Monthly Archives: January 2017

Skolan behöver ett positivt attitydklimat

Finland uppges ha ett av världens bästa utbildningssystem och dessutom ett relativt billigt sådant. Ändå finns det ingen orsak för oss att slå oss för bröstet och skryta. Det finns nämligen verkligt stora problem i det finländska utbildningssystemet även om de kanske inte är uppenbara för den ytliga betraktaren. Det finländska utbildningssystemets goda rykte har uppkommit genom att undervisningssystemet skapat jämlikhet mellan olika regioner och genom att stödåtgärder har sats in för elever med svårigheter.

I naturen fungerar Darwins lag om att det är de bäst lämpade som överlever. Det är en obönhörlig och hänsynslös lag. En liknande regel fungerar i affärsvärlden under devisen ”vinna eller försvinna”.  I ganska hög grad fungerar denna princip också inom det finländska skolsystemet. Alla ges i princip samma möjligheter, men de som av någon orsak inte kan utnyttja sina möjligheter får ta konsekvenserna av det. Allra tydligast kommer det här att märkas i yrkesutbildningen, där sparåtgärderna innebär att studerande i allt fler kurser måste sköta sin inlärning på egen hand utan lärarens kunniga handledning.

Ett av stödåtgärdernas mål är att ta vara på den stora begåvningsreserv som skulle gå förlorad i ett renodlat ensidigt konkurrenssamhälle. Ett kanske ännu viktigare motiv för dessa stödåtgärder är det humanistiska. Alla individer anses har rätt att bli sedda och alla har sina starka sidor som borde få utvecklas. Det är här som det finländska skolsystemet ännu har många utmaningar. Skolskjutningarna är bara toppen av ett enormt isberg av psykisk ohälsa, vantrivsel, vilsenhet och perspektivlöshet som döljs i det finländska skolsystemets kamp för att utveckla elevernas höga kunskapsnivå.

Olika undersökningar visar t.ex. att depression har blivit ett allt vanligare problem bland skoleleverna. Depressionen är i och för sig inte kopplad till svaga skolprestationer, utan tvärtom ofta till höga sådana. Eleven upplever sin otillräcklighet i förhållandena till skolkamraternas, lärares och föräldrars förväntningar. Skolsamhället framhåller i mycket högre grad elevens misslyckanden än ser elevens goda prestationer. Som elev borde man förbättra än det ena än det andra. Beröm ges nog åt topparna och åt elever som avsevärt förbättrar sina prestationer, men inte åt eleven själv för den hen är. Eleven är ju faktiskt inte bara matematik-, eller språkgeni, fotbollskung eller gymnastikdrottning. Eleven är en individ i ett sammanhang, med familjemedlemmar och kamrater.

Skolkonkurrensen fördärvar emellertid ofta kamratrelationerna så att allt fler elever i denna digitaliseringens tidevarv blir ensamvargar utan det stöd goda kamratrelationer kunde ge. Det är inte förvånande att det behövs allt mera sofistikerade metoder för att upptäcka och förhindra mobbning i synnerhet som elevmaterialet blir allt mera heterogent genom invandringen och inkluderingen av elever med olika svårigheter. Bara elever som klarar att skapa en tillräcklig distans till prestationsångesten och risken för utanförskap förmår stärka sin personliga integritet och anpassa sig till skolsamhället.

Egentligen finns det väl bara ett sätt att bekämpa dessa problem och det är genom att skapa en vi-anda, men det är inte så lätt då skolstukturerna slår sönder många grupper och separerar elever från existerande strukturer genom att utse experter som skall sköta än det ena problemet än det andra. Det är nog inget fel på experterna och de gör säkert ett gott arbete, men de kan inte ersätta gruppens uppskattning och gemensamma strävan. Själv har jag varit en stark förespråkare för användningen av skickliga ämneslärare, speciallärare, kuratorer och skolpsykologer, men ibland undrar jag om de inte gör mera skada än nytta genom att de riskerar att utpeka och isolera eleven från hens naturliga sammanhang. Det behöver däremot inte bli så, men det skulle då kräva att experten lyckas få eleven att uppleva vilken förmån det är för denna att få arbeta just med den experten.

 

Martin Gripenberg

Koulu tarvitsee positiivisen assenneilmaston

Suomessa sanotan olevan yksi maailman parhaimpia koulutusjärjestelmiä ja vielä halpa sellainen. Kuitenkaan ei ole mitään syytä erityisesti kehua sitä. Nimittäin suomalaisessa koulutusjärjestelmässä on olemassa hyvin suuria ongelmia, vaikka nämä ehkä eivät ovat ilmeisiä pinnalliselle katsojalle. Suomalaisen koulujärjestelmän hyvä maine on syntynyt siitä, että järjestelmä on luonut tasa-arvoa alueiden välille ja erilaisilla tukitoimeenpiteillä auttanut oppilaita, joilla on ollut vaikeuksia.

