Julkaisu Skolhistoriskt Arkiv:in seuraavan numeron teemana tulee olemaan aikuiskoulutus. Koska olen opettanut espanjaa eri työväen- ja kansalaisopistoissa noin 30 vuoden ajan ja toiminut vararehtorina tai rehtorina kahdessa eri opistossa tulen kirjoittamaan sellaisista.
Aloitin perehtymällä kirjallisuuteen opistoista. Kosti Huuhka on niistä laatinut seikkaperäisen historiikin vuoteen 1979. Yksi asia joka nousi erityisesti esiin silmissäni oli hänen kertomuksensa opistojen kriisistä 1950- ja 60-luvulla.
Taustana on, että kun teollistuminen todella alkoi 1800-luvun lopussa vaadittiin teollisuustyöläisiltä peruskoulutus lukemisessa, kirjoittamisessa ja laskemisessa. Kansakoulu alkoi samoihin aikoihin samanlaisista syistä, mutta aikuisia ei enää voitu laittaa koulupenkille. Teollisuustyöntekijöiden työolosuhteet olivat usein surkeita. Siksi alettiin kiinnostua niistä ja yritettiin parantaa ilmeisiä epäkohtia tavoitteena estää niiden vallankumouksellisten ajatusten leviäminen, jotka helposti levisivät teollisuustyöntekijöiden kesken. Työväenyhdistyksiä perustettiin usein sellaisista henkilöistä, jotka eivät itse kuuluneet työväkeen. Yhdistyksissä nähtiin monien työläisten alhaisen sivistystason olevan eräs syy epäkohtiin. Siksi yhdistyksistä tuli innokkaita yleisen tiedontason nostamisen puolestapuhujia. Lääkäri lääk.tri Anton Nyström Tukholmassa esitti ajatuksen erillisten yksiköiden perustamisesta ja sellaisen opetuksen järjestämisestä. Siksi hän perusti ensimmäisen työväenopiston Tukholmaan. Hänen ajatuksenaan oli, että opisto toimisi tiukasti positivistisessa hengessä levittääkseen tieteellistä tietoa kaikille vastakohtana vallitsevaan kirkolliseen koulutukseen.
Tukholman mallin mukaan perusti maisteri August Dahlman (Alhovuori) Suomen ensimmäisen työväenopiston Tampereelle 1899 tavoitteena kasvattaa työläisiä henkisesti. Hänen mielestään asia koski koko yhteiskuntaa eikä ainoastaan työväenluokkaa. Opettamalla työväkeä luodaan yhteiskuntaan uusia terveitä voimia, kasvatetaan sivistyneen ja valppaan kansan yhteisiä asioita harrastavaa työväenluokkaa. Hän moitti sekä varakkaita, sivistyneitä että työväkeä haluttomuudesta osallistua järjestettyihin opintotilaisuuksiin, jotka siihen aikaan usein koostuivat yksittäisistä luennoista yleisölle. Työväenliikkeen johto kiinnitti huomiota sivistyksen tarpeesta työväen keskuudessa mm. kirjasella ”Mihin pyritään?”
1900-luvun alussa levisi työväenopistoidea koko Suomeen. Jokainen kaupunki ja vähän isompi taajama sai oman opistonsa. Usein alullepanija oli paikallinen työväenyhdistys. Alussa opistoista monia ylläpidettiin tukiyhdistyksellä. Oli tärkeä pitää osallistumismaksu niin alhaisena, ettei tämä muodostaisi vähävaraisille estettä opetukseen osallistumiseen, joka yhä enemmän muuttui yksittäisistä luennoista säännölliseen ryhmäopetukseen.
Vähitellen kaupungeissa ja kunnissa havaittiin opetuksen tärkeys ja hyväksyttiin opisto oikeutetuksi julkiseen avustukseen. Myös valtiolta saatiin avustus, joka aikaa myöten tuli ihan ratkaisevaksi toiminnalle. Kun opistotoiminta levisi, saavutti se myös muita väestönryhmiä kuin työväestöä. Toimikunta linjasi opistojen toimintaa vuonna 1949, mutta erimielinen lausuntokierros kesti vuoteen 1952 asti. Työväenyhdistyksissä protestoitiin päättäväisesti sitä vastaan, että opistojen toimintaa suunnattiin myös muille kansanryhmille kuin työväelle. Erityisesti toivottiin enemmän yhteiskunnallisia aineita opistoihin. Professori Unto Harva kritisoi toimikunnan työtä siitä, että se oli ollut liian sitoutunut perinteisiin ja siksi laiminlyönyt selvittää opiskelijoiden elämäntilanteiden, kiinnostusten, toivomusten, kykyjen ja puutteiden selvittelyä. Rehtori, joka usein oli opiston ainoa virka-asemassa oleva työntekijä, sai usein hyvin määräävän aseman kun opiston opetusohjelmaa laadittiin. Nuoret rehtorit joutuivat siksi hankalaan välitilanteeseen kun heidän toisaalta lakisäädösten mukaan piti huolehtia opistojen perinteisestä roolista ja toisaalta piti ottaa huomioon opiskelijoiden tarpeita ja toivomuksia. Jos rehtori seurasi lakia ja säädöksiä opiskelijajoukko kaikkosi, kun pyrkimys seurata ajan henkeä saattoi kohdata terävää kritiikkiä siitä, että opetusohjelma poikkesi opistojen varsinaisesta tehtävästä. Kritiikki tuli erityisesti poliittisesta vasemmistosta, joka oli erityisen aktiivinen sotien jälkeen.
