Rötmånadshistoria?

Etnologer som utforskat de sydamerikanska urskogsindianernas levnadsvanor har förundrat sig över den fullständigt fria uppfostran som en del indianfolk tillämpar. De unga får inga tabun eller andra förhållningsregler utan uppfostringsprincipen förefaller vara att de unga genom försök och misstag ska lära sig vad som är klokt och vad som fungerar i urskogsmiljön. Det gäller tom. de sociala relationerna så om den unga förmår klå upp sina föräldrar är det acceptabelt. Denna uppfostringsprincip är betingad av urskogsmiljön och ett levnadssätt där samlande och jakt utgör de viktigaste levnadsvillkoren. I urskogen finns både supergiftiga små grodor och delikata paddor och fjärilslarver, livsfarliga jaguarer, giftormar, alligatorer samt tapirer och hjortar med saftigt kött. För att klara sig i den miljön och kunna lösa de problem den ställer människan inför får man inte ha förutfattade meningar eller en ogrundad auktoritetstro. Ur pedagogisk synvinkel kunde man karaktärisera en sådan här uppfostran som induktiv då var och en själv genom insikt måste bibringa sig en uppfattning om vad som kan betraktas som sann kunskap.

Å andra sidan konstaterade de att det bland de jordbrukande folkstammarna i Afrikas inre och på den indiska landsbygden råder ett totalt annorlunda förhållande. Sådden ska ske vid rätt tidpunkt, skörden ska fördelas på ett givet sätt så att utsäde sparas till följande skörd. Skörden skall behandlas på rätt sätt så att maten räcker till följande skörd. Jordbruksmarken måste försvaras mot konkurrenter, både vilda djur och andra folkstammar. Det här kräver en helt annorlunda uppfostran där regler, sociala roller och ett tydligt ledarskap är nödvändiga. Kunniga och auktoritativa människor förmedlar där sin kunskap vidare till de unga, vars uppgift det blir att tillägna sig denna nedärvda kunskap som den godkända sanningen. Uppror mot sedvanor och auktoriteter är tabu och bestraffas hårt. Den här formen av undervisning har utvecklats till en höjdpunkt i de muslimska madrasskolorna, där pojkar gemensamt citerar koranverser utantill och i bästa fall också lär sig att kopiera dem och sålunda att läsa och skriva på arabiska. Ur pedagogisk synvinkel kunde man känneteckna en sådan uppfostran som deduktiv.

På motsvarande sätt fungerade också undervisningen länge i de katedralskolor som från kejsar Karl den stores tid skulle finnas vid varje domkyrka. Den huvudsakliga undervisningsmetoden var därvid deduktiv. Adepterna skulle lära sig utantill viktiga lärosatser och liturgiska ceremonier för att på ett trovärdigt och auktoritativt sätt som kyrkotjänare kunna vägleda allmogen i en riktning som betjänade samhällets fortbestånd.

Det induktiva läroförfarandet var inte helt okänt i klostren. Där kopierade munkar gamla böcker och hamnade sålunda att på egen hand studera dessa. Renässansen som innebar att man på ett mera induktivt sätt utforskade tidigare seklers förbisedda erfarenheter och upptäckter öppnade tankebanorna för reformationens och upplysningstiden. I Johannes Hastigs verk om Katedralskolan i Åbo (1908) framhåller författaren gällande ”de pedagogiska reformsträfvandena af det 17:.de seklet” att både Ratichius och Comenius avgjort förordade ett induktivt läroförfarande vid undervisningen. Trots det fungerade undervisningen ännu huvudsakligen deduktivt med utantillsläsning som främsta metod.

Katedralskolorna ersattes sedan av läroverk och gymnasier där religionsundervisningen och latinstudier länge hade en central roll. Emellertid var det lätt att konstatera att en sådan teologisk och teoretisk undervisning motsvarade behoven bara hos en minoritet av eleverna, varför också realämnen i en allt högre grad infördes i skolorna. Undervisningsmetoderna förblev ändå länge deduktiva med auktoritativa lärare som förmedlade sin kunskap till de okunniga eleverna. En undervisningssyn utgick rent av från att eleven kunde uppfattas som ett oskrivet blad, ett tomt kärl som skulle fyllas med en lämplig mängd kunskap. För mycket kunskap kunde också uppfattas som skadlig eftersom den riskerade att ge den studerande en förvirrad och kritisk syn på den förmedlade sanna kunskapen. Folkskolan blev en idealisk organisation för att sprida denna sanna kunskap till så stor del av befolkningen som möjligt. I Finland blev folkskolläraren en upphöjd person i socknen. Han fick en auktoritet som inte stod långt efter prästens och länsmannens.

