Monthly Archives: March 2020

Judiska samskolan i Helsingfors hade en unik situation

Helsingfors har som Finlands huvudstad flera avvikande skolor, främst språkskolor såsom tyska, engelska och franska skolan, men också andra. Flertalet av dem undervisar bara på det främmande språket och finska. Under de drygt 100 år Finland utgjorde ett storfurstendöme i Ryssland sökte sig olika befolkningsgrupper hit från Ryssland, emedan de upplevde att levnadsförhållandena i Finland var förmånligare. En av dessa folkgrupper var de ryska judarna. Av religiösa skäl har de särskilt bemödat sig om att ge sina barn en äkta judisk uppfostran, men också möjlighet till integration med den lokala befolkningen. I Helsingfors mötte de emellertid en ovanlig situation. Här pågick en process med språkbyte. Den kom särskilt att påverka den judiska skolan. I den här texten har jag särskilt koncentrerat mig på språkfrågan, som har betydelse ur ett finlandssvenskt perspektiv, men det är också ett gott exempel på hur en liten minoritet kan vårda sig om sin egen situation.

Den första judiska skolan verkade i Helsingfors åren 1893 – 1900. Den utgjorde en fortsättning på de traditionella judiska heder-skolor som redan tidigt på 1800-talet hade verkat i Helsingfors. De betraktades utgöra en del av den ryska befolkningens skolor. Den ovannämnda judiska skolans efterföljare blev en rent hebreisk skola, Mosaiska skolan i Helsingfors. Först i och med självständigheten kunde judar få finländskt medborgarskap. Då grundades Judiska samskolan i Helsingfors i november 1918. Skolan blev en svensk-hebreisk skola och inledde verksamheten i synagogans bottenvåning på Malmgatan.

Judiska samskolan hade första läsåret en hebreiskspråkig och en svenskspråkig avdelning. Den hebreiskspråkig verkade på förmiddagarna, den svenskspråkiga på eftermiddagarna. Efter det första läsåret förenades de två skolavdelningarna. År 1920 godkände Skolstyrelsen skolans verksamhetstillstånd och år 1922 undervisningsprogrammet. Till en början verkade skolan helt med privata medel, vilket var normalt för nya läroverk på denna tid. Från år 1924 erhöll skolan statsunderstöd för läroverk. Skolans verksamhet motsvarade då en svenskspråkig femklassig mellanskola. Alla skolans elever kom från judiska familjer. Läsåret 1923 – 24 hade skolan 88 elever, av vilka 74 som sitt modersmål uppgav svenska. Övriga elever hade som modersmål jiddisch, finska, ryska eller tyska.

Lärarna i hebreiska och religiösa ämnen (judisk kulturhistoria) var alla judar, medan lärarna i svenska och många andra ämnen var vanliga svenskspråkiga helsingforsare (Helmi Arneberg-Pentti, Eric Bahne, Erik Falck, Astrid Grönlund, Valter Groundstroem, Guido Hagelin, Astrid Hagman, Rafael Karsten, Erik Lagus, Georg Lindberg, Uno Harald Lindholm, Tor M. Ljungberg, Robert Lundström, Karl Albin Nyman, Alvar Ohls, Edvin Rönnholm, Victor Sjöberg, Helfrid Söderholm, Ester Åkesson). Då skolan detta läsår inspekterades av undervisningsrådet Ralf Saxén var han i huvudsak nöjd med skolan, men framhöll att många av elevernas kunskaper i svenska var svaga. De kom ju från hem där det mest pratades jiddisch.

När skolutrymmena  på Malmgatan i medlet av 1920-talet blev för trånga pga det ökande elevantalet inköpte församlingen en tomt med en byggnad på Gräsviksgatan 3. I byggnaden fanns en lång och bred korridor som fick tjäna som aula och plats för morgonsamling. Då skolan invigdes officiellt 1924 hade den på samma tomt redan hunnit få en tillbyggnad.

En lettisk författare som 1930 besökte skolan konstaterade att av eleverna var ungefär hälften sionistiskt inspirerade, medan den andra hälften var mera världsligt orienterade. Det i många familjer vanliga hemspråket jiddisch undervisades inte på något sätt i skolan. Det representerade i princip de judiska vänsterkretsarna och ansågs vara ett blandspråk som förlöjligades också i rikspressen. Barnen skämdes därför att tala jiddisch i officiella sammanhang.

