Monthly Archives: April 2016

Professionalismens svanesång

Inom yrkesutbildningen utgör yrkeskunskapen grunden till yrkets berättigande. En yrkesman eller -kvinna upplevs vara professionell om denna behärskar yrkets handalag och språk. En förutsättning för detta anses vara att personen har erhållit en godkänd utbildning för yrket. Till definitionen på professionalism hör ytterligare möjligheten att utesluta yrkesfuskare eller amatörer som saknar den behörighet en godkänd utbildning för yrket ger.

Professionalismen har studerats främst i högt utbildade yrken  som läkare, jurister och lärare, men gäller naturligtvis också mera vardagliga yrken som polis, elektriker, taxichaufför, kock, timmerman, hårfrisörska och sotare. Elektrikeryrket är särskilt intressant eftersom det är hårdare reglerat än många andra yrken. Endast en elektriker, som avlagt vederbörliga prov har rätt att göra elektriska installationer som försäkringsbolagen godkänner.

Nu har emellertid Sipiläs regering ifrågasatt den här uppfattningen. Regeringen anser att Finlands ekonomi  håller på att gå i väggen för att den är alltför hårt reglerad. För regeringen är därför en viktig uppgift att avreglera ekonomin. Detta skall bl.a. ske genom att alla ”onödiga” begränsningar avskaffas. Tillståndssystemet för taxin kanske avskaffas, yrkesutbildningen ersätts i allt högre grad av läroavtalsutbildning, där den teoretiska delen av utbildningen skärs ned till ett minimum. Nedskärningarna inom yrkesutbildningen, men också inom all annan utbildning är ägnat att minska utbildningens betydelse och stärka andra strukturer (bästa bror, släktband etc.) inom näringslivet. Man kunde elakt hävda att regeringen med globaliseringen som motiv försöker genomföra en konservativ revolution, restitution, som riktar sig mot det av socialisterna förespråkade nordiska välfärdssamhälle, som saknas i stora delar av världen.

Visst kan man tänka sig att vårt i många avseenden utmärkta utbildningssystem kanske inte har lyckats hänga med i globaliseringstidens plötsliga krav, med det ger väl inte regeringen rätt att slänga ut barnet med badvattnet, som talesättet lyder. Att uppluckra eller avskaffa kompetenskrav för yrkesutövare är knappast den rätta vägen om Finland väntas klara sig genom att skapa högt kvalificerade produkter och långt utvecklade system. Ändå finns det flera fenomen som tyder på att vi är på väg i den riktning regeringen godkänner. Skandalerna med fuskläkare och -skötare har upprört allmänheten. Huvudstadsregionen har åtminstone på finlandssvenskt håll länge fått lida av brist på behöriga klasslärare. Vi har en justitieminister utan juridisk slutexamen. Studentexamen urvattnas av minister efter minister. En enkätinstitution har i samma anda börjat ställa frågor om också andra än elektriker borde få installera elektriska system. Samtidigt vet vi att samhället har en tendens att reglera allt som går att reglera in i minsta detalj. Avregleringen visar ofta negativa resultat. Då är det är nog balansen mellan regling och avreglering, förnuftet, som saknas.

Huruvida avregleringsivern hjälper mera än den stjälper kan man ha olika åsikter om. Då kunskapsnivån anses har sjunkit mycket mera i skolan i Sverige än i Finland är det ingen lockande framtidsutsikt att också i Finland  göra avkall på kunskaps- och färdighetskraven. Utbildningen och kunskapsaggregationen anses vara ett av de mest centrala samhällsområdena med tanke på ett samhälles utveckling. En annan sak är sedan att omstörtande förändringar historiskt har visat sig vara nödvändiga för att utveckla ett stagnerat samhälle. Frågan är nu om de betydande förändringar regeringen planerar är de som bäst tjänar en utveckling av vårt samhälle eller om de egentligen bara förvärrar problemen, vilket jag mest fruktar.

Martin Gripenberg

Källor bl.a.

Freidson Eliot L. (Cambridge 1994) Professionalism Reborn.Theory, Prophecy and Police.