Med grundskolan strävade man att utjämna kunskapsskillnaderna mellan olika segment av befolkningen. Man kunde kalla grundskolan en socialisering av undervisningen, då läroverken som främst befolkades av elitens barn inordnades i grundskolsystemet. Även om grundskolans främsta syfte var att utjämna utbildningsklyftorna fungerade den också som en strömlinjeformning av folkets uppfattning om den sanna kunskapen. Grundskolans första läroplan innehöll ju en så detaljerad förteckning över denna kunskap att den kunde genomföras bara delvis. I Finland kom därför först folkskolan och sedan grundskolan att tjäna som de främsta verktygen i nationsbygget. Att det i folkskolan inte undervisades i andra språk visar skolformens nationsbyggande mål. Då Finland sedan öppnade sig mot Västeuropa intog språkundervisning också i grundskolans läroplan – särskilt undervisningen i engelska.

I grundskolan har man lagt så stort värde vid elevernas kunskapstillägnade att elevernas kunskapsnivå har nått lika långt som och till och med överträffat de östasiatiska inte alltid så demokratiska ländernas elevers. Det här kan i hög grad tillskrivas en förhärskande deduktiv undervisningsmetodik som tydligen också omhuldas av de som gör upp PISA-testen. Enligt denna undervisningssyn finns det bara en sanning som skall förmedlas till det uppväxande släktet. Denna sanning garanterar samhällets ordning och fortbestånd. Den nya internetbaserade teknologin hotar emellertid den ensidiga sanningsuppfattningen genom att presentera många alternativa uppfattningar om sanningen.

Europas näromgivning påverkas också av denna utveckling. I många av länderna i Nordafrika och Mellanöstern har den enda sanningen länge garanterats av enväldiga härskare. Det har garanterat ordning i samhället också om priset har varit högt för oliktänkare. Där har man inte lyckats införa varken folkskola eller grundskola med ideologiskt lika förhärskande syn på den sanna kunskapen som i Nordeuropa. Genom den modernisation dessa länder har utsatts för genom internet och elektroniska medier, högre utbildningsnivå, begynnande industrialisering, urbanisation, sekularisering och mångkulturalism har klyftorna vuxit inom befolkningen. Modernismens drivkraft är framstegen inom vetenskap och teknik som alltid får betydande samhälleliga konsekvenser. Begreppet modernisation är visserligen mycket luddigt, men i stort sett sammanfaller det med den moderna utbildningens mål. Skolan blir därför modernisationens främsta redskap. Inte konstigt då att Boko Haram uppfattar västerländsk utbildning som djävulskunskap. Traditionella ordningsbevarande krafter som islamister av olika schatteringar har reagerat mot de omstörtade moderniserande trenderna i samhället med våldsamma konflikter som följd.

Också i västeuropa upplever vi reaktionerna mot modernisationen. Populistiska oftast traditionsbundna politiska rörelser har vunnit allt större uppskattning eftersom de upplevs arbeta för att bevara en trygg ordning och utgöra ett värn mot sådana omstörtande krafter som globaliseringen, den ekonomiska liberalismen, regnbågsidéer och multikulturalism – alla förorsakade av modernisationen. Ofta upplevs också religionen stå för ett sådant tryggt, konservativt synsätt som motverkar modernisationens krafter. Därför är det inte oväntat att den ortodoxa kyrkan så snabbt fått en betydande roll i dagens Ryssland, trots att den inte alls hade någon roll i det socialistiska Sovjetunionen.