Föräldrarna till eleverna hade vuxit upp i hem där det talades jiddish, men ryska hade också talats i många av familjerna. För en del familjer kan det starkaste språket ha varit tyska. I svensktalande familjer behärskades och talades finska. Med tanke på Helsingfors historiska bakgrund var sådan flerspråkighet mera regel snarare än undantag. Men de ideologiska strömmarna från tidsperioden krävde tydligt enspråkighet. Skolinspektör Saxéns rapport från 1929 väckte särskild oro över barnens “halvspråklighet”. Elevernas medeltal var låga och orsaken upplevdes vara barnens flerspråkighet. Detta återspeglar elevernas rika språkliga färdigheter, men också tidens inställning till flerspråkighet. I rapporten talas tom. om”livligheten hos en utländsk ras”. De flesta familjer rapporterade svenska som sitt hemspråk eftersom det för dem verkade vara bäst så. Det betyder inte nödvändigtvis att endast svenska talades i familjen eller att föräldrarna som ofta flyttade till Finland först efter äktenskap inte nödvändigtvis talade svenska särskilt bra. Eftersom svenska bara var ett av hemspråken är det förståeligt att språket för många hade ett mera instrumentellt än känslomässigt värde. Inte sällan talade barnen olika språk med mor och far. I många familjer hade på den tiden ett hembiträde som barnen talade finska med, eftersom hon sällan kunde något annat språk. Då svenska endast var ett av hemspråken är det begripligt att det hade värde mest som kommunikationsmedel och ofta saknade känslovärde.

Personalen i judiska skolan

(Direktionsmedlemmar och lärare vid Judiska samskolan läsåret 1929-30: Sittande fr. v. S. Manelevitsch, A. Vinocour, J.Schlüter (rektor), I. Pergament, U. Levik, A. Hagman, A. Schitt,J. Weinstein, M. Standertskjöl,. Stående bakom fr.v. V. Groundstroem, O. Nylund, I, Westman, H. Klingstedt, H. Lindberg, E. Falck, C. Ramsdahl, T. Ljungberg, V. Sjöberg, E. Rönnholm, A. Nyman, J. Hirschovits)

I början av 1900-talet var svenskan det lokala lingua franca som alla bildade talade inom administrationen och handeln. Det var det språk som alla invandrare oftast använde i städerna i Finland. Samtidigt pågick inom de bildade kretsarna en språkbytesprocess. Svenskspråkiga släktnamn förfinskades, barnen sattes i finskspråkig skola och många bytte helt enkelt hemspråket till finska. Då landet blev självständigt fanns det två jämnstarka eliter, en gammal svenskspråkig och en ny finskspråkig. Mellan dem fördes en hätsk kamp om svenska språkets ställning. I huvudstadsregionen ändrades svenskans position rätt snabbt från 1909 då den finskspråkiga befolkningen uppnådde majoritet. Som skolans mål angavs redan då den grundades att förutom att ge barnen en god grund i den judiska kulturen skulle den bidra till att integrera eleverna i det finländska samhället. Då skolan grundades 1918 var svenskan ännu det naturliga alternativet för att uppnå en snabb integration. Förfinskningen fortgick under 1920-talet både som en följd av aktiva förfinskningssträvandena och för att enspråkigt finska arbetare flyttade in från landsorten. Språkpolitiken påverkade kraftigt utbildningspolitiken särskilt genom en aktiv kamp inom universitetsvärlden med Akateeminen Karjala Seura som främsta förkämpe.

Många svenskspråkiga förfinskade sitt släktnamn under denna tid av språkbyte. Under 1930-talet nådde denna trend också den judiska befolkningen så att namn med slaviskt ursprung förfinskades. Tex. Jankelow förfinskades till Jaari, som innehåller det hebreiska ordet ja’ar=skog. Många av de nya släktnamnen gavs namn som syftade på naturen enligt finsk tradition. Germanska släktnamn förfinskades emellertid inte.

År 1930 hade skolan fått ett så stabilt elevunderlag att statsbidraget blev årligen återkommande, men från medlet av 1930-talet minskade elevantalet så att skolstyrelsen började dra in på detta och i början av 1940-talet drogs det helt in, vilket medförde att hela kostnaden för en tid föll på den judiska församlingen. Detta kunde också ha påverkats av Finlands vapenbrödraskap med Tyskland. Numera får skolan åter regelbunden statsandel.

