Monthly Archives: May 2016

Var blev Finlands utbildningsvision?

Riksdagsledamot Mikaela Nylander har tillsammans med en socialdemokratisk riksdagskvinna redan i mars inlämnat ett spörsmål till undervisningsministern om ministeriets vision för Finlands utbildningspolitik. Enligt Riksdagens överenskomna kutym ska ett spörsmål besvaras inom 21 dagar. Så har emellertid inte skett. Nu går Nylander och hoppas att orsaken skulle vara att ministern skulle underhandla med övriga regeringspartier om Nylanders förslag att tillsätta en parlamentarisk kommission för att dra upp en sådan vision.

För att få mera kött på benen för förslaget ordnade hon torsdagen 12.5. ett seminarium som berörde frågan. Formellt var seminariets tema dualsystemet i den högre utbildningen, dvs. yrkeshögskolornas ställning i förhållande till universiteten. En inledande kartläggning visade att vi i vårt lilla land med drygt 5 miljoner invånare har 41 högre utbildningsanstalter, universitet eller yrkeshögskolor utspridda mellan Rovaniemi och Helsingfors. Vi lär ha ekonomutbildning inom tio olika högskolor och motsvarande situation inom flera andra branscher. Det borde finnas möjligheter till rationalisering.

Regeringen ser problemet som en enorm splittring av resurserna för den högre utbildningen. Därför har den skurit i högskolornas och universitetens anslag med många häpnadsväckande följder. Mindre profitable professurer som i japanska och andra asiatiska språk dras in vid Helsingfors universitet, som också i övrigt drabbas oproportionerligt hårt av regeringens ukas. I Savolax har det uppstått en proteststorm då Östra Finlands universitet planerar att lägga ner klasslärarutbildningen i Nyslott för att uppnå de av regeringen uppställda sparmålen.  De lokala intressena går oftast före riksintressena. Men det är nu inte regeringen som har fattat dessa obehagliga beslut. Regeringen bara fastställer de ekonomiska ramarna, men högskolorna måste autonomt göra sina prioriteringar. Regeringen kan alltså gömma sig bakom högskolornas autonomi. Vilket är regeringens utbildningspolitiska mål i den här situationen? Något annat uttalat mål har vi inte hört än att de offentliga utgifterna måste minskas.

Hur har Finland hamnat i denna situation? I början av 1900-talet insåg riksdagsmännen att utbildningen i Finland måste höjas om vårt land skulle kunna bli en del av det kulturellt högtstående Västeuropa. Finlands utbildningsframgång genomfördes först  med ett parallellskolesystem med folkskola och läroverk där folkskolans uppgift var att höja allmänhetens utbildningsnivå och läroverkets att ge landet en välutbildad elit.

På 1950- och 60-talet gick den utbildningspolitiska diskussionen i landet ut på att vi behövde ett mera jämlikt utbildningssystem för att bättre kunna utnyttja begåvningsreserven. Efter en uppslitande kamp slopades läroverken och tillsammans med folkskolan utvecklades de  till grundskola. Gymnasierna ärvde läroverkens uppgift att fostra landets intellektuella elit. Under följande decennier höjdes utbildningsnivån i landet genom att också yrkesutbildningen förlängdes och utvecklades.

På 1980-talet var strävandet att höja andelen studenter från 30 % av befolkningen till 70 %. Yrkesskolorna blev yrkesinstitut, merkantila och tekniska läroverk förvandlades först till institut och sedan till yrkeshögskolor. Folkskollärarseminarier, sjukvårdsskolor och annan utbildning på motsvarande nivå utvecklades till yrkeshögskole eller universitetsutbildning.

Nu på 2000-talet har landet konfronteras med en ökande akademisk arbetslöshet, doktorsöverskott och importbehov av yrkeskunnig arbetskraft i hantverksyrken. Det säger sig själv att 1970-talets utbildningspolitiska mål var orealistiska. De beaktande inte begåvningsnivåns Gausskurva som anger att endast en liten del av befolkningen har hög begåvning. En ökning av studenterna från 30 % till 70 % av befolkningen måste innebära både en sänkning av studentexamenskraven och en studentinflation med åtföljande intagningspropp till högre utbildning.

De orealistiska målen hade sin grund i att de lägre socialklasserna hade insett att ett sätt att öka den sociala rörligheten var att möjliggöra högre utbildning för de som upplevde sig vara förfördelade. Utbildningen blev ett medel för minskande av de högre socialklasserna makt i samhället. Det målet uppnåddes emellertid inte, dels för att utbildning i sig inte automatiskt ger makten och dels för att de individer som uppnådde de höga positionerna också bytte social klass.

