vi går från klarhet till klarhet mot ett historiskt slutmål som utgörs av den senaste skolreformen eller läroplanen” (Larsson & Westberg 2019, 32 – 33).

Själv undrar jag om det inte kunde vara mera fruktbart att se utbildningshistorien ur ett vidare perspektiv där utbildningshistoriska fenomen betraktas utgående från de omständigheter som föranledde dess upphov och uppkomst. Mitt intresse fokuseras därför på hur dessa omständigheter påverkar fenomenets utveckling, förändring och slutliga upplösning. I min syn på utbildningshistoria ingår således också ett framtidsperspektiv så till vida att ursprungsomständigheterna i hög grad begränsar och styr fenomenets utvecklingsmöjligheter. Så tex. kunde inte läroverket bli en basundervisning för hela folket emedan premissen var att de studerande skulle komma att ingå i landets elit som tjänstemän, forskare, administratörer och föregångsmän i motsats till de breda massorna vars uppgift var att stå för det konkreta arbetet inom jordbruket, tillverkningsindustrin, service- och transportsektorn. Läroverket skulle aldrig ha kunnat godkänna tanken på jämställhet i utbildningen liksom grundskolan aldrig skulle kunna fungera som en differentierad utbildning eftersom den då förlorar sin grundidé om jämställdhet.

Som professor Michael Uljens skriver följer inte vetenskapens utveckling den yttre tidens ramar utan en intern disciplinstypisk logik. Detta torde också gälla ett område som utbildningshistoria även om man här inte kan tala om en viss disciplin. Han framhåller att “historisk forskning handlar om att förena den objektiva tiden med den existentiella tiden i berättelsen om den historiska utvecklingen.  De filosofiska och pedagogiska idéerna har sina referenser i den objektiva tiden men utvecklas utgående från egna villkor“. (Uljens (2000), i)

Källor:

Ahonen Sirkka (2016) Kouutustutkija jonka tallissa puhutaan yhteiskunnasta. Kasvatus & Aika 10(2) 2016, 107 – 109.

Bruhn Karl (1963) Utvecklingslinjer i pedagogikens historia. Helsingfors

Kuikka Matti T. (2005) Kasvatuksen historian tutkimus. Jyväskylä.

Larsson Esbjörn, Westberg Johannes (2019) Utbildningshistoria, Lund.

Simola Hannu (2015) Finnish Education Mystery. Historical and Sociological esseys on Schooling in Finland.

Skolhistoriskt Arkiv 1 (1952) ingår i Skolhistoria 1 – 5.

Uljens Michael (red.) (2000) Pedagogikens problem. Kulturella utvecklingslinjer och teoretiska spörsmål. Pedagogiska rapporter Nr 13/2000. ÅboAkademi.

Martin Gripenberg

Koulutushistoriallinen tutkimus suoritetaan useassa opinhaarassa

Koulutushistoria on historiallinen tutkimus koulutuksesta, opetuksesta, kasvatuksesta ja oppimisesta (Wikipedia 4.9.2020). Tämä tutkimus tapahtuu pedagogiassa, psykologiassa, historiassa, ideoiden historiassa, sosiologiassa, sosiaalipsykologiassa, valtiotieteessä, taloustieteessä ja muussa. Tukimukset ylittävät usein opinhaarojen rajat. Alun perin kiinnostuksen tätä tutkimusta kohtaan herätti ehkä koulun tai oppilaitoksen päätös juhlia vuosipäivää ja halu saada katsaus sen aikaisempaan toimintaan.

Myöhemmin perustettiin yhdistyksiä keräämään tietoa ja aloittamaan tällaista tutkimusta. Suomessa on nyt suomenkielinen Suomen kasvatus- ja kouluhistoriallinen Seura ja ruotsinkielinen Svenska skolhistoriska föreningen i Finland. Ruotsissa yhdistyksen nimi on Föreningen för svensk undervisningshistoria. Vastaavia järjestöjä on ainakin Tanskassa, Norjassa, Saksassa, Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Yhdysvalloissa. Toisaalta ne puuttuvat Baltian maista huolimatta siitä, että mm. Virossa monet koulut ovat usein kaksi kertaa vanhempi kuin Suomessa.