I en promemoria som publicerades år 1931 tog den sionistiska församlingen en stark ställning i språkfrågan. Promemorian som hade skrivits på svenska, hänvisade först till slutet av den stora depressionen, som plågade församlingen med ekonomisk svårighet. Föreningen fann dock de största problemen inom det judiska samfundet självt. Det handlade om den judiska ungdomens framtid i Finland och problemet upplevdes vara etiskt. Enligt föreningen fick barnen i judiska hem en dålig uppfostran. Familjernas attityd fick ungdomarna att börja arbeta tidigt för att kunna skaffa sig ”lätta pengar” istället för ordentlig utbildning. Föräldrarna ansågs utgöra ett dåligt exempel då de koncentrera sig bara på sina egna företag. Memot krävde mera disciplin och respekt. Därför borde föräldrarnas inflytande över skolan minskas. Enligt memot saknade många judiska ungdomar ett jobb eftersom de största företagen vilka ägdes av församlingens medlemmar inte anställde judar. Den främsta orsaken till den dåliga arbetssituationen var dock de judiska ungdomarnas svaga kunskaper i finska. Därför framhölls i memot att det enda effektiva sättet att förändra situationen skulle vara att ändra skolans undervisningsspråk till finska.

Från 1933 övergick skolan årskursvis till att använda finska som sitt undervisningsspråk. Övergången var naturligtvis komplicerad då lärarna skulle undervisa på svenska i de högre klasserna och finska i de lägre klasserna och många gånger själva hade magra kunskaper i finskan. Samma familjs barn kom därvid att undervisas på olika språk då de yngre barnen undervisades på finska och de äldre på svenska. Ännu år 1961 konstaterades i direktionens cirkulär att det i skolan var besvärligt att undervisa i ämnet judaica (judisk kultur) eftersom lärarna som kom från utlandet ofta snabbt lärde sig svenska inom ett år, vilket de också vid behov kunde använda som undervisningsspråk. Myndigheterna godkände det också som en nödlösning. Finskan var för de här lärarna däremot en allvarlig stötesten.

Som judisk skola kom Judiska samskolan i Helsingfors att få stor betydelse som en föregångare för andra judiska skolor i Europa. Under andra världskriget hade största delen av skolorna varit tvungna att upphöra. Den här skolans betydelse har särskilt legat i sättet på vilket den integrerar de finländska judarna i det finländska samhället och kulturen.

Också idag är skolan ett starkt fokuserad på språk. A-språken är hebreiska och engelska, B-språket är svenska, Undervisningen i svenska börjar i sjätte klass. I samma byggnad som skolan finns numera också daghemmet Gan Jaledim, församlingens kontor och synagogan.

 

Källa:

Kantor, Dan: Kyläkoulu keskellä kaupunkia, Helsingin Juutalainen Yhteiskoulu  100 vuotta, Helsinki 2018

http://www.skolhistoria.fi/sv/sv/?s=judiska+skolan

Martin Gripenberg

 

Juutalainen koulu Helsingissä oli ainutlaatuisessa tilanteessa

Helsingissä on Suomen pääkaupunkina useita erikoisia kouluja, lähinnä kielikouluja, kuten saksan, englannin ja ranskan kielisiä kouluja, mutta myös muita. Suurin osa näistä opettaa vain vierailla kielillä ja suomen kielellä. Yli 100 vuoden aikana, kun Suomi oli Venäjän suuriruhtinaskunta, eri väestöryhmät hakeutuivat Venäjältä tänne. He kokivat elinolot Suomessa suotuisampina. Yksi näistä ryhmistä oli venäjän juutalaiset. Erityisesti uskonnollisista syistä he ovat pyrkineet antamaan lapsilleen aitoa juutalaista kasvatusta, mutta myös mahdollisuuksia integroitua paikalliseen väestöön. Helsingissä he kuitenkin kohtasivat epätavallisen tilanteen, koska kaupunki oli käymässä läpi kielimuutosprosessia. Tämä tuli vaikuttamaan erityisesti juutalaiseen kouluun. Tässä tekstissä olen siksi keskittynyt erityisesti kielikysymykseen, joka on tärkeä suomalais-ruotsinkielisestä näkökulmasta, mutta myös mielenkiintoinen esimerkkinä siitä, kuinka pieni väestöryhmä pystyy pitämään huolta omasta asemastaan.