Däremot uppnådde Finland en enastående hög nivå både när det gällde grundläggande utbildning (PISA-resultaten) och högre utbildning. Några Nobelpris blev det emellertid inte. Pedagogikprofessorerna fungerade nästan till 100 % enligt principen att det är de svaga eleverna som behöver hjälpen, de begåvade eleverna klarar sig alltid. Följden blev att de begåvade eleverna sällan har fått den stimulans de hade behövt och därför idag inser att inte ens vårt välutvecklade skolsystem kan ge dem de impulser de hade behövt redan sedan många år. För att få sådana måste de söka sig utomlands. I och för sig är det ju också klart att ett litet land inte kan ha resurser att skapa världstoppar på många områden och knappast heller kan ge dem tillräckligt goda arbetsförutsättningar. Då det i Silicon Valley nu finns en finsk koloni är det ett bevis på den höga nivån i vårt utbildningssystem.

Nu är Mikaela Nylander ute i ett angeläget ärende för redan i slutet av 1990-talet klarnade det att undervisningsministeriet hade tappat utbildningsmålen. Den gamla visionen att in absurdum höja utbildningsnivån i landet fungerade inte, men någon ny vision förmådde man inte skapa. Nu skulle det vara i sista valetet att göra det för att inte vårt land skulle halka avsevärt efter övriga högt utvecklade länder med tanke på utbildningsnivån. Spörsmålet är viktigt, men med tanke på jämlikheten och minoriteternas utbildningssystem vågat i den nuvarande politiska situationen, emedan marknadsliberalisterna prioriterar konkurrens framom jämlikhet.

Martin Gripenberg

 

 

Mihin jäi Suomen koulutusvisio?

Kansanedustaja Mikaela Nylander on sosiaalidemokraattisen kansanedustajan kanssa jo maaliskuussa laatinut kysymyksen opetusministerille ministeriön visiosta koskien Suomen koulutuspolitiikkaa. Eduskunnassa vallinneen tavan mukaan ministerin pitää vastata tällaisiin kysymyksiin 21 päivän kuluessa. Näin ei ole tapahtunut. Nyt kyselijät toivovat tämän merkitsevän, että ministeri kävisi neuvotteluja muiden hallituspuolueiden kanssa heidän ehdotuksestaan asettaa parlamentaarinen komissio laatimaan tällaista visiota.

Kehittääkseen ajatuksiaan hän järjesti torstaina 12.5. asiaa koskevan seminaarin. Muodollisesti seminaarin teemana oli koulutuksen korkea-asteen duaalijärjestelmä so. ammattikorkeakoulujen asema suhteessa yliopistoihin. Alustava kartoitus osoitti, että pienessä noin 5 miljoonan asukkaan maassamme on olemassa 41 korkea-asteen oppilaitosta Helsingistä Rovaniemelle. Meillä on kuulemma ekonomikoulutusta kymmenessä eri korkeakoulussa ja vastaava tilanne on monella muulla koulutusalalla. Rationalisointimahdollisuuksia pitäisi olla. On ehdotettu, että myös ammattikorkeakouluista pitäisi tehdä yliopistoja. Ihan yksimielisesti ehdotusta ei tuettu seminaarissa.

Hallitus näkee ongelman korkeakoulujen resurssien valtavana hajaannuksena. Siksi se on leikannut korkeakoulujen ja yliopistojen määrärahoista monilla hämmästyttävillä seurauksisilla. Vähemmän hyödyttäviä professorivirkoja kuten japanin ja muiden aasialaisisten kielen virkoja tullaan lakkauttamaan Helsingin yliopistossa, johon hallituksen säästötoimenpiteet muutenkin ovat kohdistuneet suhteettoman voimakkaasti. Savossa on syntynyt protestimyrsky, kun Itä-Suomen yliopisto suunnittelee luokanopettajankoulutuksen lakkauttamista Savonlinnassa saavuttaakseen hallituksen säästötavoitteita. Paikalliset intressit kulkevat usein valtakunnallisten intressien edellä. Mutta hallitushan ei päätä näistä epämiellyttävistä asioista, vaan asettaa taloudelliset raamit. Korkeakouluilla on itsemääräämisoikeus ja ne joutuvat tekemään omia priorisointejaan. Hallitus pystyy siis piiloutumaan korkeakoulujen itsemääräämisoikeuden taakse. Mikä on hallituksen koulutuspoliittinen tavoite tässä tilanteessa?  Mitään muuta tavoitetta emme ole kuulleet mainittavan kun, että julkisia menoja on pakko vähentää.

Kuinka on Suomi joutunut tähän tilanteeseen? 1900-luvun alussa päättäjät havaitsivat, että koulutustasoa oli pakko nostaa, jos maastamme tulisi osa kulttuurisesti korkeatasoista Länsi-Eurooppaa. Suomen koulutusmenestys toteutettiin ensin rinnakkaiskoulutusjärjestelmällä kansa- ja oppikoululla, jossa kansakoulun tehtävä oli nostaa kansan yleistä koulutustasoa ja oppikoulun oli tarkoitus antaa maalle hyvin koulutetun eliitin.