 

Ammattimaisuuden loppukaneetti

Ammattikoulutuksessa ammattitieto on ammatin perustan oikeutus. Ammattilaisen koetaan olevan ammatillinen, kun hän hallitsee ammatin taidot ja kielen. Edellytyksen siihen katsotaan olevan, että hän on sitä varten saanut ammatille hyväksytyn koulutuksen. Ammattimaisuuden määritelmään kuuluu vielä mahdollisuus poissulkea keinottelijoita ja amatöörejä ammatista. Siinä nimenomaan kelpoisuutta antava koulutus on oleellinen elementti.

Ammattimaisuutta on tutkittu lähinnä korkeasti koulutettujen ammattien keskuudessa, kuten lääkärien, juristien ja opettajien, mutta se koskee tietysti myös arkipäiväisempiä ammatteja kuten poliisien, sähkömiesten, taksinkuljettajien, kokkien, timpurien, kampaajien ja nuohoojien ammatteja.   Sähkömiehen ammatti on erityisen kiinnostava, koska se on niin tarkasti säädetty. Ainoastaan sellaiset sähkömiehet, jotka ovat suorittaneet määrätyt kokeet ovat säädösten ja vakuutusyhtiöiden mielestä oikeutettuja suorittamaan tiettyjä sähkötöitä.

Nyt on Sipilän hallitus kuitenkin kyseenalaistanut tämän näkemyksen. Hallituksen mielestä Suomen talous on törmäämässä seinään, koska elinkeinoelämämme on liian tiukasti säädelty. Hallitukselle tärkeä tehtävä on siksi säätelyn purku. Tämän tulee tapahtua mm. siten, että ”turhia” rajoituksia poistetaan. Esimerkkinä siitä on taksilupien mahdollinen poistaminen, ammattikoulutuksen korvaaminen yhä suuremmassa määrin oppisopimuskoulutuksella, jossa teoreettinen koulutus leikataan minimiin. Leikkaukset ammattikoulutuksessa ja myös kaikessa muussa koulutuksessa ovat omiaan vähentämään koulutuksen merkitystä ja vahvistamaan elinkeinoelämässä muita rakenteita (hyvä veli, sukulaisuus jne.) Ilkeästi voisi väittää, että hallitus globalisaation varjolla yrittää toteuttaa konservatiivisen vallankumouksen, restauraation (ennalleen palautuksen), joka on suunnattu sellaista sosialistien puolesta puhumaa pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa vastaan, joka puuttuu suuressa osassa muusta maailmaa.

Voi kyllä ajatella, että monessa suhteessa erinomainen koulutusjärjestelmämme ei ole onnistunut roikkumaan mukana ja sopeutumaan globalisaation äkillisiin vaatimuksiin. Tämä ei kuitenkaan oikeuta hallitusta viskaamaan lasta ulos kylpyveden mukana, kuten sanotaan. Ammattilaisten pätevyysvaatimusten vähentäminen tai poistaminen tuskin on oikea tie, jos Suomen odotetaan selviytyvän luomalla korkealaatuisia tuotteita ja pitkälle kehittyneitä järjestelmiä. Valitettavasti esiintyy jo nyt ilmiöitä, jotka antavat ymmärtää, että maa on kehittymässä hallituksen viitoittaman tien suuntaan. Valelääkäri- ja -hoitajaskandaalit ovat järkyttäneet yleistä mielipidettä. Pääkaupunkiseudun luokanopettajatilanne on ainakin ruotsinkielisellä puolella pitkään saanut olla vajavaista. Hallituksella on oikeusministeri, jolta ilmeisesti puuttuu oikeustieteen tutkinto. Ministeri toisensa jälkeen vesittää ylioppilastutkintoamme. Markkinatutkimusyritys Taloustutkimus on lähtenyt kyselemään yleisöltä pitäisikö myös muiden, kuin sähkömiesten saada oikeus suorittaa sähkötöitä. Tiedämme, että yhteiskunnalla on taipumus lähteä säätämään kaikkia asioita turhan pikkutarkasti. Sääntöjen purku toisaalta näyttää useita negatiivisia tuloksia. Olisi hyvä tavoitella parempaa tasapainoa sääntelyn ja sääntöjen purkamisen väliin. Pitäisi käyttää enemmän maalaisjärkeä.

