Tarvitseeko sivistyksen etsiä uusia haasteita?

Kirkkohallinto perusti aikoinaan pedagogia-kouluja, jotta hallintoon saataisiin pappeja ja muita virkamiehiä. Suomessa näiden koulujen teinit tulivat usein suomenkielisistä kodeista. Heidän vanhempansa toivoivat, että he voisivat edetä yhteiskunnassa ja heistä voisi tulla muutakin kuin suurviljelijöiden renkejä. Monet näistä nouoreista olivat kunnianhimoisia ja seurasivat tiiviisti sen ajan latinankielistä opetusta pyrkien oppimaan tätä kieltä, jota vain papit ja virkamiehet puhuivat. Ilmeisesti opetus kuitenkin usein tuntui heille lähes käsittämättömältä ja siksi merkityksettömältä, mikä johti siihen, että heistä monista tuli suurempien tai pienempien kepposten tekijöitä.

Myöhemmin perustettiin kouluja koska oli tarvetta työvoimalle, jolla on töiden edellyttämää kykyä. Siksi esim. ruukkien isännät perustivat kansakouluja. Se ei aina ole ollut kiitollinen tehtävä, sillä paikalliset huolehtivat ensi kädessä omista välittömistä tarpeistaan, jotka eivät välttämättä vastanneet ruukkien isäntien tarpeita. Lapsia tarvittiin maatilan töissä, eikä heidän ollut hyvä saada kuvitelmia siitä, että heillä olisi mahdollisuus tulla hienoimmaksi väeksi. Ymmärrys kansankasvatuksen tarpeesta oli usein rajallista. Helposti saattoi käydä niin, että maanviljelijä kysyi Maaseutukoulun rehtorilta: “Tarkoitatko, etten ymmärrä maataloutta?”

Mutta on myös kansakouluja, jotka on perustettu koska esimerkiksi paikallisen väestön keskuudessa esim. ulkona saaristossa on koettu tarvetta saada enemmän tietoa kuin mitä saarten paikallisilla kalastajaukoilla ja vanhoilla akoilla oli jaettavana.

Vielä 1900-luvulla oli nähtävissä, kuinka suurin osa oppilaista tuli kouluun uteliaina ja odottavina, mutta viiden tai kuuden luokan jälkeen uteliaisuus oli kadonnut ja oppilaat pyrkivät vain selviytymään koulusta mahdollisimman hyvin. Ehkä käy niin, että koulu helposti menettää vetovoimansa, kun sitä aletaan pitää välttämättömänä instituutiona, joka kaikkien oppilaiden on käytävä läpi. Silloin koulutus muuttuu löytömatkasta tiedon maailmaan työllistettävyyden, sosiaalisen aseman ja kulutuskyvyn välttämättömyyteen. Sivistyksen ja koulutuksen välillä saattaa olla vakava ristiriita, joka ilmenee, kun koulutuksesta tulee pelkästään yksinkertaista harjoittelua.

Koulun tulisi olla tie siihen, mitä kuvaamme sellaisilla käsitteillä kuin sivilisaatio, sivistys ja kulttuuri. Ilmiöitä, jotka ilmenevät runoudessa, laulussa, tanssissa, kuvataiteessa ja käsityössä eli seitsemässä vapaassa taiteessa, joita korostettiin vielä viime vuosisadalla. Mutta kun tanssi muuttuu urheiluksi, runous käskyksi ja käden taidot tuotannoksi, ne menettävät alkuperäisen merkityksensä ja muuttuvat merkityksellisestä luomuksesta tuotteeksi, jonka ainoana tarkoituksena on tuoda voittoa ja kenties mahdollisimman nopeasti raharikkauksia.

Koulutuksessa olisi tärkeää painottaa merkityksen luomista ja välttää sitä, että siitä tulee vain kasvatusta “työllistettävyyteen”, jotta voitaisiin tyydyttää ulkoista pakkoa. Varsinkin siksi, että työllistettävyyden vaatimukset muuttuvat niin nopeasti, että oppilaalla valmistuessaan saattaa olla vanhentunutta tietoa. Koulu on todennäköisesti epäonnistunut kasvatustehtävässään, jos koulutukseen motivoiva ajatus on jotain tällaista kuin: “Jos et opi tätä ajoissa, et tule saamaan ruokaa, mutta omaksuttuasi tämän tiedon sinusta voi tulla yksi  maailman hallitsijoista!”

Tanskalainen kirjailija Lene Rachel Andersen korostaa teksteissään, että sivistys oikeastaan on kykyä kehittyä yksilönä ja oppia arvostamaan kauneutta ja vapautta. Sivistys on siis sisäinen prosessi ihmisen kasvamisessa. Ilmiötä kuvailivat jo muinaiset kreikkalaiset termillä paideia, joka yleensä viittaa lastenkasvatukseen ja uudelleen esiintyy nykytermillä pedagogiikassa.

Saksan kielessä käytettään sivistyksestä termi Bildung, joka viittaa pidemmän prosessin lopputulokseen. Englanti ja romaaniset kielet pitävät parempana termiä “formation”, joka kuvaa nuorten mielen kehitystä. Koulutuksen liikkeellepanevana voimana tulee olla muun muassa ihmettely, uteliaisuus ja löytämisen ilo muun muassa eri taiteen muodoissa ja auttaa myös yksilöä lähestymään moraalisia kysymyksiä siitä, mikä on oikein ja väärin. Siksi koulutuksessa olisi tärkeää painottaa taidekasvatusta kaikilta osin. On myös tärkeää osata arvostaa järjestelmän tai yhtälön kauneutta, mikä vaatii monimutkaista tietoa ja kykyä käyttää sitä. Taiteella on kyky herättää uutta ymmärrystä. Taiteella ei voida tuottaa bulkkitavaraa, vaan se vaatii uusia oivalluksia tullakseen taiteeksi. Taide synnyttää sivistystä oivallusten kautta. Näin syntyy liikkeellepaneva voima kehittämään jotain, joka antaa yksilölle tyytyväisyyttä uusista haasteista.

Andersen ottaa kehityspsykologian lähtökohtana pohtiessaan sivistyksen olemusta ja näkee sivistyksen kehittämisen prosessina, jonka kautta yksilö ensin pikkulapsi-iässä löytää itsensä, sitten lapsuudessa perheensä, teini-iässä lähiryhmänsä, nuoruusiässä. kansakuntansa ja lopulta myös kulttuurinsa, yleismaailmalliset periaatteet, koko ihmiskunnan ja planeettamme tarpeet. Siksi sivistyksellä on suuri merkitys myös keskustelussa kestävästä maailmasta, jota nyt käydään eri tavoin eri foorumeilla. Andersen lähtee psykologi Lawrence Kohlbergin teoriasta ihmisen moraalisesta kehityksestä ja Robert Keganin viidestä mentaalisesta monimutkaisuuden asteesta.

Mutta sivistykseen on muitakin näkökohtia, joita Andersen myös koskettaa kirjoittaessaan vapaudesta ja yhteenkuulumisen eri tasoista. Sivistyksen tulee tarkoittaa sitä, että yksilö saavuttaa itsenäisen maailmankuvan ja siksi hänet nähdään demokratian toiminnan edellytyksenä. Pelkään kuitenkin, että tämä on elitistinen näkemys demokratiasta jos se merkitsee että enemmän sivistyneet saisivat osallistua demokratiaan vähemmän sivistyneiden puolesta. Sivistyksen merkitys piilee luultavasti siinä, että osataan kunnioittaa erilaisia ​​näkemyksiä ja käsityksiä todellisuudesta ja ymmärtää niiden oikeutus.

Sivistyksen katsotaan myös muodostavan perustan ihmisen itsensä toteuttamiselle, kyvylle saavuttaa harmonia sen maailman kanssa, jossa hän elää. Tämä ei koske vähiten luontoa ja sitä, mitä koemme rikkaudeksi ja joka tekee itsemme tyytyväisiksi. Rikkauden käsite kaipaa todennäköisesti vielä selvittämistä. Yhdistys Svenska Folkskolans Vännerin julkaisemassa kirjassaan sivistyksestä Jonas Ahlskog korostaa tarvetta jatkaa keskustelua sivistyksestä eri näkökulmista. Tästä syystä sivistyskäsite ’formation’-muodossa itse asiassa saattaa olla paljon osuvampi kuin muodossa ’Bildung’. Koulutuksen tulee antaa meille mahdollisuus löytää uusia haasteita. Sivistys ei ole lopputuote, vaan uuden matkan alku, matkallamme itseemme.

1800-luvulla kansakoulu antoi ensimmäisen yleissivistyksen tiettyjen oppikirjojen, kuten Uuden testamentin, Välskärin kertomusten ja Luonnonkirjan kautta. Ne muodostivat sen ajan sivistyksen kaanonin. Tänä päivänä emme tarvitse uudistettua kaanonia, vaan ehkä arvostelukykyä, itsereflektiota ja oikeaa ajoitusta.

Lopuksi täytyy muistuttaa sivistyksen eettisestä komponentistä, koska historia on osoittanut, että ihmisiä kuten natsi-, kommunisti- ja kapitalistiijohtajat sekä monet gangsterit, jotka ovat syyllistyneet kammottaviin rikoksiin luontoa ja ihmiskuntaa vastaan kuitenkin voidaan katsoa ulkoisesti korkeasti sivistyneeksi toisilla aloilla.

Kirjallisuutta:

Ahlskog Jonas (toim.) Människans allsidiga utveckling. Essäer om bildningens betydelse i tjugoförsta århundradet – en del av SFV-projektet Bildningskraft. Finnprinters 2021.

Andersen Lene Rachel, Björkman Tomas: The Nordic Secret. A European story of beauty and freedom. Fri tanke 2017.

Behöver bildningen söka nya utmaningar?

I tiden grundade kyrkostyrelsen pedagogi-skolor för att få präster och andra ämbetsmän. I Finland kom djäknarna i de här pedagogierna ofta från finskspråkiga hem för att föräldrarna hoppades att de skulle kunna avancera i samhället och bli något mer än drängar åt storbönder. Många av de här unga var ambitiösa och följde noga med den tidens undervisning på latin. De eftersträvade att lära sig detta språk som bara talades av prästerna och tjänstemännen. Med finska som hemspråk upplevde säkert många av dem undervisningen som nästan obegriplig och därför meningslös, vilket sedan ledde till att en del av dem lokalt ställde till med större eller mindre fuffens.

Senare tiders skolor har ofta tillkommit för att det har funnits ett behov av arbetskraft med sådana förmågor som arbetet förutsatte. Därför har bla. brukspatroner grundat folkskolor. Det var inte alltid en tacksam uppgift, eftersom lokalbefolkningen i första hand såg till sina egna omedelbara behov som kanske inte motsvarade brukspatronens. Barnen behövdes i arbetet på gården och borde inte få griller om att bli finare folk. Förståelsen för folkbildning var ofta begränsad. Det kunde lätt gå som då bonden frågade Lantmannaskolans rektor:” Menar du att jag inte förstå mig på jordbruk?” 

Men det finns också skolor som har grundats för att det bland den lokala befolkningen tex. ute i skärgården har upplevts ett behov av mera kunskap än den som fanns till hands bland de lokala fiskargubbarna och -gummorna på öarna.