Svenska skolhistoriska föreningen i Finland nimisen yhdistyksen toiminta on keskittynyt säännöllisesti painattamaan julkaisua Skolhistoriskt Arkiv sisältäen ammattimaisten tutkijoiden ja muiden tutkimusalueesta kiinnostuneiden raportteja. Yhdistys Svenska skolhistoriska föreningen i Finland perustettiin 1949. Vuonna 1952 se julkaisi ensimmäisen julkaisunsa Skolhistoriskt Arkiv nro 1. Silloin toimituskomitean puheenjohtaja Gösta Cavonius korosti, että “koulut ovat yhä enemmän yleisen edun keskipisteessä. Tästä seuraa myös, että opetuksen ja kasvatuksen historia saa vähitellen kasvavan merkityksen. Se on tärkeä osa kansamme historiaa ja on arvokas kulttuuriperintö, joka on tallennettava tulevaisuutta varten.”

Tämän Skolhistoriskt Arkiv-nimisen julkaisun ensimmäisessä numerossa oli neljä artikkelia ja kaksi “kouluhistoriallisia-asiakirjaa”. Artikkelit käsittelivät ruotsinkielisen Keski-Pohjanmaan kansakoulunopettajapiirin historiaa, otteita Åbolands folkhögskola-nimisen kansanopiston historiasta, runoilija Gånge Rolfin (Viktor Karl Emil Wichmann) runoutta ja ruotsinkielisten oppikoulujen laulunopettajien matrikkeli ajalta ennen vuotta 1870. Kouluhistorialliset asiakirjat koostuivat osittain kahdesta kirjeestä kurinpidollisissa asioissa Svenska normalskolanin arkistoista ja osittain neljän huomattavan miehen ylioppilasesseistä: Albert Edelfeltin (1871), Waldemar Ruin 1876), P.E.Svinhufvudin (1887) ja Edward Westermarckin (1881).

Koulutushistorialiset tutkijat Esbjörn Larsson ja Johannes Westberg Ruotsista korostavat, että koulutushistoriaa käytetään monissa yhteyksissä ensisijaisesti poliittisten ja pedagogisten muutosten legitimoimiseksi sen sijaan, että kuvattaisiin mitä on tapahtunut. Tämän he todistavat usein esiintyvillä viittauksilla vanhempaan koulukuriin tai pedagogisiin sankareihin, kuten John Dewey ja Maria Montessori (Larsson & Westberg 2019, 332 –  33).

Yhdistykset julkaisevat ainakin Ruotsissa ja suomeksi Suomessa myös verkkolehtiä useita kertoja vuodessa. Suomalaisen verkkolehden nimi on Kasvatus ja aika, Ruotsissa Vägval. Vastaavaa sähköistä lehteä ei julkaista ruotsiksi Suomessa. Sitä kompensoi tämä blogini, joka ilmestyy kuukausittain. Sen tekstit olen nyt kokokoamassa pieneksi koejulkaisuksi, jonka olen painamassa 10 kappaleena.

Viime vuosikymmeninä yliopistot ovat yhä useammin ryhtyneet hoitamaan koulutushistoriallisen kasvatustieteen tutkimusta. Tutkimuksen laajuus riippuu kuitenkin suurelta osin tutkimusalueesta kiinnostuneiden tutkijoiden määrästä. Erityisesti Ruotsissa koulutushistoriasta on tullut suuri tutkimusalue, jossa toimii kymmeniä tutkijoita. Myös Tanskassa tutkijoiden määrä on melko suuri. Suomessa tilanne on erilainen, koska vasta viimeisen vuosikymmenen aikana suomenkieliset tutkijat ovat heränneet uudestaan tieteellisen koulutushistoriallisen tutkimuksen tarpeellisuuteen. Yksi syy voi olla, että suomenkielisiä yli 100-vuotiaita oppilaitoksia ei ole paljon. Latina, ruotsi ja venäjä syrjäyttivät pitkään suomen kielen, ja siitä kehittyi opetuskieli vasta 1800-luvun lopulla. Pienemmät pohjoismaiset kielialueet, kuten islanti ja saame, esiintyvät koulutushistoriallisissa tutkimuksessa vain muutaman tutkijan kautta. Sama koskee ruotsinkielisiä koulutushistoriallisia tutkijoita Suomessa.

