Juutalainen koulu Helsingissä oli ainutlaatuisessa tilanteessa

Helsingissä on Suomen pääkaupunkina useita erikoisia kouluja, lähinnä kielikouluja, kuten saksan, englannin ja ranskan kielisiä kouluja, mutta myös muita. Suurin osa näistä opettaa vain vierailla kielillä ja suomen kielellä. Yli 100 vuoden aikana, kun Suomi oli Venäjän suuriruhtinaskunta, eri väestöryhmät hakeutuivat Venäjältä tänne. He kokivat elinolot Suomessa suotuisampina. Yksi näistä ryhmistä oli venäjän juutalaiset. Erityisesti uskonnollisista syistä he ovat pyrkineet antamaan lapsilleen aitoa juutalaista kasvatusta, mutta myös mahdollisuuksia integroitua paikalliseen väestöön. Helsingissä he kuitenkin kohtasivat epätavallisen tilanteen, koska kaupunki oli käymässä läpi kielimuutosprosessia. Tämä tuli vaikuttamaan erityisesti juutalaiseen kouluun. Tässä tekstissä olen siksi keskittynyt erityisesti kielikysymykseen, joka on tärkeä suomalais-ruotsinkielisestä näkökulmasta, mutta myös mielenkiintoinen esimerkkinä siitä, kuinka pieni väestöryhmä pystyy pitämään huolta omasta asemastaan.

Ensimmäinen juutalainen koulu toimi Helsingissä vuosina 1893-1900. Se oli jatkoa perinteisille juutalaisille heder-kouluille, jotka olivat toimineet Helsingissä jo aikaisemmin 1800-luvulla. Helsingissä tämän koulun katsottiin kuuluvan Venäjän väestön kouluihin. Koulun seuraajaksi tuli puhtaasti hepreankielinen koulu, Mooseksenuskoinen koulu. Vasta Suomen itsenäistymisen jälkeen pystyivät juutalaiset saamaan suomen kansalaisuuden. Silloin perustettiin Helsingin Juutalainen yhteiskoulu marraskuussa 1918. Koulusta tehtiin ruotsalais-heprealainen koulu, ja se aloitti toimintansa Malminkadun synagogan alakerrassa.

Koulussa oli ensimmäisen lukuvuoden aikana sekä heprean että ruotsinkielinen osasto. Hepreankielinen toimi aamuisin, ruotsinkielinen iltapäivisin. Ensimmäisen lukuvuoden jälkeen koulun kaksi osastoa yhdistettiin. Vuonna 1920 hyväksyttiin koulun toimintalupa ja vuonna 1924 sen opetusohjelma. Alun perin koulu toimi täysin yksityisillä varoilla, kuten siihen aikaan oli tavallista uusille oppikouluille. Vuodesta 1924 koululle myönnettiin valtionapua. Koulun toiminta vastasi silloin ruotsinkielistä viiden luokan keskikoulua. Kaikki koulun oppilaat tulivat juutalaisperheistä. Kouluvuonna 1923–24 koulussa oli 88 oppilasta, joista 74 ilmoitettiin äidinkieleltään ruotsalaisiksi. Muilla oppilailla oli äidinkieli jiddiš, suomi, venäjä tai saksa.

Heprealaisten ja uskonnollisten aineiden (juutalaisen kulttuurihistorian) opettajat olivat kaikki juutalaisia, kun taas ruotsin ja monien muiden aineiden opettajat olivat tavallisia ruotsinkielisiä helsinkiläisiä (Helmi Arneberg-Pentti, Eric Bahne, Erik Falck, Astrid Grönlund, Valter Groundstroem, Guido Hagelin, Astrid Hagman, Rafael Karsten, Erik Lagus, Georg Lindberg, Uno Harald Lindholm, Tor M. Ljungberg, Robert Lundström, Karl Albin Nyman, Alvar Ohls, Edvin Rönnholm, Victor Sjöberg, Helfrid Söderholm, Ester Åkesson). Kun kouluneuvos Ralf Saxén tarkasti koulun sinä vuonna ensimmäistä kertaa hän oli pääosin tyytyväinen kouluun, mutta painotti, että oppilaista monet osasivat ruotsin kieltä heikosti. Hehän tulivat kodeista, joissa usein puhuttiin jiddišin kieltä.

1920-luvun puolivälissä tulivat koulun tilat Malminkadulla liian ahtaiksi kasvavan oppilasmäärän vuoksi. Siksi seurakunta osti tontin rakennuksineen Ruoholahdenkatu 3:lla. Rakennuksessa oli pitkä ja leveä käytävä, joka toimi salina ja aamurukoushuoneena. Kun koulun avajaisia virallisesti juhlittiin vuonna 1924, oli se jo ehtinyt saada lisärakennuksen samalle tontille.