Ur pedagogisk synvinkel kan man formulera två motsatta krafter, som i ett välfungerande utbildningssystem måste vara i balans. Det ena är samhällets intresse av att utbilda de unga till välfungerande samhällsmedlemmar och rollinnehavare. Det andra är det individuella intresset att utvecklas utgående från sina egna förutsättningar. I den finländska grundskolan är det samhällsintresset som värderas högst, vilket framgår åtminstone på två sätt. Dels ges särskilda talanger och begåvningar endast liten möjlighet att utvecklas inom grundskolans ram, emedan tesen är att deras begåvning gör att de alltid klarar grundskolans krav. Det att grundskolan inte ger dem tillräckliga utmaningar ses inte som grundskolans problem. Dels har upprepade kampanjer mot den utbredda mobbningen av annorlunda elever inte lyckats att i nämnvärd utsträckning råda bot på problemet, som tom. helt förnekas av många lärare. Mobbningen är ett lömskt problem som väljer sina offer rätt slumpmässigt men huvudsakligen bland dem som inte ryms inom konventionerna.

Då föreståndaren för lärarutbildningsinstitutionens i Helsingfors Jari Lavonen konstaterade i en intervju att resultaten i PISA-testen korrelerar negativt med användningen av datateknik och elektroniska medier i olika länders skolsystem finns det anledning att bli fundersam över den finländska lärarutbildningens tidsenlighet. Elektroniska medier, användning av internet och datateknik utgör för det mesta en form av induktiv undervisning där läraren inte längre sitter på all kunskapen, utan eleven själv söker fram den och kanske kommer fram till andra resultat än läraren. Det var ju så här reformpedagogerna under gångna sekler tänkte sig att god undervisning skulle fungera. Månne vi nu så småningom kommer dit med hjälp av datatekniken? Vad kan det ha för verkan på det framtida samhället? Jag tror att de kommuner som satsar mycket på att införa datateknik och elektroniska medier i undervisningen kommer att klara sitt utbildningsuppdrag bäst.

När jag har framfört de här kritiska synpunkterna på grundskolan och resultaten i PISA-testen börjar jag fundera på om det här blev en riktig rötmånadshistoria eller om den innehåller också en gnutta insikt om skolans roll i vårt samhälle.

För övrigt har jag börjat underteckna mina bloggar så att ingen får för sig att de här texterna är Svenska skolhistoriska föreningens i Finland synpunkt på saker och ting. De är nämligen bara mina privata funderingar som jag inte på något vis har diskuterat med andra styrelsemedlemmar.

Litteratur:

Hastig Johannes: Katedralskolan i Åbo 1722-1806. Helsingfors 1908.

Helsti, Hilkka, Stark, Laura & Tuomaala, Saara (toim.) 2006: Modernisaatio ja kansan kokemus Suomessa 1860–1960. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 336 s.

Pertti Haapala: Modernization of Finland. http://www.globelicsacademy.net/2011_pdf/Haapala%20-%20Modernisation%20of%20Finland.pdf

Martin Gripenberg

Mätäkuuntarina?

Etnologit, jotka ovat tutkineet eteläamerikkalaisten viidakkointiaanien elämäntapoja ovat ihmetelleet sitä täysin vapaata kasvatusta, jota toiset intiaanikansat soveltavat. Nuorille ei määritellä mitään tabuja tai muita suhtautumisohjeita vaan kasvatusperiaate näyttää olevan, että nuoret kokeilujen ja virheiden kautta oppivat mikä on viisasta ja mikä toimii viidakkoympäristössä. Tämä koskee myös sosiaalisia suhteita niin, että jos nuori pystyy pieksemään vanhempiaan on toimi hyväksyttävä. Tällainen kasvatusperiaate johtuu viidakko-olosuhteista ja elämäntavasta, jossa keräily ja metsästys ovat tärkeimmät elämänehdot. Viidakossa on erittäin myrkyllisiä pieniä sammakoita, herkullisia rupikonnia ja perhostoukkia, hengenvaarallisia jaguaareja, myrkkykäärmeitä ja alligaattoreita sekä tapiireja ja peuroja, joista saa maukasta lihaa. Selvitäkseen sellaisessa ympäristössä ja pystyäkseen ratkaisemaan siellä syntyvät ongelmat ihmisellä ei saa olla ennakkoasenteita tai perusteetonta auktoriteettiuskoa. Kasvatuksellisesta näkökulmasta tällaista kasvatusta voi nimittää induktiiviseksi, koska jokaisen täytyy itse oivalluksen kautta muodostaa käsityksensä siitä mitä on todellinen tieto.

