Monthly Archives: June 2018

Djäknegången var orsak till många bekymmer

I min blogg för maj skrev jag om stipendierna i våra skolor. Då missade jag att redovisa för Katedralskolans äldsta stipendiefond, Billmarks testamente.  Professor Billmark vid Åbo Akademi beslöt nämligen år 1697 att inrätta en fond vid Katedralskolan. Akademins konsistorium fastställde villkoren för fondens utdelande så att de tio elever som skulle kunna beviljas understöd från fonden skulle ha uppvisat goda seder och fallenhet för studier, flit och behov av ekonomiskt understöd. Understödet utdelades till elever som studerade på någon av de högsta klasserna.

I den bloggen kom jag fram till att skolornas stipendiefonder har sitt ursprung i djäknegången under stormaktstiden. Hemmen hade sällan medel att bekosta skolgången för djäknarna, eleverna i pedagogierna och katedralskolorna. Varken kyrkan eller kungen ansåg att detta hörde till deras uppgifter. Däremot gavs djäknarna ett slags beskattningsrätt sålunda att de erhöll rätt att gå djäknegång under skolans lovtider närmast i de socknar från vilka de härstammade. Socknarna fördelades mellan djäknarna så att inte alla skulle vandra inom samma socken.  Så länge pedagogiernas och katedralskolornas antal var litet blev det många socknar att vandra i. Gårdar som inte sänt ungdomar till skolorna upplevde emellertid sockengången som en ovälkommen och fräck utgift. Från 1600-talet finns det uppgifter om att djäknarna ofta med våld skulle ha inkrävt djäknehjälpen. Därvid hade de brutit sönder dörrar och misshandlat bönderna och deras hustrur. 

Skolans huvudsakliga inkomst erhölls genom den kollekt som uppbars två gånger per år vid gudstjänsterna (skolordningen kap. IV § 5). Djäknegången utgjorde ett oumbärligt tillägg och var en av skolans viktigaste livsbetingelser. De allra flesta av djäknarna kom från fattiga familjer som inte kunde ge dem ekonomiskt stöd för skolgången. Rätt till djäknegång erhöll de genom att skolans rektor mot en ringa avgift utfärdade ett s.k. sockenbrev som utgjorde djäknens legitimation vid sockengången. Sockenbrevet var i princip en belöning för väl utförda studier.

Sockengången innebar att djäknarna vandrade ofta två eller flera tillsammans från by till by  och från gård till gård och sjöng psalmer eller uppträdde med små, ofta religiösa program. Åtminstone programmet med stjärngossarna har överlevt ända till våra dagar som ett rätt populärt julfestprogram. Ofta var djäknarnas program efterfrågade vid gudstjänster, olika fester såsom bröllop och större begravningar. Man talade tom. särskilt om djäknarnas likpeng. Då det på den tiden inte just fanns andra artister att tillgå, förgyllde de festerna med sina på förhand inövade program. För skolorna fanns det fanns inte så många andra sätt att intjäna medel för verksamheten. De här sånguppträdande har förmodligen också präglat åtminstone folkskolan där musiken kom att vara ett av de viktigaste läroämnena.

Det var vanligt att det var de djäknar som gick i de högsta klasserna som erhöll rätt till den mera inbringande ”förgången” på sommaren, medan djäknar på lägre klasser endast fick ”eftergång” på vintern då tiderna var knappare.

Uppträdandena förutsatte att värden och/eller publiken skulle belöna djäknarna med livsmedel, klädespersedlar eller pengar. Det var inte ovanligt att lärare åtföljde djäknarna under sockengången emedan en stor del av inkomsterna tillföll skolan och lärarna som en del av deras lön. Att lärarna fick en andel av inkomsten motiverades med att det var de som med djäknarna hade inövat programmen med vilka de uppträdde.

