Monthly Archives: February 2017

Läsning är en nödvändig förutsättning för skolframgång

När läste du senast en bok? Nå, kanske inte en hel bok, men visst har du läst i datorn, telefonen, på gatuskyltar, instruktioner mm. Det är ju det skolan i grund och botten handlar om – att läsa och skriva. Det var därför skolan grundades. För att lära medborgarna läsandets och skrivandets konst. Faktiskt kan man hävda, att just den konsten är grunden för vår kultur. När vi i historien ser tillbaka på tidigare kulturer lägger vi stor vikt vid den text de har lämnat efter sig, allt från egypternas hieroglyfer och babyloniernas kilskrift till grekernas och romarnas alfabet. Idag finns det ju också många andra alfabet som det kyrilliska, kinesisk, arabiska m.fl. Huvudsaken är att de är i kontinuerligt bruk för att förmedla information och tankar.

Läsandet förutsätter att det har skapats texter. Vad som kommer först, läsande eller skrivande beror på perspektivet. Skrivandet förutsatte skrivdon. Man har ristat i sten, på lertavlor, målat på pergament och skrivit på papper. Digitaliseringen ställer oss inför en ny utmaning, då vi knappar in våra tankar i elektroniska media kanske ute i en digital rymd. Stenstoder, lertavlor, pergamentrullar och böcker i olika form har bevarats som föremål, vilka vi har kunnat söka upp och studera tom. tusentals år efter att texterna har producerats. Hur det blir med de digitala texter vi producerar idag kan vi inte veta. En enorm skillnad är den textmängd som den digitala textproduktionen nu skapar jämfört med förr.

Tillgången till texten förefaller emellertid att fördelas allt mera ojämnt. Biblioteken kan visserligen visa på ökade utlåningssiffror, men det behöver inte innebära en utjämning av tillgången på skriftlig information. Böcker är jämförelsevis dyra och tar sist och slutligen så mycket plats att också biblioteken måste göra sig av med böcker. Mången läsare väljer att låna dem i pappersform eller elektroniskt gratis och utan kostnader och behov att senare uppbevara dem på hyllor eller i lådor. Det finns alltjämt hem, där man inte ens hittar en bokhylla. I några undersökningar av ungdomarnas läsfärdighet har man använt bokbeståndet i hemmet, som ett mått på hemmets grad av bildning.

Förr var det viktigt att lära sig forma skrivstilen vackert, så att den skulle bli behaglig att läsa för andra. Sedan skulle man lära sig system för att skriva snabbt på maskin. Idag handlar det om något helt annat, då man i telefonen eller datorn inte bara skall kunna skriva texter, utan också navigera till rätt sida, kläcka de rätta sökorden eller förstå instruktioner med tekniska termer ibland på främmande språk.

För den som skriver har det alltid funnits en ribbskräck för den tomma sidan. I skolan gavs olika uppsatsrubriker och instruktioner för hur man skriver en logisk text, men själva innehåller var eleven tvungen att själv producera. Det gavs inte heller mycket anvisningar om varifrån innehållet skulle hämtas. Utgångspunkten var att det skulle finnas i elevens huvud. Det är inte så man skriver idag. Istället söker man upp fakta ur olika källor och erhåller inspiration från andras texter. Texter kan skrivas ner direkt om det arbetet har gjorts tidigare och därigenom skapat en bild i elevens huvud, men i annat fall behöver eleven tid för att skapa texten.

För många elever är det inte det skrivna, utan det talade ordet som är viktigt. När en elev väl har lärt sig avkodningens konst går det att läsa också svåra ord och texter, utan att begripa ett smack av textens innehåll, eftersom det förutsätter förkunskap om sakinnehållet. Den förkunskapen har inte sällan givits muntligt varvid det för läsaren gäller att kunna relatera den skriftliga informationen till den talade så att den skriftliga blir begriplig.

Boken har också en social funktion, då den ger läsaren och än mer författaren en starkare social position. Den som upplevs som boklärd uppfattas därför ofta som kunnigare och mera intelligent. Kanske det är åtminstone delvis därför många flickor blir bokslukare. Då kan de ge intryck av att vara fiffigare än de som inte läser så mycket. De får ju också ett mera utvecklat språk, som med fördel kan användas i det sociala umgänget. Jag har hört en historia om pojken, som alltid gick med en bok under armen. Den garanterade honom uppmärksamhet från flickornas sida. Att det alltid vare samma bok och att han aldrig hade läst den spelade en mindre roll. Den fungerade endast som en statussymbol.