Levittääkseen tietoa Suomen ruotsinkielisen kouluhistoriallisen yhdistyksen toiminnasta olen kotisivun <www.skolhistoria.fi> lisäksi myös avannut Facebook-sivun <https://www.facebook.com/skolhistoriafi/>. Sivu voi periaatteessa tavoittaa merkittävän määrän ihmisiä Facebookissa.  Sen tarkkaa toimintatapaa en kuitenkaan tunne. Olen ymmärtänyt, että Facebook automaattisesti rajoittaa näkyvien viestien määrän 25 henkilön viesteihin. Tekemällä itseni Facebook-ystäväksi useitten ihmisten kanssa toivon edelleen voivani levittää yhdistyksen tietoja etenkin ruotsiksi. Syyskuuhun 2020 asti yhdistyksen Facebook-sivu oli saanut jopa 290 seuraajaa. Viime kuukauden aikana sivu saavutti 73 ihmistä huolimatta siitä, että toiminta sivulla oli melko vähäistä. Tällä sivulla kerron yhdistyksen vuosikokouksista, julkaisuseminaareista, blogeistani ja julkaisen kuvia koulurakennuksista.

Koulutushistoriallista tutkimusta on tietysti tehty paljon aikaisemmin ruotsin kielellä Suomessa. Professori Karl Bruhn laati päälinjat muun muassa kirjassaan Utvecklingslinjer i pedagogikens historia ja myös professori Håkan Andersson on kirjoittanut ruotsiksi koulutushistoriasta. Suomen kielellä professori Matti T. Kuikka on kirjoittanut aiheesta kirjassaan Kasvatuksen historian tutkimus. Kuikka korostaa, että kasvatushistorian tutkimuksen tehtävänä on antaa koulutuksen jatkuvalle kehitykselle pidempi näkökulma (Kuikka 2005, 14). Lisäksi hän toteaa, että sekä kansainvälisesti että kansallisesti nykyaikaista kasvatushistoriallista tutkimusta on tehty 1970-luvun lopulta lähtien (Kuikka 2005, 8).  Jukka Rantala, Hannu Simola ja Sirkka Ahonen ovat myös panostaneet merkittävästi kouluhistorialliseen tutkimukseen Suomessa. Hannu Simolan teoksessa Finnish Education Mystery. Historical and Sociological essays on Schooling in Finland och Koulutusihmeen paradoksit. Esseitä suomalaisesta koulutuspolitiitkasta hän totesi m.m. että “vaikka koulutus ei liittynyt suoraan autoritaarisen vallan käyttämiseen, se hyödynsi ja tuotti valtaa. Valta mahdollisti hyvät asiat, mutta sulkee samalla pois syrjäytyneiden yhteiskunnan ryhmien tarpeet.” (Ahonen 2016).

Vuosikymmenen vaihteessa noin vuonna 2010 koin itse kongressissa Jyväskylässä, että koulutushistoriallinen tutkimus oli Suomessa aallonpohjassa, koska suomalaisissa yliopistoissa oli vain yksi tutkimusvirka. Sen jälkeen tutkimus on löytänyt uutta puhtia ilmeisesti filosofisen päättelyn kautta. Seminaarissa Oulussa Kaisa Vehkalahti esitteli vuonna 2019 näkemyksiä kansallisesta tarinasta koulutushistoria Suomessa (Looking for a National Story within a Globalizing Field of History of Education). Hän ei kuitenkaan ole vielä julkaissut näitä näkemyksiään kirjallisesti.