Jokaisella voi olla oma mielipide siitä, auttaako hallituksen kaavailema sääntöjen purku vai aiheuttaako se enemmän ongelmia kuin vähentää niitä. Kun yleisesti ollaan sitä mieltä, että koulun tietotaso Ruotsissa on laskenut enemmän kuin Suomessa, pätevyysvaatimusten vähentäminen markkinaliberaalisen ideologian teorian mukaan ei ole kovin houkutteleva. Koulutus ja tieto-taidon katsotaan olevan keskeisellä paikalla yhteiskunnan kehityksessä. Toinen asia on, että historiallisesti katsottuna jonkinlainen vallankumouksellinen muutos on osoittautunut olevan välttämättön pysähtyneen yhteiskunnan kehittämiseen. Kysymys kuulukin nyt, ovatko hallituksen kaavailemat mullistukset niitä, jotka parhaiten palvelevat yhteiskuntamme kehitystä vai vievätkö ne ojasta allikkoon, jota itse eniten pelkään.

Martin Gripenberg

Lähteinä mm.

Freidson Eliot (Cambridge 1994) Professionalism Reborn. Theory, Prophecy and Police.

Työväen- ja kansalaisopistojen kriisi

Julkaisu Skolhistoriskt Arkiv:in seuraavan numeron teemana tulee olemaan aikuiskoulutus. Koska olen opettanut espanjaa eri työväen- ja kansalaisopistoissa noin 30 vuoden ajan ja toiminut vararehtorina tai rehtorina kahdessa eri opistossa tulen kirjoittamaan sellaisista.

Aloitin perehtymällä kirjallisuuteen opistoista. Kosti Huuhka on niistä laatinut seikkaperäisen historiikin vuoteen 1979. Yksi asia joka nousi erityisesti esiin silmissäni oli hänen kertomuksensa opistojen kriisistä 1950- ja 60-luvulla.

Taustana on, että kun teollistuminen todella alkoi 1800-luvun lopussa vaadittiin teollisuustyöläisiltä peruskoulutus lukemisessa, kirjoittamisessa ja laskemisessa. Kansakoulu alkoi samoihin aikoihin samanlaisista syistä, mutta aikuisia ei enää voitu laittaa koulupenkille. Teollisuustyöntekijöiden työolosuhteet olivat usein surkeita. Siksi alettiin kiinnostua niistä ja yritettiin parantaa ilmeisiä epäkohtia tavoitteena estää niiden vallankumouksellisten ajatusten leviäminen, jotka helposti levisivät teollisuustyöntekijöiden kesken. Työväenyhdistyksiä perustettiin usein sellaisista henkilöistä, jotka eivät itse kuuluneet työväkeen. Yhdistyksissä nähtiin monien työläisten alhaisen sivistystason olevan eräs syy epäkohtiin. Siksi yhdistyksistä tuli innokkaita yleisen tiedontason nostamisen puolestapuhujia. Lääkäri lääk.tri Anton Nyström Tukholmassa esitti ajatuksen erillisten yksiköiden perustamisesta ja sellaisen opetuksen järjestämisestä. Siksi hän perusti ensimmäisen työväenopiston Tukholmaan. Hänen ajatuksenaan oli, että opisto toimisi tiukasti positivistisessa hengessä levittääkseen tieteellistä tietoa kaikille vastakohtana vallitsevaan kirkolliseen koulutukseen.