Det problematiska är emellertid, att vi trots utvecklad grundskola har en grupp ungdomar som knappast alls läser. Kanhända det för en del utgör ett oppositionellt beteende, men för många är det nog fråga om att de aldrig har kommit över den tröskel som innehållsförståelsen innebär. Då förmår helt enkelt inte sätta sig in i en annan persons tankevärld. Saknar man den förmågan går det bra att låta lärare och kamrater pladdra på om något för den enskilda eleven vilt främmande, men att läsa om det förutsätter, att man bildar sig en uppfattning om det – skapar sig en inre bild av det texten handlar om.

Resultaten från PISA-undersökningarna är i högsta grad oroväckande, då de visar att det finns en växande grupp pojkar som inte läser och inte kan läsa så bra. Skillnaden mellan könen i fråga om läsförmåga är betydande. Läsförmågan utgör ändå grunden för möjligheterna till fortsatta studier. Visst kan man fråga sig om det här är ett samhällsfenomen eller ett skolfenomen, men oberoende av vilkendera det är så är, så hänger de så tätt ihop att skolan (undervisningsministeriet, Utbildningsstyrelsen, rektorer och lärare) inte borde få försumma att ta i problemet. Det kan bli en katastrof för samhället, om det går så att betydande samhällsposter i framtiden besätts av pojkar, som är okunniga för att de inte läser, men socialt så bullriga och aktiva att de ändå uppnår höga positioner framom ganska snälla, duktiga, kunniga och läsande flickor.

Martin Gripenberg

Lukeminen on koulumenestyksen välttämätön edellytys

Milloin luit viimeksi kirjan? No, ehkei kokonaisen kirjan, mutta varmasti olet lukenut tietokoneelta, puhelimesta, katukylteistä, käyttöohjeita ym. Koulun perimmäinen tarkoitus onkin, että opit lukemaan ja kirjoittamaan. Sen takiakin ruvettiin perustamaan kouluja. Ruvettiin opettamaan ihmisille lukemisen taitoa. Voi todella väittää, että juuri tämä taito on kulttuurimme perusta. Kun historiassa mietimme aikaisempia kulttuureja, painotamme nimenomaan niitä tekstejä, joita ne ovat jättäneet jälkeensä, egyptiläisten hieroglyfeistä ja babylonialaisten kiilakirjoituksista kreikkalaisten ja roomalaisten aakkosiin. Tänä päivänäkin käytetään myös muita erilaisia kirjoitustapoja kuten kyrilliset, kiinalaiset, arabialaiset ym. Pääasia on, että ne ovat päivittäisessä käytössä välittäen tietoja ja ajatuksia.

Lukeminen edellyttää tekstien luomista. Mikä tulee ensin, lukeminen vai kirjoittaminen riippuu näkökulmasta. Kirjoittaminen edellyttää kirjoitusvälineitä. Kiviin ja savitauluihin on hakattu ja raaputettu, on maalattu pergamentille ja kirjoitettu paperille. Digitalisointi asettaa meidät uuden haasteen eteen, kun näppäilemme ajatuksiamme sähköisiin tiedotusvälineisiin ehkä digitaalisessa avaruudessa. Kivipaadet, savitaulut, pergamenttirullat ja kirjat eri muodoissa ovat säilynyt esineinä, joita olemme pystyneet etsimään ja lukemaan jopa tuhansia vuosia sen jälkeen, kun tekstit tuotettiin. Kuinka digitaalisille tekstille tulee käymään emme vielä pysty tietämään. Suuri ero on se valtava tekstimassa, jonka digitaalinen tekstintuotanto luo verrattuna aikaisempaan.

Pääsy tekstiin näyttää kuitenkin jakautuvan yhä epätasaisemmin. Kirjastot pystyvät tosin osoittamaan kasvavia lainaustilastoja, mutta sinänsä tämä ei välttämättä tarkoita kirjallisen tiedon tasaisempaa jakoa. Kirjat ovat verrattain kalliita ja vievät loppujen lopuksi niin paljon tilaa, että kirjastojenkin on hävitettävä kirjoja. Moni lukija lainaa tekstit mieluimmin ilmaiseksi paperi- tai sähköisessä muodossa ja välttää siten kustannukset ja kirjojen säilyttämisen hyllyillä tai laatikoissa. Toisaalta löytyy vieläkin koteja, joista ei löydy kirjahyllyäkään. Joissakin tutkimuksissa nuorten lukemistaidoista on kodin kirjakantaa käytetty mittana kodin sivistystasosta.

Aikaisemmin oli tärkeä oppia muodostamaan kauniin kirjoitustyylin, jotta se olisi toisille miellyttävää lukea. Sitten oli tärkeä oppia konekirjoitusjärjestelmiä, jotta pystyisi kirjoittamaan nopeasti. Tänään kysymyksessä on jotain aivan erilaista, kun tietokoneella tai puhelimessa pitää pystyä ei ainoastaan kirjoittamaan vaan myös navigoimaan oikealle sivulle, keksiä oikeat hakusanat ja ymmärtää teknisiä termejä myös vierailla kielillä.