Djäknegången ansågs emellertid ha menliga följder såväl för djäknarna som lantbefolkningen. En av kyrkostyrelsen utsedd kommission fann att djäknegången var nedsättande för lärarna, skadlig för eleverna och betungande för sockeninbyggarna.  Den framhöll att det ej är nyttigt för tillkommande publika ämbetsmän med en sådan uppfostran, “genom vilken de från spädaste ålder vänja sig vid att räcka en öppen hand åt vem de möter”. Flera gånger försökte man begränsa djäknegången. År 1624 förbjöd regeringen djäknegången helt ”såsom varande ett stort hinder för ungdomarnas skolgång och en rot till allehanda otyg, lättja och tiggeri”. I stället ålades varje matlag att årligen erlägga en djäknepeng på 6 öre, vilket visade sig vara en på tok för liten summa. Djäknegängen fortsatte ändå i smyg och i flera skolor ansågs djäknegången vara ett nödvändigt ont. Skolordningen 1649 gav åter djäknarna möjlighet att två gånger per år besöka socknarna för att ta emot det understöd som samlats hos klockarna. År 1695 blev man emellertid tvungen att åter helt frige djäknegången och stadgade att djäknarna två gånger per år skulle få samla in djäknepenningen direkt från sockeninvånarna.

År 1750 förklarade konsistoriet att det var allom bekant att en mängd “dragoner, torpare, vallherdar m.fl. satte sina barn i skola bara därför att dessa under lovtiderna skulle få rätt att sjungande stryka omkring i landet”. Detta lättade familjens ekonomiska börda och” befriade ungdomarna från att indras i kronans tjänst” som soldater.  Under stormaktstiden fanns det ett omättligt behov av soldater.                                                                                                                                                                                                                                                                                                                     Emellertid var studierna i sig betungande såväl psykiskt, fysiskt som ekonomiskt, kanske också språkligt. Därför förekom det att djäknar avbröt sina studier för kortare tid eller för gott, men det oaktat fortsatte djäknegången både i egna och andras socknar. Sådan djäknegång var självfallet olaglig, men det kände inte folket alltid till. Olaga sockengång ansågs ”fördärva hundratals ungdomar, så att de inte kunna uträtta något gott utan förorsaka lättja, dryckenskap, tiggeri och andra odygder, som många sedan behöll allt intill ålderdomen.” Trots att begränsningar i djäknegången infördes var rektor vid Katedralskolan i Åbo tvungen att till domkapitlet klaga över att skolungdomen hade begivit sig från skolan utan bevis på sin rätt till djäknegång. Självsvåld hade förövats på Åland dels av skolans elever, dels av andra som uppträdde i skolans namn.  Då de högre kyrkomyndigheterna inte fann på något sätt att stävja den olagliga djäknegången beslöt rektor meddela sockeninvånarna att inte låta sin gunst gå till andra djäknar än sådana som kunde uppvisa bevis på att de hade rätt till sockengång.

I Göteborgs stift upphävdes rätten till sockengång helt och rikets regering önskade utvidga förbudet till hela landet, men på grund av motstånd i det fattiga Åbo stift gjorde man det aldrig. Däremot ålades rektor att årligen för biskopen anmäla de djäknar som avgått eller relegerats.

Man kan bara konstatera att från detta illa reglerade system för att bekosta utbildningen har vi kommit ett gott stycke vidare. Man bör ändå framhålla att det här var ett enastående första försök att utnyttja hela befolkningens utbildningspotential även om dess huvuduppgift var att utbilda kyrkans och statens framtida tjänstemän. Det gav i varje fall all unga i princip en möjlighet till utbildning, men utan att beakta deras skiftande utgångspunkter. Som ovan framgått har djäknegången också satt en del spår i skolans fortsatta utveckling.

Källa:

Hastig Johannes: Katedralskolan i Åbo 1722-1806. Bidrag till Åbo stads historia VIII. Helsingfors 1908.

Martin Gripenberg 

Martin Gripenberg

Teinivaellus aiheutti paljon ongelmia

Toukokuun blogissani kirjoitin apurahoista kouluissamme. Silloin unohdin kuitenkin mainita, Katedralskolanin vanhimman apurahan, Billmarkin perinnön. Turun Akatemian professori Billmark päätti nimittäin 1697 perustaa apurahan Katedraalikoulun oppilaille. Turun Akatemian konsistori vahvisti ehdoiksi, että apurahat jaettaisiin kymmenelle oppilaille, jotka olivat osoittaneet hyviä tapoja, oppimissoveltuvuutta, osoittaneet ahkeruutta ja tarvetta taloudellisesta tuesta. Apuraha annettaisiin korkeimpien luokkien oppilaille.