Larsson ja Westberg toteavat, että “kun kasvatuksellinen historiallinen näkökulma kiinnittää huomionsa koulutusjärjestelmän vaihtelevuuteen, se voidaan asettaa sellaista filosofista tai didaktista näkökulmaan vastaan, jossa pedagogisia ilmiöitä pidetään ikuisina ja ajattomina. Kiinnostus muutokseen voidaan nähdä myös portaikkona, jossa siirrymme selkeydestä selkeyteen kohti historiallista päätavoitetta, joka koostuu viimeisimmästä koulureformista tai opetussuunnitelmasta” (Larsson & Westberg 2019, 32 – 33).

Henkilökohtaisesti mietin että, voisiko olla hedelmällisempää nähdä koulutuksen historia laajemmasta näkökulmasta, jossa koulutushistoriallisia ilmiöitä tarkastellaan sen taustalla olevien olosuhteiden perusteella. Kiinnostukseni keskittyy siis siihen, miten nämä olosuhteet vaikuttavat ilmiön kehitykseen, muutokseen ja lopulliseen hajaannukseen. Näkemykseni kasvatushistoriaan sisältää siis myös tulevaisuuden näkökulman siinä määrin, että alkuperäiset olosuhteet rajoittavat ja hallitsevat suuresti ilmiön kehitysmahdollisuuksia. Joten esim. oppikoulusta ei olisi koskaan voinut tulla koko kansan peruskoulutus, koska lähtökohtana oli, että oppilaista tulisi osa maan eliitistä virkamiehinä, tutkijoina, hallintohenkilöinä ja tienraivaajina, toisin kuin laajat massat, joiden tehtävänä oli toteuttaa konkreettista työtä maataloudessa, teollisuudessa, palvelu- ja kuljetusalalla. Oppikoulu ei olisi voinut hyväksyä ajatusta koulutuksen tasavertaisuudesta kuten peruskoulu ei voisi koskaan toimia erilaistettuna koulutuksena, koska se menettäisi silloin perusajatuksensa tasa-arvoisesta peruskoulutuksesta.

Kuten professori Michael Uljens kirjoittaa, tieteen jokainen kehitys ei noudata ulkoisen ajan kehystä, vaan opinahjolle tyypillistä sisäistä logiikkaa. Tämän tulisi koskea myös kasvatushistorian kaltaista aluetta, vaikka täällä ei voida puhua tietystä tieteenhaarasta. Hän korostaa, että “historiallinen tutkimus on objektiivisen ajan ja eksistentiaalisen ajan yhdistämistä historiallisen kehityksen tarinassa. Filosofisten ja pedagogisten ideoiden referenssit ovat objektiivisessa ajassa, mutta ne kehittyvät omien olosuhteidensa perusteella.” (Uljens (2000, i).

Lähteet:

Ahonen Sirkka (2016) Kouutustutkija jonka tallissa puhutaan yhteiskunnasta. Kasvatus & Aika 10(2) 2016, 107 – 109.

Bruhn Karl (1963) Utvecklingslinjer i pedagogikens historia. Helsingfors

Kuikka Matti T. (2005) Kasvatuksen historian tutkimus. Jyväskylä.

Larsson Esbjörn, Westberg Johannes (2019) Utbildningshistoria, Lund.

Simola Hannu (2015) Finnish Education Mystery. Historical and Sociological esseys on Schooling in Finland.

Skolhistoriskt Arkiv 1 (1952) sisältyy teoksessa Skolhistoria 1 – 5.

Uljens Michael (red.) (2000) Pedagogikens problem. Kulturella utvecklingslinjer och teoretiska spörsmål. Pedagogiska rapporter Nr 13/2000. ÅboAkademi.

Martin Gripenberg