Vuonna 1930 koulussa vieraillut latvialaisjuutalainen kirjailija havaitsi, että noin puolet oppilaista oli sionistien inspiroimia, kun taas toinen puoli oli enemmän maallisia. Monien jiddišikielisten perheiden äidinkieltä ei opetettu millään tavalla koulussa. Jiddiškieliset edustivat periaatteessa juutalaisten vasemmistopiirejä. Lisäksi kieltä pidettiin sekokielenä, ja sitä pilkattiin myös kansallisessa lehdistössä. Lapsetkin häpesivät puhua jiddišia virallisissa yhteyksissä.

Koululaisten vanhemmat olivat kasvaneet jiddišhinkielisessä kodissa, mutta perheissä puhuttiin yleensä myös venäjää. Joillakin perheillä vahvin kieli saattoi olla saksa. Ruotsinkielisissä perheissä osattiin ja puhuttiin tilanteen mukaan myös suomea. Helsingin historiallisen taustaan nähden tällainen monikielisyys oli pikemmin sääntö kuin poikkeus. Aikakauden aatevirtaukset vaativat kuitenkin selkeää yksikielisyyttä. Koulutarkastaja Saxénin vuoden 1929 raportissa erityistä huolta herätti lasten ”puolikielisyys”. Oppilaiden keskiarvot olivat heikkoja ja syyksi arveltiin monikielisyyttä. Tämä kertoo koululaisten rikkaasta kielitaidosta, mutta myös aikakauden suhtautumisesta monikielisyyteen. Raportissa puhutaan jopa ”vieraan rodun vilkkauksesta”. Useimmat perheet ilmoittivat kotikielekseen ruotsin, koska se tuntui heille silloin tarkoituksenmukaisimmalta. Tämä ei välttämättä tarkoita, että perheissä olisi puhuttu vain ruotsia. Usein vasta avioliiton myötä Suomeen muuttaneet vanhemmat eivät edes välttämättä osanneet ruotsia kovin hyvin. Kodeissa puhuttiin usein eri kieltä äidin ja isän kanssa. Siihen aikaan kodeissa oli usein kotiapulainen, jonka kanssa puhuttiin aina suomea, koska hän harvoin edes osasi mitään muuta kieltä. Koska ruotsi oli vain toinen kotikieli, on ymmärrettävää, että monelle sillä oli enemmän väline- kuin tunnearvoa.

Personalen i judiska skolan

(Juutalaisen yhteiskoulun johtokunnan jäsenet sekä opettajat lukuvuonna 1929-30: Istuen vasemmalta S.Manelevitsch, A. Vinocour, J.Schlüter (rehtori), I.Pergament, U. Levik, A. Hagman, A. Schitt,J. Weinstein, M. Standertskjöld. Takana seisten vasemmalta V. Groundstroem, O. Nylund, I. Westman, H. Klingstedt, H. Lindberg, E. Falck, C. Ramsdahl, T. Ljungberg, V. Sjöberg, E. Rönnholm, A. Nyman, J. Hirschovits)

1900-luvun alussa ruotsi oli paikallinen lingua franca, jota kaikki sivistyneet puhuivat hallinnossa ja kaupassa. Se oli kieli, jota maahanmuuttajat käyttivät yleisimmin Suomen kaupungeissa. Samanaikaisesti kielenvaihtoprosessi oli käynnissä sivistyneistön piireissä.

Koulun tehtävänä oli alusta alkaen juutalaisuuteen kasvattamisen lisäksi myös lasten integroituminen suomalaiseen yhteiskuntaan. Silloin kun koulu perustettiin 1918, ruotsinkielisyys oli luonnollinen vaihtoehto nopeaan integraatioon. Se oli kieli, jota maahanmuuttajat käyttivät yleisimmin Suomen kaupungeissa.

Ruotsinkielisiä sukunimiä suomennettiin, lapset laitettiin suomenkieliseen kouluun ja monet vaihtoivat kotikielensä suomeksi. Kun maa tuli itsenäiseksi, vallitsi kaksi yhtä vahvaa eliittiä, vanha ruotsinkielinen ja uusi suomenkielinen. Heidän välillään käytiin kiivas taistelu ruotsin kielen asemasta.

Pääkaupunkiseudulla ruotsin kielen asema muuttui melko nopeasti sen jälkeen, kun suomenkielisistä 1909 tuli enemmistö-kieliryhmä. Suomalaistuminen jatkui nopeasti 1920-luvulla, sekä aktiivisen suomalaistamistyön tuloksena, että yksikielisen suomenkielisen työväen muuttaessa maaseudulta pääkaupunkiseudulle. Kielipolitiikalla oli merkittävä vaikutus koulutuspolitiikkaan, etenkin yliopistomaailman laaja-alaisen aktivismin kautta, jossa erityisesti oikeistolainen Akateeminen Karjala Seura sitä edisti.