Åtminstone under 1900-talet kunde man se hur de flesta eleverna kom nyfikna och förväntansfulla till skolan, men efter fem sex klasser förlorade sin nyfikenhet och bara eftersträvade att klara av skolan så gott som möjligt. Kanske det är så, att när skolan börjar upplevas som en nödvändig institution som alla elever måste genomgå förlorar den lätt sin attraktionskraft. Utbildningen förvandlas då från att vara en upptäcktsfärd i kunskapens värld till att vara ett nödtvång för anställbarhet och väg till social status och konsumtionsförmåga. Här finns nog en allvarlig konflikt mellan bildning och utbildning, i synnerhet om utbildningen upplevs som (in)skolning.

Skolan borde väl vara en väg till det vi betecknar med begrepp som civilisation, bildning och kultur. Fenomen som yttrar sig i poesi, sång, dans, bildkonst, hantverk eller de sju fria konsterna man framhävde ännu under det förra århundradet. Men när dansen förvandlas till sport, poesin förvandlas till order och hantverket till fabrikation förlorar de sin ursprungliga mening och förvandlas från ett meningsfullt skapande till en produkt var enda syfte är att så snabbt som möjligt inbringa förtjänst och kanske rikedom på pengar.

Det skulle vara viktigt att i utbildningen hålla fast vid det meningsskapande och undvika att det bara blir utbildning för ”anställbarhet” – för att tillfredsställa ett yttre tvång. Kraven på anställbarhet förändras dessutom så snabbt att de studerande kan ha föråldrade kunskaper när de dimitteras. Skolan har nog misslyckats med sin bildande uppgift om den tanke som motiverar utbildningen är ungefär: ”Om du inte lär dig det här i tid får du inte mat, men med de här kunskaperna kan du bli en av världens härskare!”

Den danska författaren Lene Rachel Andersen framhåller i sina texter att bildning egentligen handlar om förmågan att utvecklas som individ och att uppskatta skönhet och frihet. Bildning är således en inre process i den uppväxande människan. Företeelsen bildning beskrevs redan av de gamla grekerna med begreppet paideia som allmänt avsåg barnuppfostran och återkommer i nutidens begrepp pedagogik.

’Bildning’ är däremot ett begrepp med ursprung i tyskan och avser slutprodukten av en längre process. Engelskan och de romanska språken föredrar begreppet ’formation’ som kanske bättre beskriver vad som försiggår i de ungas sinne. Drivkraft bakom strävan efter bildning borde vara förundran, nyfikenhet och upptäckarglädje, sådant som man kan uppleva bla. i olika konstformer och hjälper individen att närma sig också moraliska frågor som rätt och fel. Därför skulle det vara viktigt att utbildningen betonar konstfostran i alla avseenden. Det gäller också att förmå uppskatta skönheten i ett system eller en ekvation, något som kräver en komplex kunskap och förmåga att utnyttja den. Konsten har en förmåga att väcka nya insikter. Konst kan inte produceras som bulkvara utan kräver ny förståelse för att bli konst. Det är genom insikterna som konsten blir till bildning. Därvid utvecklas drivkraften till att skapa något som ger individen tillfredsställelse över nya utmaningar.

Andersen tar utvecklingspsykologin som utgångspunkt i sitt resonemang om bildningens väsen och ser utvecklandet av bildning, som en process genom vilken individen först under småbarnstiden upptäcker sig själv, därefter under barndomen sin familj, under tonåren sin närgrupp, under ynglingatiden sin nation och småningom också sin kultur, universella principer, hela mänskligheten och behoven för vår planet. Därför har bildningen också en stor betydelse för den diskussion om en hållbar värld som nu pågår på olika sätt i olika fora. Andersen utgår från psykologerna Lawrence Kohlbergs teori om människans moralutveckling och Robert Kegans fem grader av mental komplexitet.

Men bildningen har vidare aspekter, vilka också Andersen berör då hon talar om frihet och olika nivåer av tillhörighet. Bildningen borde innebära att individen uppnår en sådan självständig världsuppfattning som ses utgöra en förutsättning för att demokratin ska kunna fungera. Det är något som jag emellertid fruktar vara en elitistisk syn på demokratin om det innebär att mindre bildade inte skulle ha samma rättigheter som de mera bildade. Bildningens betydelse ligger väl närmast i att kunna respektera avvikande synsätt och verklighetsuppfattningar och inse deras berättigande.

Bildning uppfattas också utgöra grunden för människans självförverkligande, förmågan att nå harmoni med den värld i vilken hen lever. Det gäller inte minst naturen och vad vi uppfattar som rikedom och vad som gör oss tillfredsställda. I synnerhet begreppet rikedom kan behöva problematiseras ytterligare. I Svenska Folkskolans Vänners bok om bildning framhåller Jonas Ahlskog betydelsen av att diskussionen om bildningen fortsätter ur olika perspektiv. Det är kanske därför begreppet formation egentligen är mycket mer träffande än begreppet bildning. Bildning borde ge oss möjlighet att upptäcka de nya utmaningarna. Bildning är inte en slutprodukt utan inledningen till en resa i oss själva.

På 1800-talet gav folkskolan en första allmänbildning genom läroböcker som bildade liksom ett kanon: Nya testamentet, Fältskärns berättelser och Naturens bok mfl. Men det är väl inte en förnyad kanon som behövs, utan kanske omdömesförmåga, självreflexion och rätt tajmning.

Slutligen måste man komma ihåg att bildningen också har en etisk komponent. Historien har visat att nazistiska, kommunistiska och kapitalistiska ledare, liksom också många gangsters, har begått fruktansvärda brott mot naturen och mänskligheten trots att de kan anses ha varit högt bildade på många andra områden.

Litteratur:

Ahlskog Jonas (red.) Människans allsidiga utveckling. Essäer om bildningens betydelse i tjugoförsta århundradet – en del av Svenska Folkskolans Vänners-projektet Bildningskraft. Finnprinters 2021.

Andersen Lene Rachel, Björkman Tomas: The Nordic Secret. A European story of beauty and freedom. Fri tanke 2017.

K-G. Jossfolk: Peruskoulu tänään ja huomenna

Peruskoulu täyttää tänä vuonna 50 vuotta, minkä vuoksi kannattaa pohtia, onko peruskoulu-uudistuksella saatu aikaan toivottu tulos. Yhteiskunnassamme tapahtuu jatkuvasti muutoksia, joihin meidän on sopeuduttava. Ne koskevat myös koulutusta. 50 vuotta sitten oppivelvollisuus kesti yhdeksän vuotta ja opiskelijat kävivät kansa- tai keskikoulua. Tilanne muuttui sotien jälkeisen teollistumisen vuoksi. Ihmiset muuttivat kaupunkeihin, joissa teollisuus sijaitsi. Myös Ruotsi houkutteli. Yhä useammat ihmiset aloittivat oppikouluissa, minkä vuoksi kansalaiskoulujen alueita oli laajennettava ja koulumatkat pitenivät.

Kaksi koulujärjestelmää ei ollut tarkoituksenmukaista ja tuli turhan kalliiksi. Muiden Pohjoismaiden esimerkki teki osansa, ja 1960-luvulla suunniteltiin 1970-luvulla alkanutta peruskouluamme. Tavoitteena oli nostaa koulutustasoa ulkomaisen kilpailun vuoksi. Haluttiin myös edistää tasa-arvoa. Kaikki opiskelijat saisivat saman koulutuksen alkuperästä, asuinpaikasta ja taloudellisesta tilanteesta riippumatta. Saatiin yleinen, oppilaille ilmainen peruskoulujärjestelmä.

Yksi tapa selvittää koulutuksen laatua on verrata toiseen maahan, jossa koulutus on perustunut toisiin arvoihin. Voimme esimerkiksi verrata Yhdysvaltoihin, jossa osavaltiot päättävät, miten ne järjestävät koulujärjestelmänsä. Koulutus Yhdysvalloissa on sekoitus julkista ja yksityistä. Jokaisella piirikunnalla on kouluviranomainen, joka suunnittelee maksuttomien julkisten koulujen toimintaa. Useimmissa osavaltioissa käydään koulua 5-18-vuotiaana. Noin 12% käy yksityiskoulua ja 2% saa kotiopetusta. Lisäksi on olemassa julkisesti rahoitettuja charter-kouluja, joissa on enemmän joustavuutta, ja pienempiä luokkia. Koululounas maksaa. Kustannukset katetaan kiinteistöverolla, ja näin ollen rahoitus on parempi vauraammilla alueilla, jotka voivat tarjota pienempiä ryhmiä, klubeja, oppimateriaaleja jne.

Seurauksena on hyvät koulut vauraissa lähiöissä ja huonot slummeissa. Muutama yksityinen koulu myöntää apurahoja, jotka antavat köyhälle oppilaalle mahdollisuuden käydä yksityiskoulua. Vanhemmilla on siis edessään valintoja siitä, mihin heillä on varaa, ja siksi valinnanvapaus on mielikuvituksellinen. Tarjontaan ja kysyntään perustuva järjestelmä johtaa eriarvoisuuteen. Suomessa opettajat ovat maistereita. Yhdysvalloissa opettajien koulutus vaihtelee ja usein mikä tahansa kandidaatin tutkinto plus mikä tahansa kurssi on tarpeeksi hyvä. Suomessa peruskoulujen väliset erot ovat pieniä.

Vuoden 2018 PISA-arvion mukaan Yhdysvallat on keskiluokassa. Koulujärjestelmä voi vaihdella hyvin paljon USA:n osavaltioiden välillä, vaikka presidentti voi puuttua asiaan. Yksi esimerkki on 1960-luvulla hyväksytyt lait mustien ja valkoisten lasten integroimisesta kouluihin, jotka kieltävät kaikenlaisen syrjinnän (vuoden 1964 kansalaisoikeuslaki).

Yhdysvallat ei ole pärjännyt kovin hyvin kansainvälisissä vertailuissa. Presidentti W. Bush käynnisti vuonna 2000 “No Child left behind” -ohjelman laadun parantamiseksi. Kouluja vaadittiin muun muassa arvioimaan tuloksia ja järjestämään kansallisia testejä.

Maamme on jo pitkään sijoittunut maailman kärkeen, ja kouluodotuksiin on näin ollen vastattu ylivoimaisesti. Tasa-arvo koulutuksessa ei siis ole este hyvälle koulujärjestelmälle. Nykyään jotkin maat ovat kuitenkin ohittaneet meidät. Sanomalehdet ovat täynnä artikkeleita väsyneistä opettajista ja käyttäytymiskyvyttömistä, väsyneistä ja motivoimattomista oppilaista. Siihen etsitään syitä ja ratkaisuja. Onko opetussuunnitelma liian vaativa? Se, että 10-15% opiskelijoista ei pysy vauhdissa monipuolisesta tuesta huolimatta, osoittaa järjestelmän ongelmia. On olemassa raja sille, mitä tukitoimenpiteillä ja eri ryhmittymillä voi saada aikaan. Onko tämä raja saavutettu? Opettajana oleminen on haastavaa. Törmää jopa ehdotuksiin, jonka mukaan tulevaisuuden koulun opettajien olisi hoidettava oppilaiden mielenterveyttä.

Sen mukaan ajatus oppivelvollisuudesta osana sosiaalihuoltoa sekä aikaisempi “köyhien koulu” herätettäisiin henkiin uudessa muodossa. Se johtaisi johonkin muuhun kuin kouluun. Päinvastoin, opettajat olisi vapautettava kaikesta ylimääräisestä työstä ja annettava heille aikaa keskittyä opetukseen.

Lisäksi luokanopettajakoulutuksessa pitäisi lisätä erityisopetusta. Opettajien huolenpito oppilaistaan saisi enemmän tilaa. Menetelmien osalta on mielenkiintoista, että tutkimukset osoittavat, että opettajavetoinen opetus on tehokkain opetusmenetelmä. Todistettu menetelmä, jolla on runsaasti vaihtoehtoisia mahdollisuuksia. Menetelmästä riippumatta tärkeintä on herättää opiskelijoiden kiinnostus ja halu työskennellä ja kehittää ajattelutaitojaan eri osaamisalueilla.