Tässä blogissa päädyin siihen, että koulujen nykyiset apurahat ovat lähtöisin Ruotsin suurvalta-ajan teinivaelluksista. Kodeilla oli harvoin varoja kustantaa koulunkäynnin teineille (pedagogiaoppilaitosten ja katedraalikoulujen oppilaille), eikä kirkko tai kuningas nähnyt sitä tehtäväkseen. Sen sijaan teineille annettiin eräänlainen verotusoikeus siten, että heille annettiin oikeus teinivaellukseen koulun loma-aikana lähinnä niissä pitäjissä, mistä itse olivat kotoisin.  Pitäjät jaettiin teinien kesken, jotta kaikki eivät kulkisi samoissa pitäjissä. Niin kauan kuin pedagogiaoppilaitosten ja katedraalikoulujen määrä oli pieni, oli teineillä monta pitäjää, missä he saivat vaeltaa. Taloissa, jotka eivät olleet lähettäneet nuorukaisia kouluihin koettiin  pitäjänvaellusta epätervetulleena ja röyhkeänä menona.  1600-luvulta löytyy tietoja tapauksista, joissa teinit väkisin olisivat vaatineet teiniapua. Silloin he olivat rikkoneet ovia ja pahoinpidelleet talonpokia ja heidän vaimojaan.

Koulun pääasiallinen tulolähde saatiin kolehdista, joka kerättiin kaksi kertaa vuodessa jumalanpalveluksissa (koulujärjestyksen IV luku § 5). Sen lisäksi teinivaellus oli välttämätön lisä ja yksi koulun tärkeimpiä elinehtoja. Suurin osa teineistä tuli köyhistä perheistä, joilla ei ollut mahdollisuutta antaa heille taloudellista tukea koulunkäyntiä varten. Oikeuden suorittaa teinivaellusta he saivat koulun rehtorilta pientä maksua vastaan. Rehtori antoi heille silloin pitäjänkirjeen, joka oli teinin henkilöpaperi pitäjänkäyntiä varten. Periaatteessa pitäjänkirje oli palkinto hyvästä opiskelusta.

Teinivaellus tarkoitti, että teinit kulkivat usein pareittain tai isommassa ryhmässä kylästä kylään ja talosta taloon laulaen virsiä tai esittäen pieniä, usein uskonnollisia ohjelmia, jonka tavoite myös oli sivistää talonpoikia.  Näistä ainakin ohjelma tiernapojat on selvinnyt näihin päiviin asti ja siitä on tullut suosittu joulujuhlaohjelma. Teinien ohjelmat olivat usein kysyttyjä jumalanpalvelusten, eri juhlien kuten häiden ja suurempien hautajaisten yhteydessä. Puhuttiin jopa erityisestä vainajarahasta. Koska siihen aikaan ei ollut paljon muita taiteilijoita käytettävissä, teinit elävöittivät juhlia etukäteen harjoitetuilla ohjelmillaan. Ei ollut olemassa paljon muita keinoja ansaita varoja kouluille. Nämä lauluesitykset ovat luultavasti myös vaikuttaneet kansakouluun, jossa musiikki tuli olemaan tärkeimpiä aineita.

Tavallisesti ne teinit, jotka kävivät ylimmillä luokilla saivat oikeuden rahallisempaan ”esikäyntiin” kesällä, kun taas alempien luokkien teinit saivat ainoastaan  ”jälkikäynnin” talvella jolloin ajat olivat ankarammat.

Esitykset edellyttivät, että isäntä ja/tai yleisö palkitsivat teinejä elintarvikkeilla, vaatekappaleilla tai rahalla. Ei ollut epätavallista, että opettajat olivat teinien mukana pitäjänvaelluksessa, koska suuri osa tuloista piti maksaa koululle ja opettajille osana heidän palkkaansa. Se, että opettajat saivat osan tuloista, johtui siitä, että heidän kanssaan teinit olivat harjoitelleet ohjelmia.