Ensimmäinen juutalainen koulu toimi Helsingissä vuosina 1893-1900. Se oli jatkoa perinteisille juutalaisille heder-kouluille, jotka olivat toimineet Helsingissä jo aikaisemmin 1800-luvulla. Helsingissä tämän koulun katsottiin kuuluvan Venäjän väestön kouluihin. Koulun seuraajaksi tuli puhtaasti hepreankielinen koulu, Mooseksenuskoinen koulu. Vasta Suomen itsenäistymisen jälkeen pystyivät juutalaiset saamaan suomen kansalaisuuden. Silloin perustettiin Helsingin Juutalainen yhteiskoulu marraskuussa 1918. Koulusta tehtiin ruotsalais-heprealainen koulu, ja se aloitti toimintansa Malminkadun synagogan alakerrassa.

Koulussa oli ensimmäisen lukuvuoden aikana sekä heprean että ruotsinkielinen osasto. Hepreankielinen toimi aamuisin, ruotsinkielinen iltapäivisin. Ensimmäisen lukuvuoden jälkeen koulun kaksi osastoa yhdistettiin. Vuonna 1920 hyväksyttiin koulun toimintalupa ja vuonna 1924 sen opetusohjelma. Alun perin koulu toimi täysin yksityisillä varoilla, kuten siihen aikaan oli tavallista uusille oppikouluille. Vuodesta 1924 koululle myönnettiin valtionapua. Koulun toiminta vastasi silloin ruotsinkielistä viiden luokan keskikoulua. Kaikki koulun oppilaat tulivat juutalaisperheistä. Kouluvuonna 1923–24 koulussa oli 88 oppilasta, joista 74 ilmoitettiin äidinkieleltään ruotsalaisiksi. Muilla oppilailla oli äidinkieli jiddiš, suomi, venäjä tai saksa.

Heprealaisten ja uskonnollisten aineiden (juutalaisen kulttuurihistorian) opettajat olivat kaikki juutalaisia, kun taas ruotsin ja monien muiden aineiden opettajat olivat tavallisia ruotsinkielisiä helsinkiläisiä (Helmi Arneberg-Pentti, Eric Bahne, Erik Falck, Astrid Grönlund, Valter Groundstroem, Guido Hagelin, Astrid Hagman, Rafael Karsten, Erik Lagus, Georg Lindberg, Uno Harald Lindholm, Tor M. Ljungberg, Robert Lundström, Karl Albin Nyman, Alvar Ohls, Edvin Rönnholm, Victor Sjöberg, Helfrid Söderholm, Ester Åkesson). Kun kouluneuvos Ralf Saxén tarkasti koulun sinä vuonna ensimmäistä kertaa hän oli pääosin tyytyväinen kouluun, mutta painotti, että oppilaista monet osasivat ruotsin kieltä heikosti. Hehän tulivat kodeista, joissa usein puhuttiin jiddišin kieltä.

1920-luvun puolivälissä tulivat koulun tilat Malminkadulla liian ahtaiksi kasvavan oppilasmäärän vuoksi. Siksi seurakunta osti tontin rakennuksineen Ruoholahdenkatu 3:lla. Rakennuksessa oli pitkä ja leveä käytävä, joka toimi salina ja aamurukoushuoneena. Kun koulun avajaisia virallisesti juhlittiin vuonna 1924, oli se jo ehtinyt saada lisärakennuksen samalle tontille.

Vuonna 1930 koulussa vieraillut latvialaisjuutalainen kirjailija havaitsi, että noin puolet oppilaista oli sionistien inspiroimia, kun taas toinen puoli oli enemmän maallisia. Monien jiddišikielisten perheiden äidinkieltä ei opetettu millään tavalla koulussa. Jiddiškieliset edustivat periaatteessa juutalaisten vasemmistopiirejä. Lisäksi kieltä pidettiin sekokielenä, ja sitä pilkattiin myös kansallisessa lehdistössä. Lapsetkin häpesivät puhua jiddišia virallisissa yhteyksissä.