Joidenkin ongelmaoppilaiden oireet johtuvat kurjista kotiolosuhteista. Pitäisikö tukiresursseja käyttää sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseen kodeissa sen sijaan, että yritettäisiin lieventää kouluissa esiintyvät oireet? Laki ei edellytä, että koulumme on maailman paras. Siinä todetaan, että “opiskelijoille olisi annettava tiedot ja taidot, joita he tarvitsevat elämässään” Lisäksi opiskelijoiden tulisi “kehittyä inhimillisiksi ja eettisesti vastuullisiksi ihmisiksi”. Periaatteessa sama perusajatus, joka oli ohjaava periaate oppivelvollisuuden aamunkoitteessa. Tarkoituksena oli sivistää Suomen kansaa.

Suomen kieleen luotiin uusi sana: Sivistää (itäsuomalainen), mikä tarkoitti silittää, jopa kiillottaa, luoda, kouluttaa. Koulun päätehtävänä on edelleen tarjota koulutusta = Tietoa ja kasvatusta. On hyvä pohtia koulun tehtävää eikä kokeilla opettavaisia ja didaktisia päiväperhoja.

K.G. Jossfolk: Grundskolan idag och imorgon

Grundskolan fyller 50 i år varför det är skäl att reflektera över om reformen gett önskat utfall. Vårt samhälle genomgår ständiga förändringar som vi måste anpassa oss till.  De gäller också utbildningen. För femtio år sedan omfattade läroplikten nio år och eleverna gick i folkskola eller mellanskola. Läget förändrades p.g.a. industrialiseringen efter krigen. Folk flyttade till städerna där industrierna fanns. Sverige lockade också. Allt fler började i läroverk varför medborgarskolornas distrikt måste utvidgades och skolresorna blev långa.

Det blev oändamålsenligt och dyrt med två skolsystem. De övriga nordiska ländernas exempel gjorde sitt till och under 1960-talet planerades vår grundskola, som kom i gång under 1970-talet. Syftet var att höja utbildningsnivån med tanke på den utländska konkurrensen. Man ville också slå vakt om jämlikheten. Alla läropliktiga skulle få samma utbildning oberoende av härkomst, bostadsort och ekonomisk situation. Vi fick ett offentligt, för eleverna gratis grundskolsystem.

Ett sätt att belysa kvaliteten på utbildningen är att jämföra med något land där man utgått från andra värderingar. Vi kan t.ex. jämföra med USA där delstaterna bestämmer hur de ordnar sitt skolväsende. Utbildningen i USA är en blandning av offentligt och privat. Varje County har en skolmyndighet som planerar verksamheten i de avgiftsfria Public Schools. I de flesta delstater går man i skola från fem till aderton år. Ca.12% går i privatskola och 2 % får hemundervisning. Dessutom finns offentligt finansierade charterskolor med större flexibilitet och mindre klasser. Skollunchen kostar. Omkostnaderna täcks via fastighetsskatten och slutsumman blir därför högre i förmögnare områden som kan erbjuda mindre grupper, klubbar, studiemateriel etc.

Följden är bra skolor i förorterna och dåliga i slumområden. Ett fåtal privatskolor beviljar stipendier, som ger en fattig elev möjlighet att gå i privat skola. Föräldrarna ställs m.a.o. inför val om vad de har råd med och därför är valfriheten en chimär.

Ett system som baserar sig på tillgång och efterfrågan leder till ojämlikhet. I Finland är lärarna magistrar. I USA varierar utbildningen och ofta duger vilken kandidatexamen som helst plus någon kurs. I Finland  är variationerna mellan grundskolorna små.

Enligt PISA- utvärderingen 2018 är USA i mellanklassen. Skolsystemet kan uppvisa stora variationer mellan delstaterna i USA, trots att presidenten kan ingripa. Ett exempel är de lagar som stiftades under 1960-talet om integrering av svarta och vita barn i skolorna, som förbjuder all form av diskriminering (Civil Rights Act 1964) 

USA har inte klarat sig särskilt bra i internationella jämförelser. President G.W. Bush initierade därför år 2000 programmet ”No Child left behind” med syfte att höja kvaliteten. Skolorna blev bl.a. skyldiga att utvärdera resultaten och ordna nationella prov.

Vårt land har länge placerat sig bland de främsta i världen och förväntningarna på skolan har alltså uppfyllts med råge. Jämlikhet inom utbildningen är alltså inget hinder för ett bra skolsystem Numera har en del  länder dock passerat oss. Tidningarna fylls av artiklar om uttröttade lärare och beteendestörda, trötta och omotiverade elever. Man söker orsaker och lösningar.  Är läroplanerna för krävande?  Att 10-15 % av eleverna inte hinner med i tempot trots mångsidigt stöd tyder på problem i systemet. Det finns en gräns för vad stödåtgärder och olika grupperingar förmår bidra med. Är den gränsen nådd? Att vara lärare är utmanande. Man stöter tom.  på förslag om att lärarna i framtidens skola borde hantera eleverna psykiska hälsa.

Föreställningen om läropliktsskolan som en del av socialvården liksom ”fattigskolan” i tiden skulle m.a.o. väckas till nytt liv, nu i modern form. Det skulle innebära något annat än skola. Tvärtom borde lärarna avlastas allt extra arbete och ge dem tid att koncentrera sig på undervisningen.

Därtill borde specialpedagogik ytterligare utökas i klasslärarutbildningen. Lärarnas omsorg om sina elever skulle tom. få större utrymme. Beträffande metoder är det intressant att forskning visar att lärarledd undervisning är den effektivaste undervisningsmetoden. En beprövad metod med rika möjligheter till variation. Oberoende av metod är det viktigaste att väcka elevernas intresse och arbetsvilja och utveckla deras tankeförmåga på olika kunskapsområden.

För en del problem-elever beror symptomen på miserabla hemförhållanden. Borde man sätta in stödresurserna på att lösa de sociala missförhållandena i hemmen stället för att lindra symptomen i skolan? Lagen kräver inte att vår skola skall vara bäst i världen. Där sägs att ”eleverna skall bibringas kunskaper och färdigheter som de behöver i livet”. Vidare skall eleverna ”utvecklas till humana och etiskt ansvarskännande människor”. I princip samma grundtankar som var ledstjärna i läropliktsskolans gryningstid. Det finska folket skulle bildas.

Ett nytt ord i finska språket skapades: Sivistää (från östfinska) som betydde stryka, jämna ut putsa; dana, fostra. Skolans huvuduppgift är fortfarande att ge bildning = Kunskap och fostran. Det är bra att begrunda vilken uppgift skolan har och inte experimentera med pedagogiska och didaktiska dagsländor.

Skolan i pandemins grepp

Den 31.5.2020 publicerade jag en blogg med rubriken ”Coronan – en övervunnen svårighet. Vilken blåögd optimism! Efter det har det kommit flera coronavågor och -varianter. Myndigheterna har lärt sig betydligt mera om pandemins risker, skadeverkningar och hurudana åtgärder som är berättigade. Man har kunnat konstatera att pandemin förutom sina direkt medicinska aspekter också har juridiska, sociala och pedagogiska aspekter som tenderar till att lamslå stora delar av samhället särskilt restaurang- och utskänkningsverksamheten, kommunikationerna och festarrangörerna – allt verksamheter som i hög grad berör skolvärlden med skolluncher, skolskjutsar, julfester och andra tillställningar. Emedan pandemin framför allt har upplevts dödlig för äldre och svaga personer har skolvärlden kunnat undgå de värsta begränsningarna. Sedan kom omikron-varianten som också drabbar de yngre, även om följderna för de yngre sällan är allvarliga. Det enda allvarliga har varit den stora smittsamheten.

I maj 2020 noterade jag att det torde vara tredje gången som det självständiga Finlands undervisningssystem stängs ner. Sedan dess har jag studerat bla. Åbo katedralskolas nästan 950 långa och Borgå gymnasiums 340 åriga historia. Det ger ett perspektiv på anledningarna till och omfattningen av nedstängningen av skolorna i Finland, emedan dessa två skolors historia kan upplevas som riktgivande för skolhändelserna i landet. Ur dessa skolors historia kan jag notera att nedstängning av skolsystemet är något som återkommer av olika orsaker så pass ofta att det borde skäl att beakta det behovet i skollagstiftningen.

För Åbo katedralskola noterar jag att:

• Digerdöden i Sverige-Finland ägde rum 1350-1351, men är dåligt dokumenterad. Dödstalet är okänt och den finns inte omnämnd i Åbo katedralskolas annaler även om den otvivelaktigt påverkade skolgången. En orsak till att den inte nämns kan vara att skolväsendet hade en betydligt mindre betydelse på den tiden än senare.
• År 1546 vid Åbo brand förstördes också Katedralskolan, landets äldsta skola. Detta måste ha lett till ett längre avbrott i undervisningen.
• Åren 1600 och 1681 brann skolhuset igen.
• Åren 1700-21 medförde Stora Nordiska kriget att skolan var stängd i tre år. 1710 drabbades Sverige-Finland av böldpest som inte precis befrämjade skolgången. Allmänhetens bildningsnivå sjönk så lågt att man efter kriget måste inleda undervisning i läsning också för de vuxna. Som en följd av kriget sjönk Katedralskolans elevantal år 1716 till 44 elever för att först 1736 åter stiga till normalt antal, 480 elever.
• 1827 brann Åbo och Katedralskolan ånyo varefter skolans lägre klasser bildade en trivialskola som de första tre åren placerades i Raumo.
• Kolerautbrottet 1831 stängde skolan för ett halvår.
• År 1828 flyttades många av lärartjänsterna till Helsingfors tillsammans med Akademin som blev Alexandersuniversitetet. Först 1829 var alla tjänster åter besatta.
• 1918 var skolan stängd ett par månader under inbördeskriget.
• Under andra världskriget 1939-45 användes skolhuset som krigssjukhus och den undervisning som gavs försiggick i mån av möjlighet hemma hos lärarna. 1944 stängdes skolan helt och eleverna överflyttades till Kimito för en tid.
• Då skolhuset renoverades i början av 1970-talet inför övergången till grundskolan måste Katedralskolans gossar tidvis arbeta i flicklyceets hus.
• 2020 har gymnasiehuset varit stängt 18.3-13.5.2020 under corona-pandemin och undervisningen blivit skött på distans.

I Borgå gymnasiums fall innebar det skolavbrott åtminstone åren:

• 1721 då gymnasiet flyttade från Viborg till Borgå i samband med fredsslutet. Det innebar att skolan fick en helt ny lärar- och elevkår. I föregångaren Viborg gymnasiums historia finns nedstängningar inte noterade.
• 1760 var skolan stängd en tid med anledning av Borgå brand,
• 1790 togs skolhuset i annat bruk under Gustav III:s krig och en rysk ockupation,
• 1808 tog skolhuset åter i annat bruk under Finska kriget då ryssarna åter ockuperade staden,
• 1831 utbröt en koleraepidemi under vilken skolan hölls stängd,
• 1918 Under inbördeskriget och den röda administration kunde skolan inte verka.
• 1939-45 Andra världskriget begränsade också skolans verksamhetsmöjligheter bla. Genom att skolhuset togs i annat bruk. Abiturienterna godkändes ett år som studenter utan föregående examen.
• 2020 har gymnasiehuset varit stängt under corona-pandemin 18.3-13.5.2020 och undervisningen blivit skött på distans.