Tukholman mallin mukaan perusti maisteri August Dahlman (Alhovuori) Suomen ensimmäisen työväenopiston Tampereelle 1899 tavoitteena kasvattaa työläisiä henkisesti. Hänen mielestään asia koski koko yhteiskuntaa eikä ainoastaan työväenluokkaa. Opettamalla työväkeä luodaan yhteiskuntaan uusia terveitä voimia, kasvatetaan sivistyneen ja valppaan kansan yhteisiä asioita harrastavaa työväenluokkaa. Hän moitti sekä varakkaita, sivistyneitä että työväkeä haluttomuudesta osallistua järjestettyihin opintotilaisuuksiin, jotka siihen aikaan usein koostuivat yksittäisistä luennoista yleisölle. Työväenliikkeen johto kiinnitti huomiota sivistyksen tarpeesta työväen keskuudessa mm. kirjasella ”Mihin pyritään?”

1900-luvun alussa levisi työväenopistoidea koko Suomeen. Jokainen kaupunki ja vähän isompi taajama sai oman opistonsa. Usein alullepanija oli paikallinen työväenyhdistys. Alussa opistoista monia ylläpidettiin tukiyhdistyksellä. Oli tärkeä pitää osallistumismaksu niin alhaisena, ettei tämä muodostaisi vähävaraisille estettä opetukseen osallistumiseen, joka yhä enemmän muuttui yksittäisistä luennoista säännölliseen ryhmäopetukseen.

Vähitellen kaupungeissa ja kunnissa havaittiin opetuksen tärkeys ja hyväksyttiin opisto oikeutetuksi julkiseen avustukseen. Myös valtiolta saatiin avustus, joka aikaa myöten tuli ihan ratkaisevaksi toiminnalle. Kun opistotoiminta levisi, saavutti se myös muita väestönryhmiä kuin työväestöä. Toimikunta linjasi opistojen toimintaa vuonna 1949, mutta erimielinen lausuntokierros kesti vuoteen 1952 asti. Työväenyhdistyksissä protestoitiin päättäväisesti sitä vastaan, että opistojen toimintaa suunnattiin myös muille kansanryhmille kuin työväelle. Erityisesti toivottiin enemmän yhteiskunnallisia aineita opistoihin. Professori Unto Harva kritisoi toimikunnan työtä siitä, että se oli ollut liian sitoutunut perinteisiin ja siksi laiminlyönyt selvittää opiskelijoiden elämäntilanteiden, kiinnostusten, toivomusten, kykyjen ja puutteiden selvittelyä. Rehtori, joka usein oli opiston ainoa virka-asemassa oleva työntekijä, sai usein hyvin määräävän aseman kun opiston opetusohjelmaa laadittiin. Nuoret rehtorit joutuivat siksi hankalaan välitilanteeseen kun heidän toisaalta lakisäädösten mukaan piti huolehtia opistojen perinteisestä roolista ja toisaalta piti ottaa huomioon opiskelijoiden tarpeita ja toivomuksia. Jos rehtori seurasi lakia ja säädöksiä opiskelijajoukko kaikkosi, kun pyrkimys seurata ajan henkeä saattoi kohdata terävää kritiikkiä siitä, että opetusohjelma poikkesi opistojen varsinaisesta tehtävästä. Kritiikki tuli erityisesti poliittisesta vasemmistosta, joka oli erityisen aktiivinen sotien jälkeen.

Erityisen merkittävästi joidenkin rehtoreiden käsitys poikkesi perinteistä koskien ammatillista opetusta. Perinteisen käsityksen mukaan opistojen piti rajoittaa toimintansa yleissivistävään toimintaan eikä millään tavalla ryhtyä järjestämään ammatillista koulutusta. Kiinnostus käyttää opistojen valmista organisaatiota myös ammatillista koulutusta ja täydennyskoulutusta varten johtui tilanteesta sotien jälkeen, kun elinkeinoelämän rakenne nopeasti muuttui ja opetuslaitoksen rakenteesta puuttui luonnollinen toimija joka olisi nopeasti ja helposti pystynyt järjestämään uudenlaista ammatillista koulutusta.