Luonnossa toimii Darwinin laki, joka määrä että parhaiten sopeutunut jää eloon. Tämä on säälimätön ja häikäilemätön laki. Vastaava laki toimii liike-elämässä tunnuslauseella ”voita tai häviä”. Aika suuressa määrin tämä periaate toimii myös suomalaisessa koulumaailmassa. Periaatteessa kaikille annetaan samat mahdollisuudet, mutta jos joku syystä tai toisesta ei pysty käyttämään mahdollisuuksiaan kohtaa häntä seuramuksia. Kaikkein selvimmin tämä tulee nyt näkyviin ammattikoulutuksessa, jossa säästötoimeenpiteet tarkoittavat, että opiskelijat yhä useimmilla kurssilla joutuvat hoitamaan oppimisensa ilman opettajan osaavaa ohjausta.

Tukitoimenpiteiden tavoite on ollut huolehtia lahjakkuusreservistä, joka muuten menisi hukkaan yksipuolisessa kilpailuyhteiskunnassa. Vielä tärkeämpi vaikutin on humanistinen. Kaikilla yksilöillä on oikeus tulla nähdyksi ja kaikilla on vahvoja puolia, joiden pitäisi saada kehittyä. Näissä asioissa suomalaisella koulujärjestelmällä on vielä paljon haasteita. Kouluampumiset ovat vain henkisen epäterveyden, viihtymättömyyden, eksyksissä olemisen ja näköalattomuuden jäävuoren huippu, joka on kätkeytynyt koulujärjestelmämme taisteluun kehittää oppilaiden korkeaa tieto-taitotasoa.

Eri selvitykset osoittavat, että esim. masennuksesta on tullut yhä tavallisempi ongelma koululaistemme joukossa. Tämä masennus ei kuitenkaan ole yhdistynyt huonoon koulumenestykseen, vaan on yleisempää niiden keskuksessa, jotka ovat menestyneet hyvin. Oppilaat kokevat olevansa riittämättömiä suhteessa koulutoverien, opettajien ja vanhempien odotuksiin. Kouluyhteiskunta korostaa paljon enemmän oppilaiden epäonnistumia kuin heidän hyviä tuloksiaan. Oppilaan pitäisi parantaa sitä ja tätä. Huipuille ja oppilaille, jotka huomattavasti pystyvät parantamaan tuloksiaan annetaan kyllä kiitosta, muttei oppilaalle omana itsenään. Eihän oppilas ole vain matematiikka- tai kielinero, jalkapallokuningas tai voimistelukuningatar. Oppilas on yksilö yhteyksissä, perheen ja toverien joukossa.

Kova koulukilpailu tärvelee kuitenkin usein toveruussuhteet niin, että yhä useimmat oppilaat näinä digitalisoinnin aikana muuttuvat yksinäisiksi susiksi, jolta puuttuu toverisuhteiden hyvä tuki. Ei pitäisi olla hämmästyttävää, että tarvitaan yhä hienostuneimpia menetelmiä, jotta huomattaisiin ja estettäisiin kiusaamista erityisesti, kun oppilasmateriaali on tullut yhä heterogeenisemmaksi maahanmuuton ja eri vaikeuksista kärsivien oppilaiden integroitumisella. Ainoastaan oppilaat, jotka pystyvät luomaan riittävää etäisyyttä suoritusjännitykseen ja syrjäytymisvaaraan pystyvät vahvistamaan henkilökohtaisen yksityisyytensä ja siten sopeutumaan kouluyhteiskuntaan.

Ehkä on vain yksi tapa taistella näitä ongelmia vastaan ja se on me-hengen luominen. Tämä ei kuitenkaan ole kovin helppoa, kun koulurakenne rikkoo useat ryhmät ja erottaa oppilaita olemassa olevista rakenteista nimittämällä asiantuntijoita hoitamaan sitä tai tätä ongelmaa.

Asiantuntijoissa ei ole mitään vikaa ja he tekevät varmasti hyvää työtä, mutta he eivät pysty korvaamaan ryhmän arvostusta ja yhteisiä pyrkimyksiä.  Olen itse ollut asiantuntijoiden puolestapuhuja aineenopettajina, erityisopettajina, koulukuraattorina ja koulupsykologina, mutta joskus pohdin tekevätkö he enemmän vahinkoa kuin hyötyä, kun vaarantavat oppilaita nimittämällä ja eristämällä heitä luonnollisista yhteyksistä. Luonnollisesti ei tarvitse käydä niin, mutta tämä vaatisi, että oppilaan pitäisi kokea saavansa etua siitä, että hän saa tehdä työtä tämän asiantuntijan kanssa.

 

Martin Gripenberg