Toisaalta keskiafrikan sisämaassa ja Intian maaseudulla maata viljelevien heimojen olosuhteet ovat ihan erilaiset. Kylvön on tapahduttava oikeaan aikaan, sato pitää jakaa tietyllä tavalla siten, että siemeniä säilyy seuraavaa kylvöä varten. Satoa on käsiteltävä oikealla tavalla, jotta ruoka riittää seuraavaan satoon. On puolustettava viljelysmaita kilpailijoita vastaan – sekä villieläimiä että muita heimoja vastaan. Tämä vaatii ihan erilaisen kasvatuksen, jossa säännöt, sosiaaliset roolit ja selkeä johtajuus ovat tarpeellisia. Asiantuntevat ja arvovaltaiset ihmiset välittävät tietojaan eteenpäin nuorille, joiden tehtäväksi tulee sisäistää näitä perinteisiä tietoja hyväksyttynä totuuksina. Kapina tapoja ja arvovaltaisia henkilöitä vastaan on tabu ja siitä rangaistaan ankarasti. Tällainen opetusmuoto on kehitetty huippuun islamilaisissa madrasskouluissa, jossa pojat yhdessä toistavat koraaninjakeita ulkoa ja parhaassa tapauksessa myös oppivat kopioimaan niitä ja siten lukemaan ja kirjoittamaan arabiaksi. Kasvatuksellisesta näkökulmasta tätä opetusmuodota voi nimittää deduktiiviseksi opetukseksi, jossa oppilas oppii hallitsemaan opettajan antamaa tietoa.

Vastaavalla tavalla toimi opetus kauan myös länsieuroopan tuomiokirkkokouluissa, joiden keisari Kaarle suuren ajoilta alkaen piti toimia jokaisen tuomiokirkon yhteydessä. Niissä pääasiallinen opetusmenetelmä oli deduktiivinen. Oppilaiden piti oppia ulkoa tärkeitä opetuskappaleita ja liturgisia seremonioita, jotta he uskottavalla ja arvovaltaisella tavalla kirkon palvelijoina pystyivät ohjaamaan rahvasta suuntaan, joka palveli yhteiskunnan säilymistä.

Induktiivinen oppimismuoto ei ollut täysin tuntematon luostareissa. Siellä munkit kopioivat vanhoja kirjoja ja joutuivat siten omin päin opiskelemaan niitä. Renessanssi merkitsi, että induktiivisellä tavalla tutkittiin menneiden vuosisatojen unohdettuja kokemuksia ja löytöjä. Tämä avasi ajatusväylät uskonpuhdistuksen ja valistusajan uusille aatteille. Johannes Hastigin teoksessa Turun tuomiokirkkokoulusta (1908) kirjailija koskien pedagogisia uudistuspyrkimyksiä 1600-luvulla korostaa, että sekä Ratichius että Comenius ehdottomasti puhuivat induktiivisen oppimismenetelmän puolesta opetuksessa. Siitä huolimatta opetus oli pääasiallisesti deduktiivistä ulkoa oppimista.

Tuomiokirkkokoulut korvattiin sittemmin oppikouluilla ja lukioilla, joissa uskonnonopetuksella ja latinan kielen oppimisella kauan oli keskeinen rooli. Oli kuitenkin helppo todeta, että tällainen teologinen ja teoreettinen opetus vastasi ainoastaan oppilaiden vähemmistön tarpeisiin, jonka takia myös reaaliaineita yhä suuremmassa määrin sisällytettiin opetukseen. Opetusmenetelmät säilyivät kuitenkin kauan deduktiivisina arvovaltaisilla opettajilla, jotka välittivät tietojaan tietämättömille oppilaille. Nähtiin jopa oppilas kirjoittamattomana lehtenä, tyhjänä kulhona, jonka piti täyttää sopivalla tietomäärällä. Liika tieto nähtiin vahingollisena, koska se tekisi oppilaan mielen sekavaksi ja kriittiseksi todellista tietoa kohtaan. Kansakoulusta tuli ideaalinen järjestelmä, jonka tarkoitus oli levittää todellista tietoa niin suurelle osalle kansasta kuin mahdollista. Suomessa kansakoulunopettajasta tuli pitäjässä hyvin arvovaltainen henkilö. Hänen arvovaltansa oli lähes kirkkoherran ja nimismiehen veroinen.