Orsakerna till de noterade nedstängningarna har alltså främst varit krig, eldsvåda och utbredd sjukdom (pandemi). För Katedralskolans del noteras tre större epidemier, men då har varken smittkoppsepidemin 1874 eller spanska sjukan 1918 noterats särskilt.  Tre gånger har skolan stängts pga. krig och minst fem gånger pga. brand, varvid skolan ofta har flyttats.

För Borgå gymnasiums del upprepas bilden dock sålunda att krig oftare har varit orsaken till skolstängning än brand. Också i Borgås fall kommer epidemier först på tredje plats för inte heller i den skolans historia har smittkoppsepidemin och spanska sjukan noterats särskilt.

Till skillnad från situationen vid tidigare nedstängningar av skolan hade lärarna 2020 möjlighet att ordna distansstudier med hjälp av internet. Det innebar självfallet en stor utmaning för lärarna som i de flesta fall saknade erfarenhet av sådan undervisning. Också eleverna/de studerande stod genom distansundervisningen inför en stor utmaning. I Sverige fanns det i början av epidemin en tanke om att ifall barnen smittas är det inte så illa då de ändå inte blir allvarligt sjuka och efteråt blir immuna mot sjukdomen. Att också barnen sprider smittan tänkte man mindre på. Det visade sig snart att varken lärare eller elever i tillräcklig utsträckning klarade av denna distansundervisning i början. Särskilt svagpresterande elever och osjälvständiga studerande fick svårigheter, en del så stora att de helt uteblev från undervisningen. Det är ett fenomen som känns igen från tidigare motsvarande kriser.

Så nedgick Borgå gymnasiums elevantal tydligt vid varje nedstängning av skolan. Skillnaden är att skolan då var frivillig, medan det i Finland idag råder läroplikt och samhället månar om att inga grundskoleelever skulle falla ut och bli ”loosers”. För de studerande på högre skolstadier har däremot ingen sådan utbildningsgaranti funnits förrän läroplikten år 2021 förlängdes till 18 år. FPA har helt i enlighet med sina stadgar tvärtom avbrutit studiestödet för de studerande som under år 2020 inte lyckades få till stånd stadgat antal avklarade kurser. I praktiken innebär det att utbildningensklyftorna ökar då studerande som tex. blivit sjuka eller bildat familj måste avbryta sina studier.

Vad corona-pandemin tydligt har visat är att ordnandet av undervisning endas till endast en del handlar om pedagogik. För att pedagogiken skall fungera måste en lång rad grundläggande faktorer som garanterar elevens/den studerandes trygghet vara väl skötta. Elever som är kalla, sjuka, hungriga eller trötta har svårt att inhämta kunskap oberoende av hur motiverade de är. Så har man i Finland förstått att fästa särskild uppmärksamhet vid att eleverna skulle erhålla skolmat även då undervisningen inte kunde försiggå i skolan. Också distansundervisningen som sådan blev föremål för närmare granskning, på svenska i synnerhet av SFV som samlade en databas. Utbildningsstyrelsen koncentrerade sig på de juridiska aspekterna av nedstängningen.

En viktig lärdom av pandemin blev att skolstängning är den sista åtgärd man skall ta till eftersom den drabbar eleverna så ojämnt och det uppstår avsevärda svårigheter att bibehålla de svagaste elevernas och studiegång. Ett tecken på att denna lärdom har nått tillräckligt stora folkgrupper är att regering Marin då den tog till ”nödbromsen” nu inför julen 2021 beslöt att helt avstå från skolstängningar och i stället föreslå alternativa åtgärder såsom användning av ansiktsmask, distansiering mellan elevgrupper, hybridundervisning etc. Kampen mot viruset har helt tydligt fått ett nytt perspektiv då corona-auktoriteter framhåller att samhället länge ännu måste förbereda sig på att kämpa mot virusets negativa påverkan.

Av historien kan man dra slutsatsen att både epidemier och krig liksom eldsvådor slocknar naturligt i något skede, då det ”brännbara” materialet tar slut. Vaccinationskampanjer kan bidra till att begränsa epidemiers spridning och skadornas omfattning. I coronans fall försvåras det av dess förmåga att föda nya varianter som åtminstone delvis kan kringgå vaccinet och sålunda förlänga epidemin. Men man kan nog räkna med att det kommer en tid också efter coronan, även om vi inte alla är med då längre.

Så här inför jul och nyår finns det allt skäl trots de nya stränga begränsningarna att hoppas på att de kommer att bidra till att pandemins verkningar lindras under nästa år.

Martin Gripenberg

Källor:

• Borgå gymnasiums historia https://www.skolhistoria.fi/borga-gymnasium/ 23.12.2021
• Gripenberg, Martin:Skolhistorisk översikt 2019-2020. Ingår i Skolhistoriskt Arkiv nr 38/2021. https://www.skolhistoria.fi/skolhistorisk -oversikt-2019-2020/
• Katedralskolans historia https://www.skolhistoria.fi/katedralskolan-abo/ 23.12.2021
• Martins blogg 31.5.2020: Coronaskolan – en övervunnen svårighet

Koulu pandemian kourissa

31. toukokuuta 2020 julkaisin blogin nimeltä “Koronakoulu – voitettu vaikeus”. Mikä sinisilmäinen optimismi! Sen jälkeen on ollut useita korona-aaltoja ja muunnelmia. Viranomaiset ovat oppineet paljon enemmän perustelluista riskeistä, haitallisista vaikutuksista ja oikeutetuista toimenpiteistä. On todettu, että suorien lääketieteellisten näkökohtien lisäksi pandemialla on myös oikeudellisia, sosiaalisia ja koulutuksellisia näkökohtia, jotka yleensä lamauttavat suuren osan yhteiskunnasta, erityisesti ravintola- ja tarjoilutoiminnan, kuljetustoiminnan ja juhlien järjestäjät – kaikki toiminta, joka vaikuttaa suurelta osin koulumaailman koululounaisiin, koulukuljetuksiin, joulujuhliin ja muihin tilaisuuksiin. Koska pandemia on ollut erityisen kohtalokas vanhuksille ja hauraille, koulumaailma on pystynyt välttämään pahimmat rajoitukset. Sitten tuli omikron-muunnos, joka vaikuttaa myös nuorempiin, vaikka seuraukset nuoremmille harvoin ovat vakavia. Ainoa vakava asia on ollut suuri infektioriski.

Toukokuussa 2020 totesin blogissani, että tämä on kolmas kerta, kun itsenäisen Suomen koululaitos suljetaan. Sen jälkeen olen lukenut Turun ruotsinkielisen Katedraalikoulun lähes 950-vuotiaasta ja Porvoon ruotsinkielisen lukion 340-vuotisesta historia. Se antaa näkökulman koulujen sulkemisen syihin ja laajuuteen Suomessa, koska näiden kahden vanhan koulun historiaa voidaan pitää osoituksena maan koulutapahtumista. Näiden koulujen historiasta voin todeta, että koulujärjestelmän sulkeminen toistuu eri syistä niin usein, että olisi hyvä koululainsäädännössä ottaa sellainenkin asia huomioon.

Turun katedraalikoulun osalta totean ainakin, että:

• Musta surma Ruotsi-Suomessa riehui vuosina 1350-1351, mutta se on huonosti dokumentoitu. Kuolonuhrien määrääkään ei tiedetä, eikä sitä mainita Turun katedraalikoulun aikakirjoissa, vaikka se epäilemättä vaikutti koulunkäyntiin. Yksi syy siihen, miksi sitä ei mainita, voi olla, että koulujärjestelmällä oli huomattavasti vähäisempi merkitys siihen aikaan kuin myöhemmin.
• Vuonna 1546 Turun tulipalo tuhosi myös Katedraalikoulun, maan vanhimman koulun. Tämän on täytynyt johtaa pidempään opetuksen keskeytykseen.
• Vuosina 1600 ja 1681 koulurakennus paloi taas.
• “Pohjolan suuren sodan” takia vuosina 1700-21, koulu suljettiin jopa kolmeksi vuodeksi. 1710 Ruotsi-Suomi kärsi paiserutosta, joka ei edistänyt koulunkäyntiäkään. Kansalaisten koulutustaso laski sen jälkeen niin alhaiseksi, että sodan jälkeen oli aloitettava lukuopetus myös aikuisille. Sodan seurauksena katedraalikoulun oppilasmäärät laskivat vuonna 1716 vain 44 oppilaaseen. Vasta vuonna 1736 oppilasmäärä nousi jälleen normaaliin määrään, 480 oppilaaseen.
• Vuonna 1827 Turku ja Katedraalikoulu paloivat jälleen, minkä jälkeen koulun alemmista luokista muodostettiin triviaalikoulu, joka kolmen ensimmäisen vuoden ajan sijoitettiin Raumalle.
• Vuoden 1831 koleraepidemia sulki koulun kuudeksi kuukaudeksi.
• Vuonna 1828 opetustehtävistä monet siirrettiin Helsinkiin, ja vasta vuonna 1829 kaikki virat täytettiin uudelleen.
• Vuonna 1918 koulu suljettiin muutamaksi kuukaudeksi sisällissodan aikana.
• Toisen maailmansodan aikana vuosina 1939-45 koulutaloa käytettiin sotasairaalana ja opettajat antoivat mahdollisuuksien mukaan opetusta omassa kodissaan.

Vuonna 1944 koulu suljettiin kokonaan ja oppilaat siirrettiin

Kemiöön

• Kun koulurakennus peruskorjattiin 1970-luvun alussa ennen peruskouluun siirtymistä, Katedraalikoulun poikien piti opiskella ajoittain tyttökoulun talossa.
• Vuonna 2020 lukiorakennus suljettiin 18.3-13.5.2020 koronapandemian aikana ja opetus järjestettiin etänä.

Porvoon ruotsinkielisen lukion osalta totean ainakin:

– Vuonna 1721 lukio muutti Viipurista Porvooseen rauhan päättymisen yhteydessä. Tämä tarkoitti, että koulu sai täysin uusi oppilaskunta.

– Vuonna 1760 koulu suljettiin joksikin aikaa Porvoon tulipalon vuoksi.

– Vuonna 1790 koulurakennus otettiin muuhun käyttöön Kustaa III: n sodan ja Venäjän miehityksen aikana,

– Vuonna 1808 koulutalo otettiin jälleen muuhun käyttöön Suomen sodan aikana, kun venäläiset miehittivät kaupungin uudelleen,

– Vuonna 1831 puhkesi koleraepidemia, jonka aikana koulu suljettiin,

– 1918 Sisällissodan ja punaisen hallinnon aikana koulu ei voinut toimia.

 – 1939-45 Toinen maailmansota rajoitti myös koulun toimintamahdollisuuksia. Koulua käytettiin muuhun käyttöön. Abiturientit hyväksyttiin vuoden yliopiskelijoiksi ilman aiempaa tutkintoa.

 – Vuonna 2020 lukiorakennus suljettiin koronapandemian aikana 18.3.-13.5.2020 ja opetus hoidettiin etänä.

Totean, että kirjattujen sulkutoimien syynä ovat olleet pääasiassa sota, tulipalo ja laajalle levinnyt tauti (pandemia). Katedraalikoulussa on havaittu kolme suurta epidemiaa, mutta erityisesti vuoden 1874 isorokkoepidemiaa ja vuoden 1919 espanjantautia eivät ole merkitty historiikkiin. Kolme kertaa koulu on suljettu sodan takia ja ainakin viisi kertaa epidemian takia ja yhtä monta kertaa tulipalon takia, josta syystä koulua on usein siirretty.