Koululaisten vanhemmat olivat kasvaneet jiddišhinkielisessä kodissa, mutta perheissä puhuttiin yleensä myös venäjää. Joillakin perheillä vahvin kieli saattoi olla saksa. Ruotsinkielisissä perheissä osattiin ja puhuttiin tilanteen mukaan myös suomea. Helsingin historiallisen taustaan nähden tällainen monikielisyys oli pikemmin sääntö kuin poikkeus. Aikakauden aatevirtaukset vaativat kuitenkin selkeää yksikielisyyttä. Koulutarkastaja Saxénin vuoden 1929 raportissa erityistä huolta herätti lasten ”puolikielisyys”. Oppilaiden keskiarvot olivat heikkoja ja syyksi arveltiin monikielisyyttä. Tämä kertoo koululaisten rikkaasta kielitaidosta, mutta myös aikakauden suhtautumisesta monikielisyyteen. Raportissa puhutaan jopa ”vieraan rodun vilkkauksesta”. Useimmat perheet ilmoittivat kotikielekseen ruotsin, koska se tuntui heille silloin tarkoituksenmukaisimmalta. Tämä ei välttämättä tarkoita, että perheissä olisi puhuttu vain ruotsia. Usein vasta avioliiton myötä Suomeen muuttaneet vanhemmat eivät edes välttämättä osanneet ruotsia kovin hyvin. Kodeissa puhuttiin usein eri kieltä äidin ja isän kanssa. Siihen aikaan kodeissa oli usein kotiapulainen, jonka kanssa puhuttiin aina suomea, koska hän harvoin edes osasi mitään muuta kieltä. Koska ruotsi oli vain toinen kotikieli, on ymmärrettävää, että monelle sillä oli enemmän väline- kuin tunnearvoa.

Personalen i judiska skolan

(Juutalaisen yhteiskoulun johtokunnan jäsenet sekä opettajat lukuvuonna 1929-30: Istuen vasemmalta S.Manelevitsch, A. Vinocour, J.Schlüter (rehtori), I.Pergament, U. Levik, A. Hagman, A. Schitt,J. Weinstein, M. Standertskjöld. Takana seisten vasemmalta V. Groundstroem, O. Nylund, I. Westman, H. Klingstedt, H. Lindberg, E. Falck, C. Ramsdahl, T. Ljungberg, V. Sjöberg, E. Rönnholm, A. Nyman, J. Hirschovits)

1900-luvun alussa ruotsi oli paikallinen lingua franca, jota kaikki sivistyneet puhuivat hallinnossa ja kaupassa. Se oli kieli, jota maahanmuuttajat käyttivät yleisimmin Suomen kaupungeissa. Samanaikaisesti kielenvaihtoprosessi oli käynnissä sivistyneistön piireissä.

Koulun tehtävänä oli alusta alkaen juutalaisuuteen kasvattamisen lisäksi myös lasten integroituminen suomalaiseen yhteiskuntaan. Silloin kun koulu perustettiin 1918, ruotsinkielisyys oli luonnollinen vaihtoehto nopeaan integraatioon. Se oli kieli, jota maahanmuuttajat käyttivät yleisimmin Suomen kaupungeissa.

Ruotsinkielisiä sukunimiä suomennettiin, lapset laitettiin suomenkieliseen kouluun ja monet vaihtoivat kotikielensä suomeksi. Kun maa tuli itsenäiseksi, vallitsi kaksi yhtä vahvaa eliittiä, vanha ruotsinkielinen ja uusi suomenkielinen. Heidän välillään käytiin kiivas taistelu ruotsin kielen asemasta.

Pääkaupunkiseudulla ruotsin kielen asema muuttui melko nopeasti sen jälkeen, kun suomenkielisistä 1909 tuli enemmistö-kieliryhmä. Suomalaistuminen jatkui nopeasti 1920-luvulla, sekä aktiivisen suomalaistamistyön tuloksena, että yksikielisen suomenkielisen työväen muuttaessa maaseudulta pääkaupunkiseudulle. Kielipolitiikalla oli merkittävä vaikutus koulutuspolitiikkaan, etenkin yliopistomaailman laaja-alaisen aktivismin kautta, jossa erityisesti oikeistolainen Akateeminen Karjala Seura sitä edisti.

Monet ruotsinkieliset suomalaistivat sukunimensä tänä kielenvaihtoaikana. 1930-luvulla tämä trendi saavutti myös juutalaisväestön, joten slaavilaista alkuperää olevia nimiä suomalaistettiin, esim. Jankelow muutettiin Jaariksi, joka sisältää heprealaisen sanan ja’ar = metsä. Uusista sukunimistä monille annettiin nimiä, jotka suomalaisen perinteen mukaan viittaavat luontoon. Germaanisia sukunimiä ei kuitenkaan muutettu.

