Tarkastajat olivat kansakoulun intoilijoita

Seitsemännessä pohjoismaisessa koulutushistoriallisessa konferenssissa Trondheimissa 19-20.9.2018 esitin tutkielmani ruotsinkielisistä kansakouluntarkastajista. Olin kerännyt otannan muistokirjoituksia noin kolmestakymmenestä pitkäaikaisesta tai eniten tunnetusta ruotsinkielisestä kansakouluntarkastajasta. Nämä saivat tutkielmassani edustaa koko kansakouluntarkastajakuntaa. Esitys, joka tässä on hieman täydellisempi, perustui kansakouluntarkastuksen kehitykseen, jota voidaan nähdä elämänkaari-näkökulmasta kolmessa vaiheessa: sen aloitus venäjän vallan aikaan, kehitys sotaa edeltävänä aikana ja lopetus sodan jälkeisenä aikana. Kansakouluntarkastajien toiminta oli tietysti riippuvainen kansakoulun kehityksestä, koska tarkastajat näkivät kehitystarpeet ja olivat useimmiten kansakoulun intoilijoita, jotka saivat aikaan tätä kehitystä.

Kansakouluntarkastuksen esihistoriassa Ruotsin aikana, ennen vuotta 1809, luterilaiset papit tarkastivat olemassa olevia kouluja. Näin jatkui vielä 60 vuotta sen jälkeen, kun Suomesta oli tullut suurruhtinaskunta. Luterilaisuutta piti puolustaa ortodoksisessa Venäjässä.

1800-luvun keskivaiheessa kansakouluajatus saapui Suomeen ja ensimmäiset yksityiset kansakoulut perustettiin. Vuonna 1870 Senaatti perusti Kouluylihallituksen, joka otti koululaitoksen haltuunsa kirkolta. Kouluylihallitus sai ensin oppikoulu- ja kansakouluosastot. Kansakouluosaston päälliköksi valittiin pappi Uno Cygnaeus (1810-1888). Hänen tehtäviinsä kuului kansakouluverkon perustaminen koko maahan ja kansakoulujen tarkastus. Uno Cygnaeuksen unelma oli tehdä kansakoulusta yleinen pohjakoulu maan kaikille lapsille. Suurten sosiaalisten luokkaerojen takia kestäisi vielä 100 vuotta ennen kuin tämä unelma toteutuisi peruskoulun muodossa 1970-luvulla. Kouluverkon aikaansaamisessa Cygnaeus oli niin etevä, että jo parin vuoden kuluttua piti ruveta lisäämään kouluntarkastajien määrää. Nämä tarkastajat ja erityisesti K.V. Forsman (1847-1922) Pohjanmaalla vaikuttivat ahkerasti uusien koulujen perustamiseen.

Alussa perustettiin vain yksi koulu kunnan kaikille lapsille riippumatta heidän äidinkielestään. Kansakouluntarkastajat huomauttivat kuitenkin hyvin varhaisessa vaiheessa, että opettajalta meni liikaa aikaa opettamiseen eri kielillä: suomeksi, ruotsiksi ja joskus venäjäksi. Siihen aikaan Suomen kansa oli paljon monikielisempi kuin tänä päivänä. Tarkastajat ehdottivat siksi, että koulut jaettaisiin oppilaiden äidinkielen mukaan ja niin jaettiin myös tarkastuspiirit vuoden 1880 jälkeen Helsingistä alkaen.

Kansakouluihin, jossa silloin oli vain neljä luokkaa, otettiin vain oppilaita, jotka jo pystyivät lukemaan ja kirjoittamaan. Nämä taidot opetettiin joko kotona tai yksityisissä pikkukouluissa. Kansakoulun tärkeimmäksi tehtäväksi tuli siksi kehittää oppilaiden äidinkieltä, suomea, koska suomen kielen piti kehittyä usean murteen sekamelskasta tunnustetuksi eurooppalaiseksi kulttuurikieleksi ja siten estää venäläistämispyrkimykset. Kansakoulussa ei opetettu vieraita kieliä kuten oppikouluissa, joissa jouduttiin opettamaan venäjää. Ruotsinkielisten kansakoulujen tärkeys oli siinä, että ne avasivat kontaktit Ruotsiin ja muuhun länsieurooppalaiseen kulttuuriin.