Porvoon lukion osalta kuva kuitenkin toistuu, että sota on ollut useammin syynä koulujen sulkemiseen kuin tulipalo. Myös Porvoon tapauksessa epidemiat ovat kolmannella sijalla, koska koulun historiaan ei ole merkitty erityisesti espanjantautia 1919 ja isorokkoepidemiat.

Vuonna 2020, toisin kuin aiemmissa koulujen sulkemisissa, opettajilla oli mahdollisuus järjestää etäopetus internetin kautta. Tämä oli tietenkin suuri haaste opettajille, joilla useimmissa tapauksissa ei ollut kokemusta tällaisesta opetuksesta. Opiskelijat kohtasivat myös suuren haasteen etäopetuksen kautta. Pian kävi ilmi, etteivät opettajat eivätkä opiskelijat alussa kyenneet selviytymään riittävästi tästä etäopiskelusta. Erityisen heikosti suoriutuivat heikot opiskelijat tai epäitsenäiset opiskelijat, joille tuli niin suuria vaikeuksia, että he jäivät opetuksesta pois. Tämä on ilmiö, joka on huomattu myös aiemmissa vastaavissa kriiseissä.

Näin Porvoon lukion oppilasmäärät laskivat selvästi jokaisen koulun sulkemisen aikana. Erona on, että koulu oli silloin vapaaehtoinen, kun taas Suomessa nykyään on oppivelvollisuus ja yhteiskunta välittää siitä, että yksikään koululainen ei putoaisi ja tulisi “looseriksi”. Opiskelijoille ylemmällä koulutusasteella tällaista koulutustakuuta ei kuitenkaan ole ollut ennen kuin oppivelvollisuus vuonna 2021 pidennettiin 18 vuoteen. Kela on päinvastoin keskeyttänyt ohjesääntöjensä mukaisesti opintotuen opiskelijoille, jotka eivät ole saavuttaneet vuonna 2020 suoritettavia kiinteää määrää kursseja. Käytännössä tämä tarkoittaa, että koulutuserot kasvavat, kun esimerkiksi sairastuneiden tai perheen perustaneiden opiskelijoiden on lopetettava opintonsa.

Koronapandemia on selvästi osoittanut, että opetuksen järjestämisessä on kyse vain osittain pedagogiikasta. Jotta pedagogiikka toimisi, on hallittava monenlaisia perustekijöitä, jotka takaavat oppilaan/opiskelijan turvallisuuden. Oppilailla, jotka palelevat, ovat sairaita, nälkäisiä tai väsyneitä, on vaikeuksia omaksua tietoa riippumatta siitä, kuinka motivoituneita he ovat. Näin Suomessa on ymmärretty kiinnittää erityistä huomiota siihen, että oppilaat saisivat kouluruokaa, vaikka opetusta ei olisi voitu järjestää koulussa. Etäopetusta tarkasteltiin tarkemmin myös ruotsiksi, erityisesti informaatio-ohjauksena, Svenska Folkskolans Vänner nimisen järjestön toimesta, kun taas Opetushallitus keskittyi sulun oikeudellisiin näkökohtiin.

Tärkeä opetus pandemiasta on tullut, että koulujen sulkeminen on viimeinen toimenpide, joka on toteutettava, koska se vaikuttaa oppilaisiin/opiskelijoihin niin epätasaisesti ja heikoimpien opiskelijoiden jaksamisessa ja opiskelussa syntyy huomattavia vaikeuksia. Merkki siitä, että tämä opetus on saavuttanut riittävän suuret sosiaaliryhmät, on se, että Marinin hallitus joulun 2021 “hätäjarruun” astuessa voimaan päätti pidättäytyä kokonaan koulujen sulkemisesta ja ehdottaa sen sijaan vaihtoehtoisia toimenpiteitä, kuten kasvomaskien käyttö, opiskelijaryhmien välinen etäisyys, hybridikoulutus jne. Viruksen torjunta on selvästi saanut uuden näkökulman, kun koronaviranomaiset korostavat, että yhteiskunnan on vielä pitkään valmistauduttava torjumaan viruksen kielteisiä vaikutuksia.

Historiasta voidaan päätellä, että sekä epidemiat, sodat että tulipalot sammuvat luonnostaan jossain vaiheessa, kun “palava” materiaali loppuu. Rokotuskampanjat voivat auttaa rajoittamaan epidemioiden leviämistä ja vahinkojen laajuutta. Koronan tapauksessa sitä vaikeuttaa sen kyky synnyttää uusia muunnoksia, jotka voivat ainakin osittain ohittaa rokotteen ja siten pidentää epidemiaa. Mutta voidaan todennäköisesti odottaa, että koronan jälkeenkin on aika, vaikka emme olisi enää kaikki mukana. Epidemian alussa ajateltiin Ruotsissa, että jos lapset saavat tartunnan, se ei ole niin paha, koska he eivät sairastu vakavasti ja sairauden jälkeen tulevat immuuneiksi taudille. Sitä, että lapsetkin levittivät sairautta, ajateltiin vähemmän.

Näin ennen joulua ja uutta vuotta on uusista tiukoista rajoituksista huolimatta syytä toivoa, että ne auttavat lievittämään pandemian vaikutuksia ensi vuotta ajatellen.

Martin Gripenberg

Lähteet:

Borgå gymnasiums historia https://www.skolhistoria.fi/borga-gymnasium/ 23.12.2021

Gripenberg, Martin: Skolhistorisk översikt 2019-2020. Sisältyy julkaisuun Skolhistoriskt Arkiv nro 38/2020. https://www.skolhistoria.fi/Skolhistorisk-oversikt-2019-2020/

Katedralskolans historia https://www.skolhistoria.fi/katedralskolan-abo/ 23.12.2021

Martinin blogi 31.5.2020: Koronakoulu – voitettu vaikeus

Bildning som social markör

Sedan urminnestider har samhällena (civlisationerna/sivistys) formats (formation/ formación/formazione) enligt sin bild (Bildung/Bildning) av världen. Den har naturligtvis blivit rätt olika i olika världsdelar och under skilda tidsperioder. Nu har Svenska Folkskolans vänner (SFV) och filosofen Johan Ahlskog inlett ett försök till aktualisering av det finländska/finlandssvenska begreppet bildning utgående från att det i Sverige och andra nordiska länder redan en längre tid förekommit en diskussion om begreppets innebörd – en diskussion som de uppfattar att inte naturligt har startat i Finland. Ur deras synvinkel handlar det om att begreppet nu uppfattas som ålderdomligt och inadekvat i dagens samhälle där kvinnorna sedan länge har fått rösträtt och blivit valbara och där frågor om jämlikhet, jämställdhet, immigration, demokrati och miljömedvetenhet har kommit att dominera den allmänna diskussionen.

Begreppet bildning har rötter i det antika Grekland (paideia ~ utbildning, bildning) på 500- till 300-talet före Kristus i diskussionen om utvecklandet av ett demokratiskt samhällsskick. Begreppet kopplades till etik och moral, men monopoliserades sedan av den kristna kyrkan till en strävan till att människan borde bli lik gud, varvid begreppet bildning fick en sakral prägel. Därvid kom det att utformas till en social markör för den goda upplysta eliten i motsats till det onda, de icke-bildade, råa, djuriska massorna som endast ansågs sträva efter egen vinning. De bildade ansågs däremot sträva till att uppfylla ett altruistiskt ideal. I motsats till det sakrala bildningsidealet började man under upplysningstiden tala om profan bildning. och populär bildning. I och för sig hade detta ingenting annat med demokrati att göra än att de upplysta upplevdes ha bättre förutsättningar till att fatta goda beslut.

Begreppet bildning aktualiserades ånyo som folkbildning på 1700- och 1800-talet i Mellaneuropa av bla. pedagogerna Pestalozzi och Comenius. Med borgerlig bildning avsågs att bildningsfrågor i de borgerliga familjerna ofta avhandlades i samband med måltider där bordsskick och språkbruk kom att få en stor betydelse för uppfattningen om bildningens innehåll.

För att kunna skapa ett bättre samhälle framhävdes ett behov av bildning för gemene man som grunden för ett demokratiskt samhälle. Därigenom kopplades begreppet framför allt till utbildning dvs. den verksamhet som försiggår i olika skolor. Också jag fick i slutet av 1900-talet därför den krångliga yrkesbeteckningen ”inspektör för bildningsväsendet” då min uppgift var att övervaka och stöda de svenskspråkiga skolorna i Södra Finlands län. Alltså uppfattades en bildad person vara en person som gått i någon skola eller på annat sätt tillägnat sig motsvarande bildningskunskap. Nuförtiden begränsas uppfattningen om bildning mindre av den erhållna skolbildningen eftersom alla medborgare förväntas delta i livslångt lärande. Lärande handlar det ändå om i första hand oberoende av skolform eller bristen på formell utbildning.

Med allmänbildning avsågs skolkunskaper på ett så vitt område som möjligt. Gymnasiet och studentexamen utsågs till de institutioner som skulle befrämja en allmänbildning som uppfattades som en förutsättning för ett demokratiskt samhälle. Var och en skulle genom sin röst sakligt och logiskt kunde hävda sina intressen. Den vita mössan kom länge att skilja de bildade från de obildade för att inte tala om de obildbara som inte ens kunde klara av folkskolans lärokurs.

Om man med bildning avser människans frihet att utvecklas enligt sina egna behov som den av SFV publicerade debattboken Människans allsidiga utveckling antyder kommer bildning i hög grad att handla om förmågan att ge livet en mening. I ett utvecklingspsykologiskt perspektiv innebär det konsten att upptäcka sig själv. I en värld som upplevs allt mera kaotisk ställs var och en inför frågor som vem är jag, vad gör jag här, är det någon mening med mitt liv. Det handlar alltså om individens förmåga att bli sin egen herre genom egoutveckling.

Lene Anderssen och Tomas Björkman har i sin bok The Nordic Secret som utgångspunkt för en betraktelse av begreppet bildning lyft fram Lawrence Kohlbergs moralpsykologi och Robert Kegans sociala cirklar för individens solidaritet, moraliska komplexitet och tillhörighet i form av egot, familjen, nationen, kulturzonen, mänskligheten och planeten. Kohlberg upplever att den personlig utvecklingen sker via sex stadier av moralisk komplexitet: tidig barndom, barndom, socialt sinne, självbehörigt sinne och själv-förvandlande sinne. Mellan de olika stadierna finns det ofta ett övergångsskede.

Antony Ashley Cooper, tredje lord till Shaftesbury, kom att studerade för den kända engelska filosofen David Hume. Han såg bildningen som en följd av utbildning och framhöll att utvecklingen av människans ego framför allt handlar om ett frigörande från egot – att lära sig se sig själv med andras ögon på samma sätt som en resenär som i ett främmande land uppfattas som en främling, men efter att ha lärt känna detta främmande land av invånarna i sitt hemland själv uppfattas som en främling när hen återvänder. Det främmande landet har påverkat hans syn på världen intill oigenkännlighet för invånarna i hemlandet. Resenären kan sägas ha blivit avkulturiserad, förlorat sin endimensionella kultursyn. Detta är också syftet i all utbildningen.

