Miksi oppivelvollisuus eikä vapaaehtoinen koulutus?

Kasvatuksen ja koulutuksen historian seura järjesti juhlaseminaarin 24.8.2021 Kasvatustieteen laitoksessa Athena-rakennuksessa Siltavuorenterassilla Helsingissä. Teemana oli Oppivelvollisuus 100 vuotta ja seminaarissa oli mukana noin neljäkymmentä ihmistä, joista puolet osallistui etänä. Puheenvuorot esiteltiin yhdistyksen 58. vuosikirjassa 2021 Koulu ja menneisyys. Seminaarissa useat tunnetut tutkijat, kuten professori Sirkka Ahonen käsittelivät kiisteltyä oppivelvollisuutta ja valtiosihteeri Pilvi Torsti uutta toisen asteen oppivelvollisuutta.

Julkaisun toimittaja Janne Säntti toteaa, että Suomi on muuttunut viimeisen 100 vuoden aikana paljon staattisesta maatalousyhteiskunnasta, jossa syntymä- ja sosioekonominen asema määritti nuorten koulutusmahdollisuudet dynaamiseksi palveluyhteiskunnaksi, jossa yksilön on tarkoitus kouluttautua koko elämänsä ajan. Koulutus nähdään tehokkaana tapana hallita muutoksia. On kuitenkin käynyt ilmi, että tasa-arvoisemmista koulutusmahdollisuuksista huolimatta siitä, että koulutus, kuten raha, ja ylipäätään pääoma kertyy sitä jo omaaville. Koulutuksen merkitys on nähty sekä taloudellisesta että sivistyksellisestä näkökulmasta. Niitä näkökulmia on joskus pidetty jopa vastakkaisina. Siksi Säntti pohti, eikö olisi oikeastaan mahdollista kehittää sekä henkilökohtaista näkökulmaa että lisätä ammatillista tietämystään ja arvoaan työmarkkinoilla. Hän ei kuitenkaan usko, että tilanne muuttuisi, jos puhuttaisiin oppimismahdollisuuksista oppivelvollisuuden sijasta.

Sirkka Ahonen totesi, että kun oppivelvollisuus säädettiin vuonna 1921, se tarkoitti, että kaikilla 7–12-vuotiailla lapsilla oli oikeus koulutukseen ja velvollisuus osallistua siihen riippumatta siitä, mihin perheeseen he kuuluvat tai missä he asuvat. Oppivelvollisuuteen laajentumisen myötä vuonna 1968 tämä oikeus ja velvollisuus ulotettiin koskemaan kaikkia alle 16-vuotiaita ja vuonna 2020 kaikkia alle 18-vuotiaita.

Oppivelvollisuuslaki 1920

Yleinen oppivelvollisuuden hanke vakiintui Ranskan suuren vallankumouksen myötä, ja kaikki pohjoismaiset naapurimme säätivät tämän ennen kuin me Suomessa pääsimme näin pitkälle. Tosin Suomen suurruhtinaskunnan valtiopäivät päättivät oppivelvollisuudesta jo vuonna 1910, mutta venäläismielinen ja kulttuurikonservatiivinen senaatti lykkäsi lain toimeenpanon hamaan tulevaisuuteen. Vapaussodan ja sisällissodan jälkeen oppivelvollisuudesta keskusteltiin eduskunnassa vuonna 1920 ja uudelleen vuosina 1968 ja 2020.

Vuonna 1920 sisällissodan jälkiseuraukset olivat edelleen ilmeisiä, sekä oikeistolaiset että vasemmistolaiset kyseenalaistivat yhteisen ja samanlaisen koulutuksen toivottavuuden koko kansalle. Konservatiivisimmat oikeistolaiset ryhmät pelkäsivät, että koulutus tekisi työväen jatkossakin alttiiksi kumouksellisille opeille, kun taas vasemmiston radikaaleimmat vieroksuivat kansakoulun yksipuolista kristillis-isänmaallista arvopohjaa.

J.V. Snellman (1842) kannatti näkemystä, jonka mukaan järkeville ihmisille olisi annettava vapaa pääsy koulutukseen, koska eliitillä ja rahvaalla oli erilaisia sivistystarpeita. Erityisesti nationalistissa piireissä nähtiin sen sijaan kansakunnan jäsenen velvollisuudeksi perussivistyksen hankkiminen, koska menestyvä valtio edellytti jäseniltään kyvykkyyttä ja menestystä. Sosialistit taas tavoittelivat ihmisten vapautumista taloudellisen omistajavallan ja yhteiskunnallisen holhouksen otteesta.

Lopuksi oppivelvollisuus toteutettiin vuonna 1920 Kansallisen edistyksen puolueen ja Maalaisliiton tuella. Saadakseen riittävän yksimielisyyden oppivelvollisuudesta Eduskunnan sivistysvaliokunta veti opetuksen sisällön pois laista. Erityisesti Vanhasuomalaiset pitivät oppivelvollisuutta välttämättömänä edellytyksenä maan tilanteen parantamiselle ja kahtia jakautuneiden yhteiskunnan yhdistämiselle. Skeptinen oppositio onnistui kuitenkin ujuttamaan lakiin vesittäviä määräyksiä, mikä johti siihen, että lapset, jotka asuivat kaukana tai joilla oli erityistarpeita, voitiin jättää oppivelvollisuuden ulkopuolelle. Maaseudulla jäi myös mahdollista välttää oppivelvollisuuslaissa säädetyn kaksivuotisen jatkokoulutuksen järjestämistä.