Peruskoululla pyrittiin tasoittamaan erot tiedoissa eri kansanryhmien välillä. Voisi nimittää peruskoulua opetuksen sosiaalistamiseksi, koska oppikoulut jossa pääasiallisesti kävivät eliitin lapset sisällytettiin peruskoulujärjestelmään. Vaikka peruskoulun tärkein tehtävä oli tasoittaa koulutuskuiluja toimi se myös virtaviivaistajana koskien kansan käsitystä todellisesta tiedosta. Peruskoulun ensimmäinen opetussuunnitelma olikin niin seikkaperäinen luettelo välttämättömästä tiedosta, että sitä pystyttiin toteuttamaan ainoastaan osittain. Suomessa toimi ensin kansakoulu ja sitten peruskoulu tärkeimpinä kansakunnan rakentamisen työvälineinä. Esimerkki kansakoulun kansallisesta tavoitteesta oli ettei siinä opetettu muita kieliä ennen siirtymistä peruskouluun. Yhteiskunnan avaaminen länsieuroopan suuntaan näkyy siinä että peruskouluun hyväksyttiin muita kieliä, ennen kaikkea englannin kieli.

Peruskoulussa on panostettu oppilaiden tiedonhankintaan niin paljon, että oppilaiden tiedon taso on saavuttanut ja jopa ylittänyt itäasialaisten ei aina niin demokraattisten maiden oppilaiden tiedon tasoa. Tämä voi suurelta osin johtua hallitsevasta deduktiivisesta opetusmenetelmästä. Ilmeisesti PISA-testien laatijat myös arvostavat samaa opetusajattelua. Tämän opetusasenteen takana on vain yksi todellinen tieto jota pitää välittää kasvavalle suvulle. Tämä totuus takaa yhteiskunnan järjestystä ja jatkoa. Uusi internetperusteinen teknologia uhkaa kuitenkin yksipuolista totuuskäsitystä esittämällä useita vaihtoehtoisia käsityksiä totuudesta.

Tämä kehitys vaikuttaa myös Euroopan lähialueella. Monessa pohjoisafrikan ja keski-idän maissa on ainoa totuus kauan ollut yksinvaltiaiden takaama. Tämä on taannut yhteiskuntaan järjestystä vaikka hinta toisinajattelijoille on ollut kova. Siellä ei ole onnistuttu ottamaan käyttöön kansakoulua eikä peruskoulua ideologisesti yhtä hallitsevalla näkemyksellä todellisesta tiedosta kuin pohjoiseuroopassa. Näissä maissa tapahtuvan modernisaation kautta internetin, sähköisten tiedotusvälineiden, korkeamman koulutustason, alkavan teollistumisen, urbanisaation, maallistumisen ja monikultturalismin johdosta ovat kuilut kasvaneet väestön kesken. Modernisaation vetovoimia ovat edistysaskeleet tieteissä ja tekniikassa, jotka aina aiheuttavat merkittäviä yhteiskunnallisia seurauksia.. Modernisaation käsite on tosin aika epämääräinen, mutta sen voi yleensä ymmärtää modernin koulutuksen tavoitteeksi. Koulutuksesta tulee siksi modernisaation tärkein väline. Siksi ei ole ollenkaan ihmeellistä että islamistinen Boko Haram näkee länsimaisen koulutuksen paholaisen tiedoksi. Eräät perinteistä järjestystä takaavat voimat kuten eri asteiset islamistit ovat reagoineet yhteiskunnan kumouksellisia nykyaikaistamistrendeja vastaan tavalla, jotka ovat johtaneet väkivaltaisiin konflikteihin.

Myös länsieuroopassa koemme reaktioita modernisaatiota vastaan. Populistiset, usein perinteisiin sidotut poliittiset liikkeet ovat voittaneet yhä suurempaa arvostusta, koska koetaan että ne pyrkivät säilyttämään turvallisen järjestyksen ja toimivat siten turvana sellaisia kumouksellisia voimia vastaan kuten globalisaatiota, taloudellista liberalismia, sateenkaariaatteita ja multikultturalismia – kaikki modernisaation aiheuttamia. Usein myös uskonto koetaan sellaisena turvallisena konservatiivisena näkemyksenä joka toimii modernisaatiovoimia vastaan. Siksi ei ole odottamatonta, että ortodoksinen kirkko nykypäivän Venäjällä on saanut niin merkittävän roolin, vaikka sillä ei ollut mitään roolia sosialistisessa Neuvostoliitossa.