Denna diskussion fördjupades då författaren och filosofen Friedrich Schiller framhöll att människan kan utvecklas bortom sina djuriska instinkter till en moralisk varelse som klarar av att handskas med politisk frihet. Också Pestalozzi framförde en liknande syn då han hävdade att människan kan utvecklas från att vara en fysisk varelse till en rationell och slutligen moralisk varelse. Vad Pestalozzi framhöll om personlig bildning motsvarar de olika lager av ego-utveckling, som modern psykologi beskriver. Filosoferna från Shaftersbury till Hegel fokuserade på denna inre frihet som går längre än till de egna känslorna, begären och drifterna, dagens mode och normer och förväntningar satta av andra. Målet för den individuella utvecklingen skulle således vara att nå den bildning som Kohlberg kallar det självförvandlande stadiet. Denna filosofiska insikt om den individuella bildningen saknade emellertid ett socialt element, vilket kan sägas vara orsaken till att dåtidens bildningsdiskussion inte kunde förhindra världskrigen och uppkomsten av fascismen och nazismen.

Då bildning i så hög grad upplevs vara kopplad till utbildning innebär det att läsförmåga idag avser mycket mer än förmågan att avkoda texten till ord och meningar. Då bildning är så starkt kopplad till läsning förändras situationen genom att det tryckta ordet får så stark konkurrens av digitalt material i form av e-böcker, talböcker och poddar. De har dessutom fördelen av att inte ta mycket plats eller kräver att läsaren/åhöraren själv tillgodogöra sig innehållet (e-böcker undantaget). Man kan tom. tala om att vi skulle vara på väg in i ett bildsamhälle där text och annan läsning blir överflödig. Då ljud- och bild inkräktar på textens område innebär det att textens informations- och kunskapsmonopol har brutits.

Den amerikanska filosofen Richard Rorty skrev redan 1979 att filosofin kan liknas vid en progressiv serie vändpunkter, där den medeltida filosofin uppehöll sig vid tingens ordning och upplysningstidens focus var idéer. Ännu använder filosofin ord som sina redskap, men nästa skifte från ord till rörliga bilder kanske inte ligger så långt bort i tiden. Kanske vi börjar vara där nu, då mobilskärmarna domineras av ikoner och bilder. Det innebär också att kravet på läsförmåga undergår en väsentlig förändring i synnerhet då informationens sanningshalt hela tiden behöver ifrågasättas och läsaren/åhöraren hela tiden bör vara uppmärksam på vem som är producent och i vilket syfte informationen sprids. Som vi vet strävar de existerande idébubblorna konstant att stärka sin ställning på bekostnad av alternativa idéer.

I den av SFV utgivna boken om människans allsidiga utveckling framhåller professorn vid Åbo Akademi Bengt Kristensson Uggla att bildning lika väl kan generera barbari som civilisation, vilket Andra världskriget var ett tydligt exempel på. Han menar att det rent av kan vara vår mänsklighet som är hotad av en barbarisk bildning. Bildning och demokrati kunde därför ses som varandras motståndare. Bildningen blir en utmaning för ett öppet samhälle. Kristensson Uggla fokuserar på skillnaderna mellan en humanistisk och en naturalistisk bildning eftersom humanvetenskaperna tillskrivs ett monopol på det mänskliga, humaniora och kultur, trots att både medicin, teknologi och ekonomi handlar om människans sätt att organisera sin kunskap. Denna utmaning syns enligt honom i en kontinuerlig konflikt mellan olika temaområden som på ett globalt plan riskerar att leda till en endimensionell kunskapssyn. Han skriver ”för att förstå vad bildning innebär i tolkningens tid och göra rättvisa åt den mänskliga dimensionen i all kunskap måste man förskjuta fokus från synen på kunskap som en egendom förknippad med statusmarkörer som berättigar makt och våld till förtrogenheten som kommer ur erfarenheten av gränspassager.

Ur hans synvinkel är bildningen full av paradoxer och det är i själva verket dessa som konstituerar bildningen som ett dynamiskt ständigt föränderligt fenomen. Han skiljer på en subjektiv och en objektiv pol. Den subjektiva skulle handla om människans förmåga att utvecklas genom att realisera sin potential, medan den objektiva fokuserar på ett material som kan sägas ha en särskild bildande förmåga. Bildningen uppstår i de människor som bildar sig. Bildningens grundläggande förutsättning skulle således utgöras av förmågan att ta klivet ut ur sig själv, det han kallar gränspassage – en ofta smärtsam erfarenhet av distansering från en själv för att få syn på världen och sig själv ur ett nya perspektiv. Man kunde också uttrycka det som att bryta den självklara narcissism som präglar de flesta människor. Då blir bildningen i sökande efter sanningen en fråga om trovärdighet som skiljer det trovärdiga från det mindre trovärdiga. Den kunskap Ahlskog efterlyser är således kunskap som är trovärdig och relevant för de personer som uppfattar sig som bildade, men kan märkbart skilja sig från det andra grupper av personer som likaså uppfattar sig som bildade. Så är det bla. mellan politiska liberaler och sannfinländare. Kristensson Uggla framhåller att begreppet bildning borde uppfattas som dialektiskt. För mig innebär det att bildning blir en social markör för grupper med skild världsbild.

Johan Ahlskog ställer framför allt frågan vad detta moderna bildningsbegrepp borde innefatta. Från 1800-talet långt in på 1900-talet innefattade det klassiska bildningsbegreppet särskilt de klassiska språken, de kyrkliga traditionerna och de nationella markörerna. Under 1900-talet kom de naturvetenskapliga kunskaperna i allt högre grad att ersätta de kyrkliga traditionerna. Idag är de viktiga temata snarast globala, men i princip kunde man hävda liksom Kristensson Uggla att man för att få syn på det moderna bildningsbegreppets innehåll måste företa dessa gränspassager så att man kan se sig själv också ur ett yttre perspektiv.

Ta begreppet rasism som exempel. I olika utredningar har det framkommit att Finland hör till ett av de mest rasistiska länderna i Europa, ändå misstänker jag att de flesta finländare uppfattar sig som icke-rasister eftersom rasism i Finland upplevs som ett icke-problem. I verkligheten är det ändå en stor majoritet som går och bär på rasistiska fördomar. Ur den synvinkeln ingår global antirasism således i ett finländskt bildningsbegrepp endast till namnet. Du förväntar dig knappast i Finland att möta en svart polis. Att din dotter skulle gifta sig med en svarthyad eller muslimsk man kan du nog acceptera bara med rätt så långa tänder.

Ur ett finlandssvenskt perspektiv kunde bildning då innebära en kunskap om svenskans betydelse för landet förr och nu samt om förekomsten av svenska rum.

Litteratur:

Ahlskog Jonas (red.) Människans allsidiga utveckling. Essäer om bildningens betydelse i tjugoförsta århundradet – en del av SFV-projektet Bildningskraft. Finnprinters 2021.

Andersen Lene Rachel och Björkman Tomas: The Nordic Secret. A European story of beauty and freedom. Förlaget Fri tanke, 2017.

Wahlström Bengt: Vem behöver egentligen lära sig läsa? Hufvudstadsbladet 1.11.2021, 16.

Martin Gripenberg

Sivistys sosiaalisena merkitsijänä

Muinaisista ajoista lähtien yhteiskuntia (sivilisaatioita / sivistyksiä) on muotoiltu (roomalaisilla kielillä: formation / formación / formazione) niiden maailmasta antaman kuvan (germaanisilla kielillä: Bildung / Bildning) mukaan. Se on tietysti muuttunut aivan erilaiseksi eri puolilla maailmaa ja eri ajanjaksoina. Yhdistys Svenska folkskolans vänner (SFV) ja filosofi Johan Ahlskog ovat nyt alkaneet määritellä suomalaista / suomenruotsalaista sivistyskäsitystä ajankohtaisemmaksi sillä perusteella, että Ruotsissa ja muissa Pohjoismaissa on käyty keskustelua sivistyksen merkityksestä. Keskustelua, joka ei ole luonnostaan alkanut Suomessa. Heidän näkökulmastaan ​​kyse on siitä, että käsite sivistys nähdään vanhanaikaisena ja riittämättömänä nyky-yhteiskunnassa, jossa aukoja sitten naisille on annettu äänioikeus ja vaalikelpoisuus ja jossa tasa-arvo-, sukupuolten tasa-arvo-, maahanmuutto-, demokratia- ja ympäristötietoisuuskysymykset hallitsevat yleistä keskustelua.

Sivistyksen käsitteen juuret ovat antiikin Kreikassa (paideia ~ koulutus, sivistys) 500 – 300-luvulla eKr. keskustelussa demokraattisen yhteiskuntavaltion kehittymisestä. Käsite yhdistettiin etiikkaan ja moraaliin, mutta sittemmin kristillinen kirkko monopolisoi sen pyrkiessään tekemään ihmisestä Jumalan kaltaisen ja antamalla sivistyksen käsitteelle pyhän luonteen. Näin tehdessään se muotoutui sosiaaliseksi merkitsijäksi hyvälle valaistuneelle eliitille vastakohtana pahoille, kouluttamattomille, raaoille massoille, joiden katsottiin tavoittelevan vain omaa etuaan. Sivistyneiden sitä vastoin katsottiin pyrkivän täyttämään epäitsekkyyden ihanne. Vastakohtana pyhään sivistykseen ihmiset alkoivat valistuksen aikana puhua maallisesta sivistyksestä ja jokapäiväisestä sivistyksestä. Sellaisenaan tällä ei ollut muuta tekemistä demokratian kanssa kuin se, että valistuneella eliitillä koettiin olevan paremmat edellytykset tehdä hyviä päätöksiä kuin raaoilla massoilla.

Mm. pedagogit Pestalozzi ja Comenius nostivat jälleen käsitteen sivistys julkiseen keskusteluun Keski-Euroopassa 1700- ja 1800-luvuilla. Porvarillisella sivistyksellä tarkoitettiin, että porvarillisten perheiden sivistysasioita käsiteltiin usein aterioiden yhteydessä, jolloin pöytätavoille ja kielenkäytölle tuli suuri merkitys sivistyksen sisällön ymmärtämisessä.

Paremman yhteiskunnan luomiseksi demokraattisen yhteiskunnan perustaksi korostettiin tavallisten ihmisten sivistyksen tarvetta. Tällä tavalla käsite liitettiin ensisijaisesti koulutukseen, ts. eri kouluissa tapahtuvaan toimintaan. 1900-luvun lopulla sain myös itse ammattinimikkeen “siistystoiminentarkastajaksi”, koska tehtäväni oli valvoa ja tukea Etelä-Suomen läänin ruotsinkielisiä kouluja. Toisin sanoen sivistyneeksi katsottiin henkilö, joka oli käynyt koulua tai muuten hankkinut vastaavat koulutustiedot. Nykyään käsitys sivistyksestä on vähemmän sidoksissa käytyyn koulutukseen, koska kaikkien kansalaisten odotetaan osallistuvan elinikäiseen oppimiseen. Edelleen oppiminen liittyy ensisijaisesti koulussa tapahtuneen koulutukseen tai sen muodolliseen puutteeseen.

Yleissivistyksellä tarkoitettiin koulutietoja mahdollisimman laajalta alueelta. Lukio ja ylioppilastutkinto nimettiin instituutioiksi, jotka edistäisivät demokraattisen yhteiskunnan edellytyksenä yleissivistävän sivistyksen aikaansaamista. Jokainen siistynyt voi äänestää objektiivisesti ja loogisesti puolustaen etujaan. Valkolakki tuli pitkäksi aikaa erottamaan sivistyneet sivistymättömistä, puhumattakaan niistä, joita ei pystytty sivistämään, koska he eivät pystyneet suorittamaan edes kansakoulun kurssia.