Kesti vuoteen 1937, ennen kuin Suomessa oli lähes kattava kouluverkko ja oppivelvollisuus saatiin siten toteutetuksi. Tämä tarkoitti sitä, että kansakoulua käyvien lasten määrä kasvoi noin 250 000:sta vuonna 1919 noin 350 000:een vuonna 1937 ja että oli ainakin yksi kansakoulu jokaisessa kunnassa paitsi kaikkein syrjäisimmillä. Kansansivistystä sabotoi kuitenkin edelleen se, että kunnilla oli mahdollisuus tarjota supistettua kansakoulua, mikä vaikutti vielä 1930-luvun lopulla koulutukseen 16 prosenttiin oppilaista, koska siltä pohjalta ei pystytty hakemaan oppikouluun. Tämä oppivelvollisuuden rajoitus poistettiin vasta vuonna 1947.

Peruskoululaki 1968

Oppivelvollisuuden puitelaki korjasi tasa-arvon oppivelvollisuudessa vasta vuonna 1968. Samaan aikaan oppivelvollisuutta pidennettiin kolmella vuodella. Oppikoulujen opettajat vastustivat jyrkästi peruskoulun käyttöönottoa pedagogisilla ja kasvatuksellisilla argumenteilla ja ennustivat, että maan koulutustaso laskee. Keskustelujen aikana Eduskunnassa kuitenkin korostettiin, että oppivelvollisuus lisäisi maan inhimillistä pääomaa, varsinkin kun maaseudulla katsottiin olevan huomattava koulutusvara.

Kokoomuspuolue ei tukenut perusteluja sukupuolten tasa-arvon, inhimillisen pääoman ja lahjakkuuksien lisäämisestä ja oli erityisen huolissaan julkisen talouden tilasta. Siksi se vastusti tällaista yleistä hyvinvointijakoa. Laki voitiin kuitenkin hyväksyä äänin 123–68, koska vuoden 1966 vaaleissa Eduskunta oli saanut vasemmistoenemmistön ja maa oli saanut kansanrintamahallituksen. Lailla pidennettiin oppivelvollisuutta yhdeksään vuoteen. Kokoomuspuolue ja suurin osa keskustasta äänestivät lakia vastaan.

Lain mukaan peruskoulu oli valtion hallinnassa enemmän kuin edellisen rinnakkaiskoulujärjestelmän koulut. Peruskoulun käyttöönoton seurauksena kävi ilmi hieman yli kymmenen vuoden kuluttua, että lukion ja ammatillisen koulutuksen tutkinnon suorittaneiden määrä, oli noussut 35:stä 45 prosenttiin.

Oppivelvollisuuslaki 2020

Kun oppivelvollisuutta vuonna 2020 piti pidentää vielä kahdella vuodella, se kohtasi Eduskunnassa sekä pelkoa että toivoa. Tässä vaiheessa suomalainen yhteiskunta oli siirtynyt hyvinvointivaltiosta kilpailukykyvaltioksi. Teollisuuden kehitys oli edennyt savupiipputeollisuudesta digitaaliseen aikakauteen. Myös palveluala ja maatalous ovat kehittyneet vastaavasti. Koulutuspoliitikot keskittyivät siksi 16–18-vuotiaisiin, jotka melkein kaikki aloittivat toisen asteen opinnot, mutta joista monet keskeyttivät vähän ajan kuluttua, joten 16 % jäi kokonaan ilman tutkintoa. Eduskunnan keskustelut vastasivat taas suurelta osin 1920-luvun alun ja 1960-luvun lopun koulupoliittisia keskusteluja. Eduskunnan päätöstä oppivelvollisuuden pidentämisestä huolimatta maa jäi vielä esiopetuksen osalta merkittävästi jälkeen muista Länsi-Euroopan maista.

Kokoomuspuolueen edustaja sivistysvaliokunnassa vastusti käydyn keskustelun aikana myös 16-18-vuotiaiden oppivelvollisuuden käyttöönottoa ja ehdotti sen sijaan vapaaehtoista työpaja- ja oppisopimuskoulutusta sillä väitteellä, että keskeyttäminen olisi korjattava keskittymällä koulutuksesta putoavien nuorten koulutukseen. Opetusministeri totesi kuitenkin, että kokemus on osoittanut, että valitut toimenpiteet eivät ole tehokkaasti tavoittaneet nuoria, joilla on ongelmia. Siksi on tarpeen ottaa käyttöön yhtenäinen koulutusmalli.