Valitettavaa oli, että Kouluhallituksessa vastaava virkamies ei pystynyt näkemään näitä selvästi vastakohtaisia voimassaolevia intressejä, vaan itsepäisesti piti kiinni toimikunnan perinteisestä näkemyksestä opistojen tehtävästä. Työväenyhdistyksien, jotka usein kokivat olevansa opistojen kummeja, oli itsestään selvästi vaikea omaksua niitä ajatuksia, jotka nuoremmat rehtorit ajoivat. Kosti Huuhkan mielestä konfliktin syy oli sukupolvenvaihdos, joten vanhemmat rehtorit, joilla oli kokemuksia ajoilta jo ennen sotia näkivät perinteisen roolin itsestään selvänä, kun nuoremmat toisenlaisilla kokemuksilla näkivät tarvetta uusille tuulille säilyttääkseen opistojen roolin opetusjärjestelmässä. Heille kysymys oli teorian ja käytännön välisestä erosta.

Täysin luonnollista oli, että nuorempien rehtoreiden käytännöllisempi näkemys opistojen roolista aikaa myöten tuli määrääväksi, mikä näkyy mm. siinä että uusimmilla opistoilla on pidetty parempana käyttää nimitystä kansalaisopisto painottamalla, että opisto on olemassa kaikkia yhteiskuntaluokkia varten.

Tämän päivän tilanteen voi rinnastaa 1950- ja 60-luvun tilanteeseen siinä mielessä, että opistot ovat pitkälti hyytyneet muotoihin, jotka ovat tehneet niistä kieli- ja askarteluopistoja. Tiukkojen säästövaatimusten aikoina tämä voi siirtää niitä marginaaliin. Se että uhka ei vielä ole niin suuri markkinaliberaalisista tendensseistä huolimatta johtuu siitä, että opistot ovat saavuttaneet aseman ehkä tärkeimpänä aikuisopetusmuotona Suomessa. Monet opistot ovat kuitenkin menettämässä itsenäisyytensä ja siten kykynsä puolustautua leikkauksia vastaan. Ehkä opistot nyt ovat joutumassa seuraavaan suureen kriisiinsä.

Ammatillinen opetus on kehittynyt niin pitkälle, että se pääasiallisesti pystyy hoitamaan myös spontaanisesti syntyviä tarpeita. Samanaikaisesti on kuitenkin tosiasia, että elinkeinoelämä elää yhtä suurimmista muodonmuutoksistaan juuri nyt. Opistot ovat yhä vaikeammassa kilpailutilanteessa yksityisten toimijoiden kanssa kuten kieliopistot, urheiluyhdistykset, musiikkikoulut ja kuntopaikat, internet ja joukkoviestintä. Kun 1970-luvulla suurimmalla osalla kansasta oli eniten kansakoulua ja kansalaiskoulua koulutuspohjana on koulutustilanne tänä päivänä huomattavasti korkeampi. Naisten määräävää osuutta opiskelijoiden kesken ei ole pystytty muuttamaan. Ne, joilla jo on vähän korkeampi koulutus ovat myös eniten kiinnostuneita lisäkoulutuksesta. Sen sijaan on hyvin hankala kiinnostaa heitä, joilla on vähiten koulutusta ja miehiä. Vanhat ammatit häviävät ja uusia tapoja ansaita elantoa syntyy tilalle.

Digitalisointi ja robotisointi muuttavat sekä ihmisten elämänehtoja että työelämää perustavalla tavalla, jota emme oikein vielä ymmärrä. Tämä näkyy mm. vanhempien henkilöiden vaikeuksissa hoitaa yksinkertaisia asioita kuten lippujen ja kirjojen ostamista ja laskujen maksamista koska niitä pitää yhä useammin hoitaa automaatissa tai internetin kautta. Tilannetta voi melkein verrata 1800-luvun tilanteeseen, jolloin aikuisten ilman koulutusta yhtäkkiä piti pystyä seuraamaan kelloa, lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan kelvatakseen tehtaissa. Eiköhän tässä ole opistoille tilaus, johon ne toistaiseksi vain osittain ovat pystyneet vastaamaan.

 

Lähde: Huuhka Kosti: Kansalais- ja työväenopistojen historia. Jyväskylä, 1990.