Monella paikkakunnalla kansakoulunopettaja oli korkein viranomainen papin ja tohtorin jälkeen. Siksi kansakouluntarkastajilla nähtiin olevan hyvin korkea asema. Keisarillisena virkamiehenä hänellä oli tarkastusmatkoillaan oikeus käyttää parivaljakon vetämää lämmitettyä vaunua jossa hänellä oli myös apulainen. Tarkastajat sitoutuivat yleensä syvästi kansakoulujen kehitykseen, Ruotsinkielisistä Emil Böök (1835-1914) ja Albert Lilius (1873-1947) nimitettiin kasvatustieteen professoriksi. Ahkeria tekstien kirjoittajia olivat Anders Leander Biskop (1864-1945) ja Otto Florell (1842-1892).

Itsenäisyys vuonna 1918 antoi kansakoulullekin uudeksi tehtäväksi osallistua kansan yhdistämiseen traumaattisen sisällissodan jälkeen. Tämä näkyi myös tarkastajien työssä. Lapset olivat tärkeä työvoima maaseudulla ja siksi monella paikkakunnalla vastustettiin heidän koulunkäyntiään. Kansakoulunopettajat ja -tarkastajat tekivät kuitenkin töitä sen hyväksi, että kaikki lapset saisivat perustavanlaatuisen koulusivistyksen. Tarkastajien tehtävistä säädettiin kansakouluasetuksessa.

Keskusteltiin edelleen pohjakoulun perustamisesta, mutta pystyttiin ainoastaan päättämään yleisestä oppivelvollisuudesta ja pikkukoulujen sulauttamisesta kansakouluun luokiksi 1-2. Se että Suomessa päädyttiin oppivelvollisuuteen eikä koulupakkoon kuten muissa pohjoismaissa johtui sosiaalisista luokkaeroista. Näin annettiin erityisesti korkeimmille sosiaaliluokille edelleen mahdollisuus järjestää omien lastensa koulutusta oman tahtonsa mukaan.

Itsenäistymisen jälkeisestä huonommasta taloudellista asemastaan huolimatta kansakouluntarkastajilla säilyi korkea sosiaalinen asema ja mahdollisuus näin vaikuttaa yleiseen mielipiteiseen mm. kirjoittajina ja puhujina eri yhteyksissä. Tällainen tarkastaja oli Johannes Qvist (1879-1956), josta myöhemmin tuli kasvatustieteen professori. Ahkera kirjoittaja oli myös kansakouluntarkastaja ja humanisti Ernst August Mitts (1891-1986). Kansakouluntarkastaja Johannes Näsellä (1881-1944) oli kauan suuri vaikutusvalta toimiessaan Pohjanmaan ruotsinkielisessä nuorisojärjestössä. Tänä sotia edeltävänä aikana kouluntarkastusta kehitettiin paljon tarkastajien kokouksissa uusilla kontrollivälineillä ja tarkastusmenetelmillä.

Vuotuisten kouluntarkastusten lisäksi tarkastajien oli syksyllä tehtavänä Kouluhallitukselle ilmoittaa tarkastuspiirinsä tilannetta. Oli vahvistettava kaikkien tarkastuspiiriin kuuluvien koulujen opettajavaalit.  Oli myös vahvistettava koulujen oppi-. työ- ja vuosisuunnitelmat oppikirjoineen, usein jopa 1000 asiakirjaa. Tarkastajalla oli pitkään konttoritilansa kotona erityisessä kaapissa ja vähäinen kansliaraha paperia ja kirjekuoria varten. Raha oli kuitenkin niin niukka, että monet tarkastajat joutuivat kääntämään kirjekuoret käyttääkseen ne uudestaan ja säästääkseen näin kansliarahaansa.

Sodan jälkeinen aika, vuoden 1945 jälkeen, antoi yhtenäisyyskouluajatukselle uusia edellytyksiä, koska työväenluokka sodan aikana oli osoittanut kansakunnalle uskollisuutensa. Kansakouluntarkastajia kuten Johannes Åbonde (1902-1954) pyrki kansalaiskoulujen perustamiseen kansakoulun jatkoksi ja kunnallisten keskikoulujen perustamiseen halvempana vaihtoehtona yksityisille oppikouluille. Gösta Cavonius ja Klas Wallin, jotka ensin olivat toimineet kansakouluntarkastajina, osallistuivat innostuneesti Kouluhallituksen osastonpäällikköinä peruskoulun perustamiseen, mikä lopuksi toteutui 1970-luvulla.