1950- ja 60-luvulla koulutuspoliittisessa keskustelussa todettiin, että maa tarvitsee tasa-arvoisemman koulutusjärjestelmän hyödyttääkseen lahjakkuusreservejään. Repivän taistelun jälkeen lopetettiin oppikoulut ja kansakoulun kanssa niistä tuli peruskoulu. Lukiot perivät oppikoulujen tehtävän kasvattaa maan älyllistä eliittiä. Seuraavina vuosikymmeninä nostettiin maan koulutustasoa pidentämällä ja kehittämällä ammattikoulutustakin.

1980-luvulla pyrittiin nostamaan ylioppilaiden osuus väestöstä 30 %:stä jopa 70 %:iin. Ammattikouluista tehtiin ammattiopistoja. Kaupallisia ja teknillisiä oppikouluja kehitettiin ensin opistoiksi ja sitten ammattikorkeakouluiksi. Kansakoulunopettajaseminaari-, sairaanhoitajakoulu- ja muu vastaavatasoinen koulutus kehitettiin ammattikorkeakoulutustasoiseksi tai yliopistokoulutukselliseksi.

Nyt 2000-luvulla maata on kohdannut lisääntyvä akateeminen työttömyys, tohtoriylitarjonta ja ammatillisen työvoiman tuontitarvetta käsityöläisammateissa. On itsestään selvää, että 1970-luvun koulutuspoliittiset tavoitteet olivat epärealistisia. Ne eivät ottaneet huomioon lahjakkustason Gausskäyrää, jonka mukaan ainoastaan väestön pienellä osalla on korkea lahjakkuus. Ylioppilaiden osan väestöstä lisäys 30 %:sta 70 %:iin merkitsi pakostakin sekä ylioppilastutkinnon vaatimustason laskemista että ylioppilasinflaatiota, jonka seurauksena syntyisi pääsytulppa korkeampaan koulutukseen.

Epärealistiset tavoitteet johtuivat siitä, että alemmissa sosiaaliryhmissä oltiin ymmärretty, että korkeampi koulutustaso oli menetelmä lisätä kaltoin kohdeltujen ryhmien sosiaalista liikkuvuutta. Koulutuksesta tuli väline, jolla pyrittiin vähentämään korkeampien sosiaaliryhmien valtaa yhteiskunnassa. Tätä tavoitetta ei kuitenkaan tavoitettu osaltaan siksi, että koulutus ei automaattisesti anna valtaa ja osaltaan siksi, että yksilöt, jotka onnistuivat pääsemään korkeisiin asemiin myös vaihtoivat sosiaaliluokkaansa.

Suomi saavutti kuitenkin harvinaisen korkean tason sekä perusopetuksessa (PISA-tulokset) ja korkeammassa koulutuksessa. Mitään Nobel-palkintoja ei kuitenkaan tullut. Pedagogiikkaprofessorit toimivat melkein 100 %:isesti sen periaatteen mukaan, että heikot oppilaat ovat ne, jotka tarvitsevat yhteiskunnan huomiota ja apua, lahjakkaat oppilaat selviävät aina. Seurauksena oli, että lahjakkaat oppilaat harvoin ovat saaneet tarvitsemansa ärsykkeet. Tänä päivänä nämä oppilaat ymmärtävät, ettei hyvin kehittynyt koulutusjärjestelmämmekään pysty antamaan heille niitä impulsseja, jotka he olisivat tarvinneet jo vuosia sitten. Saadakseen sellaisia heidän on pakko hakeutua ulkomaille. Sinänsä on selvää, että pienellä maalla ei voi olla resursseja kehittääkseen maailmanhuippuja kaikilla aloilla eikä pysty antamaan heille riittävän hyviä työedellytyksiä. Kun Silicon Valleyissä on suomalainen siirtokunta on tämä todistus koulutusjärjestelmämme korkeasta laadusta.

Nyt Mikaela Nylander ja hänen sosiaalidemokraattinen kollegansa ovat tehneet ajankohtaisen aloitteen, koska jo 1990-luvunlopussa selvisi, että opetusministeriö oli menettänyt koulutuksen tavoitteet. Vanha visio kohottaa maan koulutustasoa vain sen kohottamista varten ei enää toiminut, mutta mitään uutta visiota ei pystytty luomaan. Nyt olisi viimeinen hetki laatia sellainen, jotta maamme ei jäisi huomattavasti muiden korkeasti koulutettujen maiden jälkeen koulutuksen tason suhteen. Kysymys on tärkeä, mutta yhdenvertaisuutta ja vähemmistöjä ajatellen myös uskalias nykyisessä poliittisessa tilanteessa, koska markkinaliberaalit asettavat kilpailun tasa-arvon edelle.

Martin Gripenberg