Vuonna 1930 oli koulu saanut niin vakaan oppilaspohjan, että valtionapu vakinaistiin, mutta vuosikymmenen lopussa alkoi oppilasmäärä taas laskea, jonka tähden kouluhallitus myös vähensi valtionapua. 1940-luvun alussa valtionapu lopetettiin kokonaan, josta syystä koulun ylläpito joksikin ajaksi siirtyi kokonaan juutalaisen seurakunnan vastuulle. Tuen lopettamiseen saattaa myös vaikuttanut Suomen aseveljeys Saksan kanssa. Tänä päivänä valtioapu on palautettu täysimääräiseksi.

Sionistisen seurakunnan laatimassa muistossa otettiin vuonna 1931 voimakkaasti kantaa kielikysymykseen. Ruotsiksi kirjoitetussa muistiossa viitattiin ensinnäkin päättyvään suureen lamaan, joka ajoi seurakuntalaisia taloudelliseen ahdinkoon. Suurimmat ongelmat yhdistys löysi kuitenkin juutalaisen yhteisön sisältä. Kyse oli Suomen juutalaisen nuorison tulevaisuudesta ja ongelman luonne oli eettinen. Yhdistyksen mukaan juutalaisissa kodeissa annettiin huonoa kasvatusta. Perheiden asenne usutti nuoret aikaisin työelämään ”helpon rahan perään” kunnon koulutuksen ja kasvatuksen asemesta. Omiin liikeyrityksiinsä keskittyneet vanhemmat antoivat tässä huonoa esimerkkiä. Kirjoittaja kaipaisi enemmän kuria ja kunnioitusta. Vanhempien määräysvalta kouluun oli saatava loppumaan. Muistion mukaan juutalaisilla nuorilla ei ollut töitä, koska isoimmat seurakunnan jäsenten omistamat liikkeet eivät palkanneet juutalaisia. Perimmäinen syy huonoon työtilanteeseen oli kuitenkin juutalaisen nuorison huono suomen kielen taito. Ainoa tehokas keino tilanteen muuttamiseksi olisi vaihtaa koulun opetuskieli suomeen, painotettiin muistiossa.

Vuodesta 1933 koulu siirtyi sitten vähitellen käyttämään suomen kieltä opetuskielenä. Siirtyminen oli tietysti monimutkaista, koska opettajat opettivat ylemmissä luokissa ruotsiksi ja alemmissa suomea, ja heillä itsellään oli monesti heikko suomen kielen taito. Saman perheen lapsia opetettiin näin eri kielillä, kun nuorempia lapsia opetettiin suomeksi ja vanhempia ruotsiksi. Vielä 1961 johtokunnan kiertokirjeessä todettiin kuitenkin, että koulussa oli vaikeaa opettaa judaica-ainetta (juutalainen kulttuuri), koska ulkomailta tulleet opettajat oppivat usein nopeasti ruotsin kielen vuoden sisällä. Sitä he osasivat käyttää myös opetuskielenä. Viranomaiset olivat myös hyväksynyt sen hätäratkaisuksi. Suomi puolestaan oli vakava kompastuskivi näille opettajille.

Juutalaisena kouluna Juutalainen koulu Helsingissä tuli toisen maailmansodan jälkeen saamaan suurta merkitystä muille juutalaisille kouluille Euroopassa. Sodan aikana melkein kaikki juutalaiset koulut Euroopassa oli lakkautettu. Helsinkiläisen koulun merkitys on erityisesti ollut esimerkkinä siitä, kuinka Suomen juutalaiset lapset integroidaan suomalaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin.

Tänäkin päivänä koululla on vahva kielipainotus. A-kieli on heprea ja englanti, B-kieli ruotsi ja sen opetus alkaa kuudennelta vuosiluokalta. Koulun kanssa samassa talossa toimivat nykyisin myös päiväkoti Gan Jaledim, seurakuntakanslia ja synagoga.

Lähde:

Kantor, Dan: Kyläkoulu keskellä kaupunkia, Helsingin Juutalainen Yhteiskoulu 100 vuotta, Helsinki 2018

http://www.skolhistoria.fi/sv/sv/?s=judiska+skolan

Martin Gripenberg