Pedagogisesta näkökulmasta voi muotoilla kaksi vastakkaista voimaa, joiden hyvin toimivassa koulutusjärjestelmässä pitää olla tasapainossa keskenään. Toinen on yhteiskunnan intressi kouluttaa nuoria hyvin toimiviksi yhteiskuntajäseniksi ja roolinhaltijoiksi. Toinen on yksityinen intressi kehittyä omien edellytystensä mukaisesti. Suomalaisessa peruskoulussa yhteiskunnan intressiä arvostetaan eniten, mikä tulee esiin ainakin kahdella tavalla. Erityisille lahjakkuuksille annetaan vain vähän mahdollisuuksia kehittyä peruskoulun kehyksessä koska ajatellaan, että näiden oppilaiden lahjakkuus takaa, että he aina selviävät peruskoulun vaatimuksista. Sitä, että peruskoulu ei anna heille riittävästi haasteita ei nähdä peruskoulun ongelmaksi. Toinen asia on, että toistuvat kampanjat laajasti esiintyvää kiusaamista vastaan eivät mainittavasti ovat onnistuneet kitkemään ongelmaa kouluista. Monet opettajistakin kieltävät koko ongelman olemassaolon. Kiusaaminen on haastava ongelma, joka valitsee uhrinsa usein aika satunnaisesti, mutta pääasiassa niiden keskuudesta jotka eivät mahdu tavanomaisuuden piiriin.

Kun Helsingin opettajakoulutuslaitoksen päällikkö Jari Lavonen haastattelussa toteaa, että PISA-testien tulokset korreloivat negatiivisesti tietotekniikan ja sähköisten välineiden käytön kanssa siten, että maissa jossa niitä käytetään paljon opetuksessa PISA-tulokset ovat heikompia on syytä ruveta harkitsemaan onko suomalainen opettajankoulutus ajan tasalla. Sähköisten välineiden, internetin ja tietokoneiden käyttö muodostaa useimmiten induktiivisen opetuksen muodon jossa opettajalla ei enää on kaikkea tietoa, vaan oppilas etsii itse tiedon ja mahdollisesti päätyy toisiin tuloksiin kuin opettaja. Näinhän uudistuspedagogit menneinä vuosisatoina kuvittelivat että hyvä opetus toimisi. Pääsemmekö nyt siihen tietotekniikan avulla? Minkälaisia seurauksia voi tällä olla tulevaisuuden yhteiskunnalle? Uskon, että kunnat jotka panostavat sähköisiin apuvälineisiin ja tietokoneopetukseen tulevat selviämään opetuksen haasteista parhaiten.

Kun nyt olen esittänyt näitä kriittisiä näkemyksiä peruskoulua vastaan ja vähätellyt PISA-testien merkitystä alan miettiä tuliko tästä ihan mätäkuuntarina vai sisältääkö tekstini myös jonkin verran oivalluksia koulun roolista yhteiskunnassamme?

Muuten olen alkanut allekirjoittaa nämä blogini koska toivon, että mahdolliset lukijat eivät kokisi niitä Suomen ruotsinkielisen kouluhistoriallisen seuran näkemyksinä. Nämä mielipiteet ovat nimenomaan henkilökohtaisia ajatuksiani, joista en ole keskustellut millään tavalla yhdistyksen hallituksen muiden jäsenten kanssa.

Kirjallisuus:

Hastig Johannes: Katedralskolan i Åbo 1722-1806. Helsingfors 1908.

Helsti, Hilkka, Stark, Laura & Tuomaala, Saara (toim.) 2006: Modernisaatio ja kansan kokemus Suomessa 1860–1960. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 336 s.

Pertti Haapala: Modernization of Finland.http://www.globelicsacademy.net/2011_pdf/Haapala%20-%20Modernisation%20of%20Finland.pdf

Martin Gripenberg