Pilvi Torsti pureutui puheessaan taas poliittiseen keskusteluun oppivelvollisuudesta ja uudistuksia edeltäneestä kamppailusta etenkin toisen asteen koulutuksen osalta, mutta vertasi myös aikaisempiin oppivelvollisuusuudistuksiin.

Hänen johtopäätöksensä on, että Suomen oppivelvollisuusuudistuksissa voidaan erottaa kolme pääpiirrettä:

1. Poliittiset jakolinjat ovat sekä sisällöllisesti että puolueiden välillä säilyneet yllättävän samankaltaisina.

2. Laaja ja pitkäaikainen valmistelutyö yhdessä yhteiskunnallisen muutoksen kanssa on edeltänyt poliittista käsittelyä ja ollut sille edellytys.

3. Yksittäisten henkilöiden pitkäjänteinen ja sitoutunut työ ja tinkimättömyys ratkaisevissa päätöskohdissa on ollut välttämätöntä. Niihin voi ainakin laskea Mikael Soininen, Reino Heikki Oittinen ja Li Andersson.

Kommenttini:

Suomessa käyttöön otettu oppivelvollisuus eroaa muissa maissa käyttöön otetusta koulupakosta vain siinä mielessä, että perusopetusta ei tarvitse suorittaa julkisessa koulussa, vaan kuten ennen ensimmäisen oppivelvollisuuslain käyttöönottoa voidaan toteuttaa yksinkertaisella ilmoitusmenettelyllä valinnaisesti kotona tai yksityisessä koulussa. Lisäksi on huomautettava, että oppivelvollisuus ei vieläkään koske esikoulua, mikä on ehkä suurin oikeudellinen puute, koska erityistukea tarvitsevat lapset pidetään usein kotona mahdollisimman pitkään ilman asianmukaista tukea.

Kesti yllättävän kauan, 16 vuotta, ennen kuin vuoden 1921 oppivelvollisuuslaki saatettiin täysimääräisesti voimaan. Se vaati myös merkittävää valtion tukea kuntien perustamille kouluille. Peruskoulu ja vuonna 1968 määrätty oppivelvollisuuden jatkaminen voitiin toteuttaa nopeammin, noin 10 vuodessa. Tämä saattoi johtua siitä, että se oli paljon valtiollisempi koulumuoto, vaikka koulujen perustaminen oli edelleen kuntien tehtävä. Peruskouluun siirtymisen aikana pidettiin tarpeellisena ottaa käyttöön matematiikan ja kielen tasokurssit myönnytyksenä peruskoulun vastustajille, erityisesti oppikouluissa. Nämä todettiin kuitenkin pian epäonnistuneiksi, koska ne rajoittivat tasa-arvoa. Siksi ne lakkautettiin vain muutaman vuoden kuluttua.

On mielenkiintoista nähdä, kuinka nopeasti oppivelvollisuuden jatkaminen vuoden 2020 lain mukaan pystytään toteuttamaan kokonaisuudessaan. Todennäköisesti se kestää vain muutaman vuoden, koska rakenteet ovat jo pitkälti olemassa.

Uskon, että seuraavat oppivelvollisuuden kehittämisen vaiheet koskevat sitä, että oppivelvollisuus aikaistetaan nykyisestä 7:stä 5–3 vuoden ikään, kuten muualla Länsi -Euroopassa. Sirkka Ahonen mainitsee erityisesti mahdollisuuden määrätä oppivelvollisuutta elinikäiseen oppimiseen. Ymmärtääkseni se edellyttäisi, että osallistujille annettaisiin jonkinlaista taloudellista porkkanaa ja määräystä sovellettaisiin vain eläkeikään asti, vaikka tiedän, että monet eläkeläiset edelleen kehittävät vapaaehtoisesti itseään osallistumalla erilaisille kursseille. Niiden, jotka pitävät tällaista säännöstä diktatuurisena, on syytä pohtia, miksi Suomi ei pysähtynyt Snellmanin näkemykseen oppivelvollisuudesta vaan valitsi nationalistien näkemyksen, jonka mukaan kansalaisilta vaaditaan itsensä kehittämistä maan tulevaisuuttakin ajatellen.

Lähteet:  

• Ahonen Sirkka: Kiistelty oppivelvollisuus. Sisältyy Suomen kasvatuksen ja koulutuksen seuran julkaisuun Koulu ja menneisyys. Vuosikirja 2021, 8–37.
• Jäntti Janne: Pääkirjoitus. Sisältyy Suomen kasvatuksen ja koulutuksen seuran julkaisuun Koulu ja menneisyys. Vuosikirja 2021, 5–7.
• Snellman Johan Vilhelm, 1842: Läran om staten. Sisältyy J.V. Snellmanin teokseen: Samlade arbeten III. Helsingfors. Statsrådets kansli, 1993.
• Torsti Pilvi: Yleinen ja pakollinen vai erillinen ja valinnainen? Toisen asteen oppivelvollisuusuudistus osana sadan vuoden kamppailua ja jatkumoa. Sisältyy Suomen kasvatuksen ja koulutuksen seuran julkaisuun Koulu ja menneisyys. Vuosikirja 2021, 154–179.

Martin Gripenberg