Kirkkohallituksen nimittämä komissio oli sitä mieltä, että teinivaellus oli alentavaa opettajille, haittaavaa oppilaille ja rasittavaa pitäjien asukkaille. Katsottiin, että tuleville julkisille virkamiehille ei ollut hyödyllistä tällainen kasvatus, jossa he nuoruudestaan alkaen tottuivat ojentamaan avoimen käden jokaiselle, jonka kohtaavat. Teinivaellusta yritettiin useita kertoja rajoittaa. Vuonna 1624 maan  hallitus kielsi teinivaelluksen kokonaan koska sen katsottiin ”olevan suurena esteenä nuorten koulunkäynnille ja kaikenlaisten pahantekojen, laiskuuden ja kerjäämisen juuri.” Sen sijaan jokaista ruokakuntaa velvoitettiin vuosittain maksamaan teinirahana 5 äyriä, mikä osoittautui täysin riittämättömäksi. Teinivaellus jatkui silti salassa ja monessa koulussa sitä pidettiin välttämättömänä pahana. Koulujärjestys 1649 antoi teineille taas mahdollisuuden kaksi kertaa vuodessa käydä pitäjissä ottaakseen vastaan apua, joka oli kerätty lukkarin luokse. Vuonna 1695 oli taas pakko täysin vapauttaa teinivaellus ja hyväksyttiin, että teinit kaksi kertaa vuodessa saavat kerätä teinirahaa suoraan asukkailta.

Vuonna 1750 konsistori esitti, että on yleisesti tunnettu, että monet rakuunat, torpparit ja paimenet ym. laittavat lapsensa kouluun vain siksi, että he loma-aikana saisivat oikeuden laulaen kuljeksia maassa. Tämä helpotti perheiden taloudellista rasitusta ja ”vapautti nuoret tulemasta kruunun virkaan” eli sotapalvelukseen. Suurvalta-aikana sotilaista oli kuitenkin huutava pula.

Opiskelut olivat kuitenkin rasittavia sekä psyykkisesti, fyysisesti että taloudellisesti, ehkä myös kielellisesti. Siksi tapahtui, että jotkut teinit lopettivat opiskelunsa lyhyemmäksi ajaksi tai lopullisesti, mutta kuitenkin jatkoivat teinivaellusta sekä omissa että muiden pitäjissä. Sellainen teinivaellus oli tietysti laiton, mutta siitä kansa ei ollut tietoinen. Laittoman pitäjänkäynnin katsottiin ”tärvelevän satoja nuoria siten, että he eivät pystysi tekemään mitään hyvää, vaan vaellus aiheutti laiskuutta, juopumusta, kerjäämistä ja muita paheita, joita he sitten jatkoivat vanhuuteensa saakka.”

Teinivaellukseen päätetyistä rajoituksista huolimatta oli Turun Katedraalikoulun rehtori pakotettu valittamaan tuomiokapitulille siitä, että koulunuoriso oli lähtenyt koulusta ilman teinivaellusta oikeuttavaa todistusta. Koulun oppilaat ja osittain muita nuoria, jotka esiintyivät sellaisina, olivat harjoittaneet itsevaltaa Ahvenanmaalla. Kun korkeimmat kirkkoviranomaiset eivät keksinnet mitään keinoa estääkseen laitonta pitäjänkäyntiä rehtori päätti ilmoittaa pitäjien asukkaille, ettei heidän pitäisi myöntää apua sellaisille nuorille, jotka eivät pystyneet esittämään oikeuttaan pitäjänkäynnille.                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                         Göteborgin hiippakunnassa oikeus pitäjänkäynnille lopetettiin kokonaan ja maan hallitus halusi laajentaa tätä kieltoa koko valtakuntaan, mutta köyhän Turun hiippakunnan vastustuksen johdosta näin ei tehty. Sen sijaan rehtoreille tuli velvollisuus vuosittain ilmoittaa ne teinit, jotka olivat lopettaneet koulunkäynnin tai tulleet erotetuksi.

Voi vain todeta, että tästä huonosti säädetystä järjestelmästä kustantaa koulutusta olemme päässeet pitkän askelen eteenpäin. Voi myös todeta, että tämä suurvalta-ajan  yritys ottaa talteen väestön koulutuspotentiaalia oli ainutlaatuinen, vaikka sen päätarkoituksena oli kouluttaa kirkon ja valtion tulevia virkamiehiä. Samalla se antoi periaatteessa kaikille nuorille mahdollisuuden kouluttautua, kuitenkin ottamatta huomioon heidän vaihtelevia lähtökohtiaan. Kuten tekstistä yllä käy ilmi, teinivaellus on myös jättänyt joitakin jälkiä koulujärjestelmän kehitykseen.

Lähde:

Hastig Johannes: Katedralskolan i Åbo 1722 – 1806. Bidrag till Åbo stads historia VIII. Helsingfors 1908.

 

Martin Gripenberg