Jos sivistyksella viitataan ihmisen vapauteen kehittyä omien tarpeidensa mukaan, kuten SFV:n julkaisemassa keskustelukirjassa Ihmisen kaikenpuolisestä kehityksestä vihjataan, sivistys tulee pitkälti olemaan kykyä antaa elämälle merkitys. Kehityspsykologisessa näkökulmassa se tarkoittaa itsensä löytämisen taidetta. Yhä kaoottisemmaksi koetussa maailmassa jokainen kohtaa kysymyksiä, kuten kuka minä olen, mitä teen täällä, onko elämälläni mitään tarkoitusta. Kyse on siis yksilön kyvystä tulla omaksi herrakseen egonsa kehityksen kautta.

Lene Anderssen ja Tomas Björkman ovat kirjassaan The Nordic Secret korostaneet sivistyksen käsitteen pohdinnan lähtökohdaksi Lawrence Kohlbergin moraalipsykologiaa ja Robert Keganin sosiaalisia piirejä yksilön solidaarisuudesta, moraalisesta monimutkaisuudesta ja kuulumisesta egon, perheen muodossa, kansakuntaan, kulttuurialueeseen, ihmiskuntaan ja planeettaan. Kohlberg kokee, että henkilökohtainen kehitys tapahtuu kuuden moraalisen kokonaisuuden vaiheen kautta: varhaislapsuus, lapsuus, sosiaalinen mieli, omatoiminen mieli ja itseään muuttava mieli. Eri vaiheiden välillä on yleensä siirtymävaihe.

Antony Ashley Cooper, Shaftesburyn kolmas lordi, sattui opiskelemaan englantilaisen tunnetun filosofin David Humen luona. Hän näki sivistyksen seurauksena kasvatuksesta ja korosti, että ihmisen egon kehittyminen on ennen kaikkea egosta vapautumista – oppimista näkemään itsensä toisten silmin samalla tavalla kuin matkustaja, joka vieraassa maassa koetaan vieraana, mutta tutustuttuaan tähän vieraaseen maahan palatessaan kotimaansa asukkaat kokevat hänet vieraaksi koska vieras maa on vaikuttanut hänen maailmannäkemykseensä siten, että kotimaansa asukkaat eivät enää häntä tunnista. Matkailijaa voidaan sanoa dekultturoituneeksi, sanoa hänen menettäneen yksiulotteisen näkemyksensä kulttuurista. Tämä on yleensä myös koulutuksen tarkoitus.

Tätä keskustelua syvennettiin, kun tunnettu saksalainen kirjailija ja filosofi Friedrich Schiller korosti, että ihminen voi kehittyä eläimellisistä vaistoistaan moraaliseksi olennoksi, joka pystyy käsittelemään poliittista vapautta. Kansakoulun isä Pestalozzi ilmaisi samanlaisen näkemyksen, kun hän väitti, että ihminen voi kehittyä fyysisestä olennosta järkeväksi ja lopulta moraaliseksi olennoksi. Pestalozzin korostama henkilökohtainen sivistys vastaa nykyajan psykologian kuvaamia egonkehityksen eri kerroksia. Filosofit lordi Shaftersburysta Hegeliin keskittyivät tähän sisäiseen vapauteen, joka ylittää heidän omat tunteensa, halunsa ja viettinsä, nykymuodin ja muiden asettamat normit ja odotukset. Tavoitteena olisi siis, että yksilöllinen kehitys saavuttaisi sivistyksen, jota Kohlberg kutsui itsensä transformoivaksi vaiheeksi. Tästä filosofisesta näkemyksestä koskien yksilön sivistymistä puuttui kuitenkin sosiaalinen elementti, jonka voisi sanoa olevan syynä siihen, miksi sen aikakauden etevä sivistyskeskustelu ei pystynyt estämään maailmansotia eikä fasismin ja natsismin syntyä.

Koska sivistys koetaan siinä määrin liittyneeksi koulutukseen, lukutaitoon liitetään nykyään paljon muutakin kuin kykyä purkaa teksti sanoiksi ja lauseiksi. Koska koulutus on niin vahvasti sidoksissa lukemiseen, tilanne muuttuu, kun painettu sana kilpailutetaan digitaalisen materiaalin kuten e-kirjojen, äänikirjojen ja podcastien kanssa. Niiden etuna on, että ne eivät vie paljon tilaa eivätkä vaadi lukijan/kuuntelijan purkavan sisältöä itse (ei koske e-kirjoja). Voidaan jopa puhua siitä, että olimme matkalla kuvalliseen yhteiskuntaan, jossa teksti ja muu lukeminen käy tarpeettomaksi. Äänen ja kuvan tunkeutuminen tekstialueelle tarkoittaa, että tekstin tiedotus- ja tietomonopoli on murtunut.

Amerikkalainen filosofi Richard Rorty kirjoitti jo vuonna 1979, että filosofia voidaan nähdä progressiivisten käännekohtien sarjana, jossa keskiaikainen filosofia keskittyi asioiden järjestykseen ja valistuksen painopiste oli ideoissa. Filosofia käyttää edelleen sanoja työkaluinaan, mutta seuraava muutos sanoista liikkuvaan kuvaan ei ehkä ole niin kaukana ajassa. Ehkä alamme jo olla siellä, kun mobiilinäyttöjä hallitsevat kuvakkeet ja kuvat. Se tarkoittaa myös sitä, että vaatimus lukutaidosta muuttuu merkittävästi, varsinkin kun tiedon todenperäisyyttä pitää aina kyseenalaistaa ja lukijan/kuuntelijan tulee aina olla tietoinen siitä, kuka on tuottaja ja mihin tarkoitukseen tietoa levitetään. Kuten tiedämme, olemassa olevat ideakuplat pyrkivät jatkuvasti vahvistamaan asemaansa vaihtoehtoisten ideoiden kustannuksella.

SFV:n julkaisemassa ihmisen kokonaiskehitystä käsittelevässä kirjassa Åbo Akademin professori Bengt Kristensson Uggla kirjoittaa, että sivistys yhtä hyvin voi synnyttää barbaarisuutta, kun sivistystä. Tästä toinen maailmansota oli selkeä esimerkki. Hän uskoo, että barbaarinen sivistys jopa uhkaa ihmiskuntaamme. Sivistys ja demokratia voitaisiin siksi nähdä toistensa vastustajina. Sivistyksestä tulee haaste avoimelle yhteiskunnalle. Kristensson Uggla keskittyy humanistisen ja naturalistisen sivistyksen eroihin, koska humanistisilla tieteillä on saanut monopolin ihmiseen, humanistisiin tieteisiin ja kulttuuriin huolimatta siitä, että sekä lääketiede, tekniikka että taloustiede yhtä paljon liittyvät ihmisen tapaan organisoida tietonsa. Hänen mukaansa tämä haaste näkyy jatkuvana ristiriitana eri teema-alueiden välillä, mikä globaalisella tasolla uhkaa johtaa yksiulotteiseen tiedon näkemykseen. Hän kirjoittaa: “Ymmärtääkseen, mitä sivistys tarkoittaa tulkinnan aikakaudella ja tehdäkseen oikeutta inhimilliselle ulottuvuudelle kaikessa tiedossa, on siirrettävä painopiste tiedosta ominaisuutena, johon liittyy valtaa ja väkivaltaa oikeuttavia statusmerkitsijöitä, perehtyneisyyteen rajanylityskokemuksista.

Hänen näkökulmastaan sivistys on täynnä paradokseja, jotka itse asiassa muodostavatkin sivistyksen dynaamisesti jatkuvasti muuttuvana ilmiönä. Hän erottaa subjektiivisen ja negatiivisen navan. Subjektiivinen puhuisi ihmisen kyvystä kehittyä realisoimalla potentiaalinsa, kun taas objektiivinen keskittyy materiaaliin, jolla voidaan sanoa olevan erityinen muotoutumiskyky. Sivistyminen tapahtuu ihmisissä, jotka sivistyvät. Sivistyksen perusedellytys olisi siis kyky ottaa askel ulos itsestään, mitä hän kutsuu rajanylitykseksi – usein tuskallinen kokemus irtautumisesta itsestään nähdäkseen maailmaa ja itseään uudesta näkökulmasta. Se voitaisiin usein ilmaista myös ihmisten ilmeisen narsismin rikkomisena. Silloin sivistymisestä totuuden etsinnässä tulee uskottavuuskysymys, joka erottaa uskottavan vähemmän uskottavasta. Ahlskogin vaatima tieto on siis tietoa, joka on uskottavaa ja relevanttia itsensä sivistyneeksi kokeville ihmisille, mutta joka voi erota huomattavasti muista ihmisryhmistä, jotka myös kokevat itsensä sivistyneiksi. Niin se on m.m. poliittisten liberaalien ja perussuomalaisten välillä. Kristensson Uggla korostaa, että sivistyskäsite tulee nähdä dialektisena. Minulle tämä tarkoittaa sitä, että sivistyksestä tulee sosiaalinen merkki ryhmille, joilla on erillinen maailmankuva.

Johan Ahlskog kysyy ennen kaikkea, mitä tämän modernin sivistyskäsitteen pitäisi sisältää. 1800-luvulta pitkälle 1900-luvulle klassiseen sivistyskäsitykseen kuuluivat erityisesti klassiset kielet, kirkolliset perinteet ja kansalliset tunnukset. 1900-luvun aikana luonnontieteellinen tieto tuli yhä enemmän korvaamaan kirkkoperinteet. Nykyään tärkeät teemat ovat melko globaaleja, mutta periaatteessa voisi Kristensson Ugglan tapaan väittää, että nykyaikaisen sivistyskäsitteen sisällön näkemiseksi on suoritettava nämä rajanylitykset niin, että pystyy näkemään itsensä myös ulkopuolelta.

Otetaan esimerkkinä rasismin käsite. Eri tutkimukset ovat osoittaneet, että Suomi on yksi Euroopan rasistisimpia maita, mutta epäilen kuitenkin, että useimmat suomalaiset pitävät itseään ei-rasisteina, koska rasismia ei Suomessa nähdä ongelmana. Todellisuudessa suuri enemmistö kantaa kuitenkin rasistisia ennakkoluuloja. Tästä näkökulmasta katsottuna globaali rasisminvastaisuus sisältyy suomalaiseen kasvatuskäsitykseen vain nimellä.  Et odota Suomessa näkeväsi mustaa poliisia. Sen, että tyttäresi menisi naimisiin mustaihoisen tai muslimimiehen kanssa, voisit luultavasti hyväksyä vain melko pitkin hampain.

Kirjallisuus:

Ahlskog Jonas (red.) Människans allsidiga utveckling. Essäer om bildningens betydelse i tjugoförsta århundradet – osana SFV-projektissä Bildningskraft. Finnprinters 2021.

Andersen Lene Rachel och Björkman Tomas: The Nordic Secret. A European story of beauty and freedom. Förlaget Fri tanke, 2017.

Wahlström Bengt: Vem behöver egentligen lära sig läsa? Hufvudstadsbladet 1.11.2021, 16.

Martin Gripenberg

Drip, drip, drop out – utbildningsspill

I tidningspressen har publicerats uppgifter om att 13 800 studerande på högskolenivå och på andra stadiet under coronapandemin inte har kunnat hålla sin studietakt och att FPA därför hotar att avbryta deras studiestöd. Tyvärr är det här nog bara toppen av ett mycket större isberg av medicinskt och psykiskt illamående, social misär och misslyckade konkurrenssituationer som drabbar ett ökande antal studerande.