Erityisen merkittävästi joidenkin rehtoreiden käsitys poikkesi perinteistä koskien ammatillista opetusta. Perinteisen käsityksen mukaan opistojen piti rajoittaa toimintansa yleissivistävään toimintaan eikä millään tavalla ryhtyä järjestämään ammatillista koulutusta. Kiinnostus käyttää opistojen valmista organisaatiota myös ammatillista koulutusta ja täydennyskoulutusta varten johtui tilanteesta sotien jälkeen, kun elinkeinoelämän rakenne nopeasti muuttui ja opetuslaitoksen rakenteesta puuttui luonnollinen toimija joka olisi nopeasti ja helposti pystynyt järjestämään uudenlaista ammatillista koulutusta.
Valitettavaa oli, että Kouluhallituksessa vastaava virkamies ei pystynyt näkemään näitä selvästi vastakohtaisia voimassaolevia intressejä, vaan itsepäisesti piti kiinni toimikunnan perinteisestä näkemyksestä opistojen tehtävästä. Työväenyhdistyksien, jotka usein kokivat olevansa opistojen kummeja, oli itsestään selvästi vaikea omaksua niitä ajatuksia, jotka nuoremmat rehtorit ajoivat. Kosti Huuhkan mielestä konfliktin syy oli sukupolvenvaihdos, joten vanhemmat rehtorit, joilla oli kokemuksia ajoilta jo ennen sotia näkivät perinteisen roolin itsestään selvänä, kun nuoremmat toisenlaisilla kokemuksilla näkivät tarvetta uusille tuulille säilyttääkseen opistojen roolin opetusjärjestelmässä. Heille kysymys oli teorian ja käytännön välisestä erosta.
Täysin luonnollista oli, että nuorempien rehtoreiden käytännöllisempi näkemys opistojen roolista aikaa myöten tuli määrääväksi, mikä näkyy mm. siinä että uusimmilla opistoilla on pidetty parempana käyttää nimitystä kansalaisopisto painottamalla, että opisto on olemassa kaikkia yhteiskuntaluokkia varten.
Tämän päivän tilanteen voi rinnastaa 1950- ja 60-luvun tilanteeseen siinä mielessä, että opistot ovat pitkälti hyytyneet muotoihin, jotka ovat tehneet niistä kieli- ja askarteluopistoja. Tiukkojen säästövaatimusten aikoina tämä voi siirtää niitä marginaaliin. Se että uhka ei vielä ole niin suuri markkinaliberaalisista tendensseistä huolimatta johtuu siitä, että opistot ovat saavuttaneet aseman ehkä tärkeimpänä aikuisopetusmuotona Suomessa. Monet opistot ovat kuitenkin menettämässä itsenäisyytensä ja siten kykynsä puolustautua leikkauksia vastaan. Ehkä opistot nyt ovat joutumassa seuraavaan suureen kriisiinsä.
Ammatillinen opetus on kehittynyt niin pitkälle, että se pääasiallisesti pystyy hoitamaan myös spontaanisesti syntyviä tarpeita. Samanaikaisesti on kuitenkin tosiasia, että elinkeinoelämä elää yhtä suurimmista muodonmuutoksistaan juuri nyt. Opistot ovat yhä vaikeammassa kilpailutilanteessa yksityisten toimijoiden kanssa kuten kieliopistot, urheiluyhdistykset, musiikkikoulut ja kuntopaikat, internet ja joukkoviestintä. Kun 1970-luvulla suurimmalla osalla kansasta oli eniten kansakoulua ja kansalaiskoulua koulutuspohjana on koulutustilanne tänä päivänä huomattavasti korkeampi. Naisten määräävää osuutta opiskelijoiden kesken ei ole pystytty muuttamaan. Ne, joilla jo on vähän korkeampi koulutus ovat myös eniten kiinnostuneita lisäkoulutuksesta. Sen sijaan on hyvin hankala kiinnostaa heitä, joilla on vähiten koulutusta ja miehiä. Vanhat ammatit häviävät ja uusia tapoja ansaita elantoa syntyy tilalle.
Digitalisointi ja robotisointi muuttavat sekä ihmisten elämänehtoja että työelämää perustavalla tavalla, jota emme oikein vielä ymmärrä. Tämä näkyy mm. vanhempien henkilöiden vaikeuksissa hoitaa yksinkertaisia asioita kuten lippujen ja kirjojen ostamista ja laskujen maksamista koska niitä pitää yhä useammin hoitaa automaatissa tai internetin kautta. Tilannetta voi melkein verrata 1800-luvun tilanteeseen, jolloin aikuisten ilman koulutusta yhtäkkiä piti pystyä seuraamaan kelloa, lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan kelvatakseen tehtaissa. Eiköhän tässä ole opistoille tilaus, johon ne toistaiseksi vain osittain ovat pystyneet vastaamaan.
Lähde: Huuhka Kosti: Kansalais- ja työväenopistojen historia. Jyväskylä, 1990.