Monet ruotsinkieliset suomalaistivat sukunimensä tänä kielenvaihtoaikana. 1930-luvulla tämä trendi saavutti myös juutalaisväestön, joten slaavilaista alkuperää olevia nimiä suomalaistettiin, esim. Jankelow muutettiin Jaariksi, joka sisältää heprealaisen sanan ja’ar = metsä. Uusista sukunimistä monille annettiin nimiä, jotka suomalaisen perinteen mukaan viittaavat luontoon. Germaanisia sukunimiä ei kuitenkaan muutettu.

Vuonna 1930 oli koulu saanut niin vakaan oppilaspohjan, että valtionapu vakinaistiin, mutta vuosikymmenen lopussa alkoi oppilasmäärä taas laskea, jonka tähden kouluhallitus myös vähensi valtionapua. 1940-luvun alussa valtionapu lopetettiin kokonaan, josta syystä koulun ylläpito joksikin ajaksi siirtyi kokonaan juutalaisen seurakunnan vastuulle. Tuen lopettamiseen saattaa myös vaikuttanut Suomen aseveljeys Saksan kanssa. Tänä päivänä valtioapu on palautettu täysimääräiseksi.

Sionistisen seurakunnan laatimassa muistossa otettiin vuonna 1931 voimakkaasti kantaa kielikysymykseen. Ruotsiksi kirjoitetussa muistiossa viitattiin ensinnäkin päättyvään suureen lamaan, joka ajoi seurakuntalaisia taloudelliseen ahdinkoon. Suurimmat ongelmat yhdistys löysi kuitenkin juutalaisen yhteisön sisältä. Kyse oli Suomen juutalaisen nuorison tulevaisuudesta ja ongelman luonne oli eettinen. Yhdistyksen mukaan juutalaisissa kodeissa annettiin huonoa kasvatusta. Perheiden asenne usutti nuoret aikaisin työelämään ”helpon rahan perään” kunnon koulutuksen ja kasvatuksen asemesta. Omiin liikeyrityksiinsä keskittyneet vanhemmat antoivat tässä huonoa esimerkkiä. Kirjoittaja kaipaisi enemmän kuria ja kunnioitusta. Vanhempien määräysvalta kouluun oli saatava loppumaan. Muistion mukaan juutalaisilla nuorilla ei ollut töitä, koska isoimmat seurakunnan jäsenten omistamat liikkeet eivät palkanneet juutalaisia. Perimmäinen syy huonoon työtilanteeseen oli kuitenkin juutalaisen nuorison huono suomen kielen taito. Ainoa tehokas keino tilanteen muuttamiseksi olisi vaihtaa koulun opetuskieli suomeen, painotettiin muistiossa.

Vuodesta 1933 koulu siirtyi sitten vähitellen käyttämään suomen kieltä opetuskielenä. Siirtyminen oli tietysti monimutkaista, koska opettajat opettivat ylemmissä luokissa ruotsiksi ja alemmissa suomea, ja heillä itsellään oli monesti heikko suomen kielen taito. Saman perheen lapsia opetettiin näin eri kielillä, kun nuorempia lapsia opetettiin suomeksi ja vanhempia ruotsiksi. Vielä 1961 johtokunnan kiertokirjeessä todettiin kuitenkin, että koulussa oli vaikeaa opettaa judaica-ainetta (juutalainen kulttuuri), koska ulkomailta tulleet opettajat oppivat usein nopeasti ruotsin kielen vuoden sisällä. Sitä he osasivat käyttää myös opetuskielenä. Viranomaiset olivat myös hyväksynyt sen hätäratkaisuksi. Suomi puolestaan oli vakava kompastuskivi näille opettajille.

Juutalaisena kouluna Juutalainen koulu Helsingissä tuli toisen maailmansodan jälkeen saamaan suurta merkitystä muille juutalaisille kouluille Euroopassa. Sodan aikana melkein kaikki juutalaiset koulut Euroopassa oli lakkautettu. Helsinkiläisen koulun merkitys on erityisesti ollut esimerkkinä siitä, kuinka Suomen juutalaiset lapset integroidaan suomalaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin.

Tänäkin päivänä koululla on vahva kielipainotus. A-kieli on heprea ja englanti, B-kieli ruotsi ja sen opetus alkaa kuudennelta vuosiluokalta. Koulun kanssa samassa talossa toimivat nykyisin myös päiväkoti Gan Jaledim, seurakuntakanslia ja synagoga.

Lähde:

Kantor, Dan: Kyläkoulu keskellä kaupunkia, Helsingin Juutalainen Yhteiskoulu 100 vuotta, Helsinki 2018

http://www.skolhistoria.fi/sv/sv/?s=judiska+skolan

Martin Gripenberg

 

 

 

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s