Den här situationen står i bjärt kontrast till hur vi i Finland har lyckats genomföra grundskoleutbildningen, där i princip så gott som 100 % av eleverna efter ett visst curlande (stöd) får sin grundskole-examen. En annan sak är ju sen att det har visat sig att grundskole-examen är en otillräcklig examen när det gäller att få plats i arbetslivet. Därför förlängdes läroplikten i år till 18 års ålder i hopp om att problemet skulle kunna lösas genom att tvinga alla grundskole-elever att åtminstone söka in till en utbildning på andra stadiet.

Då elever på andra stadiet och i högskolan som av någon tillsvidare outredd anledning lämnar sina studier på hälft, eller åtminstone tvingas byta studieriktning för att kanske få en examen, ser jag det som ett stort personligt misslyckande och en tragedi. Läropliktsreformen ställer därför nu mycket stora krav på en uppföljning. Hur mycket större är andelen av de studerande som tack vare den uppnår en examen? Vilka är de eventuella orsakerna till att så inte sker? Utbildningsstatistiken visade tidigare att en övervägande majoritet av de som inledde studierna också avslutade dem med examen, men att det fanns ett betydande problem med avbrott och byte av studieinriktning. Sådana studerande blev lätt ”loosers” på arbetsmarknaden och sannolikt ofta också socialvårdens klienter – alltså besvikna studerande och ur samhällets synpunkt kostnadsposter.

Sådana tidsgränser för studier som FPA nu åberopar träffar vissa grupper av studeranden mycket mer än andra. Särskilt fattiga studerande som måste jobba, de som blir sjuka eller får barn, och så invandrarna.

Jag har aldrig sett någon kalkyl på hur stor del av de studerande som står för samhällets intäkter genom framtida skatter eller på annat sätt, respektive hur stor del som kommer att stå för utgiftsposterna. En naturlig fördelning enligt Gausskurvan skulle vara 50-50, men kunde säkert med lämpliga åtgärder pressas ner till 80-20.

Faktum är nog att samhällets utgifter för utbildningen sköts mycket illa åtminstone när det gäller utbildningen efter grundskolan. Vi satsar stora summor på att utbilda unga, men får relativt liten utdelning på dem pga av ett betydande drop out-fenomen, som knappast alls diskuteras. Det kanske är förståeligt så här i pandemitider när det gäller att se till att också de unga överlever och sålunda kunde skaffa sig en examen som uppskattas i arbetslivet, men problemet var högst aktuellt redan innan pandemin och kommer att vara det än mer efter den.

Själv har jag upplevt detta utbildningsspill så att jag har gått flera data- och språkkurser som har krävt en hel del arbete och kanske möjliggjort en examen, men som jag sedan aldrig har haft någon som helst nytta av. Orsakerna kan skifta, men ofta har inte mitt intresse för ämnet varit tillräckligt även om jag ursprungligen inledde studierna av intresse. Det skulle väl vara rätt omänskligt att kräva att alla lärare skulle kunna vara så inspirerande att de kunde öka den studerandes intresse för ämnet. Intresset kommer ju sig ofta av den studerandes situation. Den kan ändra under studiernas gång och alla är inte så målmedvetna att de oberoende av hur situationen utvecklar sig studerar till slut och också börjar tillämpa kunskapen.

För att få fram några siffror på utbildningsspill – drop out kunde man tex. jämföra antalet elever som inleder studierna med antalet som utexamineras och multiplicera det med kostnaderna för utbildningen. Jag är rädd för att vi skulle få så stora siffror att många politiker skulle blekna. Här bränner man upp sedlar till ingen större nytta och ger samtidigt studerande så negativa erfarenheter att det hämmar deras fortsatta utvecklingsmöjligheter.

Visst kan man hävda att alla studier är till nytta och sant är att det finns personer som utan slutexamen har lyckats slå sig fram på sitt område, men de är nog undantag som bekräftar regeln. Vad jag skulle vilja veta är problemets omfattning och vilka slags åtgärder som kunde minska det. Det handlar ju både om de enskilda studerandenas välgång och om samhällets onödiga resursslöseri, medel som kunde användas till betydligt viktigare utgifter. Alla studerande som inleder sina studier borde också ges reella möjlighet att kunna slutföra dem!

Martin Gripenberg

Tip, tip, drop out – koulutushukka

Lehdistössä on äskettäin julkaistu tietoa siitä, että 13 800 opiskelijaa korkeakoulu- ja toisella asteella eivät ole koronapandemian aikana pystyneet pitämään opintotahtiansa. Siksi KELA uhkaa keskeyttää heidän opintotukensa. Valitettavasti tämä saattaa olla vain jäävuoren huippu paljon suuremmasta ongelmasta, joka sairaus- tai psyykkisistä syistä, sosiaalisista kurjuudesta tai epäonnistuneesta kilpailutilanteesta johtuen vaikuttaa yhä useampaan opiskelijaan.

Tämä tilanne on jyrkässä ristiriidassa sen kanssa, miten olemme Suomessa onnistuneet toteuttamaan peruskoulun, jossa periaatteessa lähes 100% oppilaista pystyy suorittamaan peruskoulututkinnon tarvitsemansa tuen avulla. On kuitenkin käynyt ilmi, että peruskoulun tutkintotodistus on riittämätön tutkinto työpaikan saamiseen. Siksi oppivelvollisuutta pidennettiin 18-vuoden ikään siinä toivossa, että ongelma voitaisiin ratkaista pakottamalla kaikki peruskoulun oppilaat jatkamaan vähintään toisen asteen koulututukseen.

Niille toisen asteen opiskelijoille ja yliopisto-oppiskelijoille, jotka jostain tähän asti selittämättömästä syystä jättävät opintonsa kesken tai ainakin joutuvat vaihtamaan opintoalaansa saadakseen tutkinnon näen suurena henkilökohtaisena ongelmana, jopa tragediana. Tänä vuonna voimaan astunut oppivelvollisuusuudistus asettaa mielestäni erittäin korkeat vaatimukset seurannasta. Kuinka paljon suurempi osa opiskelijoista saa uudistuksen ansiosta tutkinnon ja miksi näin ei ehkä käy kaikille. Koulutustilastot osoittivat aiemmin, että valtaosan opintojensa aloittaneista myös onnistuivat suorittamaan tutkinnon. Toisaalta keskeytykset ja opintoalan vaihtamiset olivat kuitenkin merkittävä ongelma. Keskeyttäneistä tuli työmarkkinoiden häviäjiä ja monta kertaa myös sosiaalihuollon asiakkaita – eli sekä pettyneitä kansalaisia että yhteiskunnan näkökulmasta kustannuksia.

Opintojen aikarajat koskettavat tiettyjä opiskelijaryhmiä paljon enemmän kuin toisia: erityisesti köyhiä opiskelijoita, joiden on pakko tehdä työtä opiskelun ohella, sekä niitä, jotka sairastuvat tai saavat lapsia, ja tietysti maahanmuuttajia.

En ole koskaan nähnyt laskelmia siitä, kuinka suuri osa opiskelijoista työikäisinä pystyy kartuttamaan yhteiskunnan tuloja veronmaksajina tai muulla tavalla ja kuinka suuri osa on vastuussa yhteiskunnan kustannuksista mm. KELA-korvauksina. Luonnollinen jakauma Gauss-käyrän mukaan olisi 50-50, mutta toivon sen olevan ainakin 80-20 tai että siihen päästäisiin asianmukaisilla toimenpiteillä.

Pelkään että yhteiskunnan koulutusmenoja hallitaan verrattain huonosti, ainakin peruskouluasteen jälkeen. Yhteiskuntamme investoi suuria summia nuorten kouluttamiseen, mutta tuottavatko nämä riittävän tuloksen, vai aiheuttaako keskeyttämisilmiö turhan suuria menetyksiä, joista ei juuri puhuta. Se voi olla ymmärrettävää pandemia -aikoina, kun myös nuorten selviäminen on tärkeämpää kuin työelämässä arvostetun tutkinnon saaminen. Ongelma oli kuitenkin erittäin ajankohtainen jo ennen pandemiaa ja tulee olemaan sitäkin suurempi pandemian jälkeen. On surullista ja kallista, kun nuoret investoivat vuosia ja paljon vaivaa tutkinnon saavuttamiseen, mutta sitten sairauden, sosiaalisten olosuhteiden tai vastaavien syiden takia joutuvat toteamaan, että tutkinto on saavuttamaton. On tosin ymmärrettävää, ettei yhteiskunta kestä ikuisia opiskelijoita ja että läpäistyt kokeet voivat vanhentua, jos niitä ei sisällytetä loppututkintoon. Haluan siksi luonnehtia termiä koulutushukka eli koulutus, joka ei johda mihinkään ja muodostaa siksi tarpeettomia kuluja ja vaivaa. Tyypillinen esimerkki tästä on ruotsin opetus suomenkielisissä peruskouluissa Suomessa sellaisille suomenkielisessä kuplassa eläville opiskelijoille, joilla ei ole koskaan kiinnostusta ja jotka eivät näe mitään hyötyä ruotsin kielen opiskelusta, jonka kanssa heidän on kuitenkin taisteltava pitkään. Tällaiset opiskelijat eivät koskaan tule ymmärtämään tai puhumaan sanaakaan ruotsia, vaikka opetuksen kautta heille annettaisiin hyviä mahdollisuuksia.

Olen itse kokenut tämän koulutushukan niin, että olen käynyt useita tietokone- tai kielikursseja, jotka ovat vaatineet paljon työtä ja jotka ovat mahdollistaneet tutkinnon, mutta joista en ole koskaan hyötynyt. Syyt ovat vaihdelleet, mutta usein kiinnostukseni aiheeseen ei ole ollut riittävä, vaikka alun perin aloitin kiinnostuneena opinnot. Olisi aivan epäinhimillistä vaatia, että kaikki opettajat voisivat olla niin inspiroivia, että he voisivat lisätä oppilaan kiinnostusta aiheeseen. Kiinnostus tulee usein opiskelijan tilanteesta. Se voi muuttua opintojen aikana, eivätkä kaikki opiskelijat ole niin tavoitteellisia, että he opiskelevat loppuun asti ja alkavat soveltaa tietoaan riippumatta siitä, miten heidän tilanteensa on kehittynyt.

Jos haluaa saada lukuja tällaisesta koulutushukasta – pois pudonneista, voi esim. verrata opintojensa aloittaneiden lukumäärää valmistuneiden määrään ja kerrata se koulutuksen kustannuksilla. Siitä saa koulustushukalle jopa rahallisen arvon. Pelkään, että siitä syntyisi niin suuria lukuja, että monet poliitikot kalpenisivat. Järjestämällä tällaista opetusta poltetaan paljon seteleitä ilman suurta hyötyä, ja samalla opiskelijoille annetaan sellaista negatiivista palautetta, joka saattaa haitata heidän kehitysmahdollisuuksiaan jatkossa.

Tietenkin voidaan väittää, että kaikki opiskelu on hyödyllistä. On totta, että on ihmisiä, jotka ilman loppututkintoa ovat onnistuneet vakiinnuttamaan asemansa omalla alallaan, mutta he ovat enimmäkseen poikkeuksia, jotka vahvistavat säännön. Mielestäni olisi tärkeää tietää, mikä on ongelman laajuus ja millaisilla toimenpiteillä sitä voitaisiin vähentää. Kyse on sekä yksittäisten opiskelijoiden hyvinvoinnista että yhteiskunnan tarpeettomien resurssien haaskaamisesta – varoista, joita voitaisiin käyttää paljon tärkeämpiin menoihin. Kaikille opiskelijoille, jotka aloittavat opiskelunsa pitäisi myös antaa todellinen mahdollisuus viedä ne loppuun!

Martin Gripenberg