Ironista on, että kansakouluntarkastajien into peruskoulun perustamiseen myös aiheutti kouluntarkastuksen loppuvaiheen, jossa kouluntarkastus lopetettiin perinteisessä muodossaan. Kouluhallituksen pääjohtaja Erkki Aho, joka itse oli ollut sekä kansakoulunopettaja että koulupsykologi painotti, ettei peruskoulussa enää tarvita esivallan kouluntarkastuksia. Päätösvalta voitiin hyvin delegoida koulutasolle. Opettajankoulutus oli silloin pidennetty kolmevuotisesta seminaarikoulutuksesta monivuotiseen akateemiseen koulutukseen sisältäen tutkijakoulutusosan. Lisäksi kansakoulun muutaman sivuinen opetussuunnitelma oli korvattu peruskoulun monisatasivuisella opetussuunnitelmalla kahdessa sidoksessa. vähän myöhemmin Kouluhallitus lopetti myös oppikirjojen hyväksymisen, koska oltiin sitä mieltä, että vain parhaat oppikirjat voittaisivat markkinaosuudet.

Kansakouluntarkastajat, jotka aikaisemmin oli sijoitettu ympäri maata Kouluhallituksen silminä ja korvina koulukentällä siirrettiin lääninhallituksiin perustettaviin kouluosastoihin, jossa he saivat taistella resursseistaan mm. poliisi-, sosiaali- ja terveysosastojen kanssa. Muutos tarkoitti, että kontakti tarkastajien ja Kouluhallituksen välillä katkaistiin. Kouluntarkastajien ennakkokontrolli koulujen työskelystä ja varsinaiset kouluntarkastukset lopetettiin. Vielä vähän aikaa tarkastajat epämuodollisesti vierailivat kouluissa ja järjestivät opettajille täydennyskoulutusta peruskoulun pitämisessä ja -opetuksessa.

Kouluntarkastajien työtehtävät muutettiin peruskouluasetuksen mukaan, mutta vielä 1998 pystyivät kouluntarkastajat vaikuttamaan esikoulutuksen perustamiseen. Muutama vuosi myöhemmin kouluntarkastukselle jäi lähinnä juridisia kysymyksiä kuten vanhempien ja opettajien valitusten ja kanteluiden käsittelyt. Niiden määrä räjähti erityisesti suomenkielisellä puolella yhtaikaa henkilöstöresurssien leikkaamisen kanssa. Uusiksi kouluntarkastajiksi valittiin usein juristeja hyvin vähäisellä omalla opetuskokemuksella. Vuonna 2010 lääninhallitukset lopetettiin ja tehtävät siirrettiin vastaperustetuille aluehallintoviranomaisille.

Tässä vaiheessa tarkastajien enemmistö oli naisia ja virkanimike oli muutettu ylitarkastajaksi. Ensimmäinen naispuolinen kouluntarkastaja nimitettiin 1940-luvulla, mutta ensimmäinen ruotsinkielinen, sivistysneuvos Clara Granberg (1923-1986), vasta vuonna 1970 peruskoulun perustamisen yhteydessä.

Voi todeta, että kun Suomen peruskoulu PISA-mittauksissa vuonna 2000 saavutti huipputuloksensa, jonkinlainen kouluntarkastus oli vielä toiminnassa. Kun tulokset sitten alkoivat laskea, tapahtui tämä samanaikaisesti, kun kouluntarkastus lopetettiin Suomessa toisin, kuin muualla Euroopassa. On tietysti keskusteltavissa, onko asioilla yhteyttä, mutta varmaa on, että lakkauttamalla kouluntarkastajat peruskoulu menetti tärkeimpiä puolestapuhujiaan, mikä helpotti politiikkojen tekemiä leikkauksia koulutuspuolen resursseihin. Oli varmaan niin, että kehitys juoksi perinteisen kouluntarkastuksen ohi, mutta sille ei myöskään annettu kehitysmahdollisuuksia.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s