Tyhjä sivu on aina ollut kirjoittajan kauhu. Millä täyttää se järkevästi? Koulussa annettiin erilaisia aineotsikoita ja kirjoitusohjeita siitä, miten kirjoitetaan looginen teksti, mutta itse sisältö oppilaan oli pakko tuottaa itse. Ei annettu juuri mitään ohjeita siitä mistä tämä sisältö piti hakea. Lähtökohta oli, että se piti olla oppilaan päässä. Tänään ei kirjoiteta sillä tavalla. Sen sijaan etsitään tosiasiat eri lähteistä ja saadaan inspiraatio toisten teksteistä. Tekstin voi kirjoittaa suoraan ainoastaan, jos tämä työ on tehty aikaisemmin ja siten luonut oppilaan päähän kuvan. Silti oppilas usein tarvitsee aikaa tekstin luomiseen.

Monelle oppilaalle ei kirjoitettu sana, vaan puhuttu on se tärkeä. Kun oppilas on oppinut dekoodauksen taidon, hänen on mahdollista lukea vaikeitakin sanoja ja tekstejä ymmärtämättä yhtään mitään tekstin sisällöstä. Teksti edellyttää esitietoa asiasisällöstä. Koulussa tämä esitieto monta kertaa on annettu suullisesti, jolloin lukijan pitää pystyä suhteuttamaan kirjallinen tietoon suulliseen, jotta kirjallinenkin tulee ymmärrettäväksi.

Kirjalla on myös sosiaalinen tehtävä, koska se antaa lukijalle ja vielä enemmän kirjoittajalle vahvemman sosiaalisen aseman. Henkilön, joka mielletään kirjaviisaaksi, nähdään myös asioista paremmin perillä olevaksi ja älykkäämmäksi. Voisiko tämä olla yksi syy siihen, että monista tytöistä tulee innokkaita lukijoita? Siten he pystyvät antamaan vaikutelman, että he ovat nokkelampia kuin ne, jotka eivät lue niin paljon. Lisäksi he saavat kehittyneemmän kielen, josta on etu sosiaalisessa kanssakäymisessä. Olen kuullut tarinan pojasta, joka aina kulki kirja kainalossa, koska se takasi hänelle tyttöjen kiinnostuksen. Että kyseessä aina oli sama kirja, eikä hän sitä koskaan ollut lukenut oli vähemmän tärkeää. Kirja toimi nimenomaan tunnusmerkkinä hänen sosiaalisesta asemastaan.

Ongelmallinen asia on kuitenkin, että huolimatta kehittyneestä peruskoulumme on meillä myös nuorisoryhmä, joka ei lue juuri ollenkaan. Joillekin tämän ryhmän jäsenille kysymyksessä voi olla kapinallinen käytös, mutta monet eivät koskaan päässeet tekstin ymmärtämiskynnyksen yli. He eivät yksinkertaisesti pysty asettumaan toisen henkilön ajatusmaailmaan. Kun tämä kyky puuttuu, on mahdollista antaa opettajien ja tovereiden rupatella yksittäiselle oppilaalle täysin vieraista asioista. Asiat menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kuten sanotaan. Lukeminen edellyttää kuitenkin, että lukija muodostaa oman näkemyksen asiasta – kehittää sisäisen kuvan, siitä mistä tekstissä puhutaan.

PISA-tutkimukset antavat erittäin huolestuttavia tuloksia, kun ne osoittavat, että on olemassa kasvava poikaryhmä, joka ei lue eikä pysty lukemaan kunnolla. Sukupuolten välinen ero lukutaidossa on jo nyt huomattava. Lukutaito on kuitenkin edellytys jatkokoulutukseen. Tietysti voi kysyä, onko tämä yhteiskuntailmiö vai kouluilmiö, mutta riippumatta siitä kummastako on kysymys, niin ne ovat niin tiiviisti kytköksissä toisiinsa, että koulun (opetusministeriö, Opetushallitus, rehtorit ja opettajat) ei saisi laiminlyödä ongelman korjaamista. Yhteiskunnallemme voi syntyä katastrofi, jos käy niin, että tärkeitä yhteiskunta-asemia täytetään pojilla, jotka eivät lue ja siksi ovat oppimattomia, mutta sosiaalisesti niin meluisia ja aktiiveja, että he silti pääsevät korkeisiin asemiin, verrattain kilttien, reippaiden, taitavien ja lukevien tyttöjen edelle.

Martin Gripenberg