Historiankäyttö muokkaa näkemystä maan historiasta

Kesäkuun keskivaiheilla minulla oli mahdollisuus osallistua Lina Spjutin väitöstilaisuuteen kasvatustieteessä Örebron yliopistossa, Ruotsissa. Hän on tutkinut ruotsinkielisiä historian, maantieteen ja yhteiskuntatiedon oppikirjoja vuosilta 1866-2016, yhteensä 286 oppikirjaa. Noin 50-60 sivua kirjaa kohti on kopioitu diskurssianalyysiä varten. Minulle oli erityisen mielenkiintoista, että hän oli vertaillut riikinruotsalaisia oppikirjoja suomenruotsalaisiin oppikirjoihin. Suomalaisten oppikirjojen kesken oli myös suomen kielestä suoraan käännettyjä kirjoja, joissa näkyi fennomaaninen näkökulma.

Keskeisenä käsitteenä on oppikirjojen historiantulkinta ruotsalaisesta ja suomalaisesta näkökulmasta. Spjut ei osaa suomea, mutta hän on hyvin kiinnostunut vähemmistönäkökulmasta koskien sekä ruotsinkielistä Suomessa, että suomenkielistä Ruotsissa. Olen jo aikaisemmin viitannut hänen väitöskirjaansa marraskuussa 2017, jossa kerroin seminaarista Tukholman yliopistossa, jossa hän esitteli väitöskirjastansa lukua, mikä kertoo kansallisuuskysymyksestä.

Ystävällinen keskustelu vastaväittäjän, Samuel Edquistin, ja väittelijän kesken lähti Lina Spjutin tutkimuskysymyksistä:

  • kuinka ilmaistaan kuviteltu yhteisö oppikirjoissa,
  • millä tavalla ilmenee erilaisia historiankäyttöjä ja
  • missä ajankohdissa tapahtuu kouriintuntuvia muutoksia oppikirjateksteissä.

Suomen kohdalla sellainen kouriintuntuva muutos tapahtui heti toisen maailmansodan jälkeen, jolloin näkemys Venäjästä muuttui aikaisempaa positiivisemmaksi julkisen politiikan mukaisesti.

Hän näkemyksensä mukaan oppikirjojen tarkoitus on mm. kasvattaa oppilaita eri yhteisöjä varten, jotta heille luotaisiin kuva yhtenäisestä kansallisesta kansasta. Historiankirjoissa keskeinen kansallisuuskäsite syntyi Napoleoninsotien aikana 1800-luvun alkuvuosina.

Eräs hänen keskeisistä käsitteistään on historiankäyttö, joka peilaa historian kulkua nyky-yhteiskunnan omasta näkökulmasta. Historian opetuksessa sellainen pedagoginen ote jättää pois nyky-yhteiskunnan kannalta epäolennaisia tai epämukavia tapahtumia ja olosuhteita. Tällainen opetus kertoo historian alkaen maan tämän päivän maantieteellisiltä rajoilta. Erityisen selkeästi tämä näkyy historian tosiseikkojen ei-käytössä. Esimerkkinä tästä on, että Suomen historia on häipynyt riikinruotsalaisista historiankirjoista vuoden 1809 jälkeen. Ruotsin historiaa käsitellään kuin Suomi ei koskaan olisi ollut osa Ruotsia. Toisaalta Skoonea käsitellään kuin se aina olisi ollut osa Ruotsia, vaikka se yhdistettiin Ruotsiin lopullisesti vasta 1658 Roskilden rauhassa. Vastaavana esimerkkinä suomalaisesta näkökulmasta voisi mainita, että Suomen lukion opetussuunnitelmassa 1990-luvun lopussa pakollinen historian kurssi alkaa itsenäisyyden ajalta aivan, kun Suomi ei olisi ollut ensin 650 vuotta osana Ruotsia ja 110 vuotta Venäjän osana. Toisessa yhteydessä hän mainitsee, että riikinruotsalaiset oppikirjat melkein täysin sulkevat pois sen, että suomenkielisillä on ollut tärkeä rooli Ruotsissa sekä Tornionlaaksossa, Värmlandissa että Mälarinlaaksossa.

Hän painottaa, että oppikirjat osoittavat millaista moraalia oppiane käytännössä välittää. Kansakoulun tarkoitus oli yhdistää kansaa yhteisellä historialla ja yhteisellä kielellä. Sitä hallitsi ensin moraalinen opetussuunnitelmakoodi, joka 1900-luvun alussa muuttui kansalaiskeskeiseksi oppianekoodiksi. Koska oppikirjat kantavat poliittista viestiä käsittelevät ne myös konflikteja eri ideologisten ja kulttuurillisten perinteiden kesken kansallisesta poliittisesta näkökulmasta. Se että historiaperinne Suomessa on enemmän hajallaan kuin Ruotsissa johtuu taistelusta koskien historiankirjoittamista fennomaanien ja svekomaanien välillä ja kieliriidasta, joka syntyi 1800-luvun alussa. Kansallisen suomalaisen historiankirjoituksen tavoite oli olla erilainen kuin ruotsalainen. Tämä näkyy selkeästi kertomuksista Anjalan liitosta 1788, jossa riikinruotsalaisen näkemyksen mukaan oli kysymys upseerikapinasta ja petoksesta kuningas Kustaa III vastaan, mutta suomalaisen näkemyksen mukaan se oli ensimmäinen alkio kansalliseen politiikkaan, joka arvosti lojaalisuutta alueen väestöä kohtaan enemmän kuin kuningasta kohtaan.

Toinen väittelijän keskeisiä käsitteitä on kuviteltu yhteisö, joka tarkoittaa oppikirjan tehtävää oppilaille luoda kuviteltu yhteisö Ruotsissa ruotsalaisina ja Suomessa suomalaisina ja täysiarvoisina kansalaisina niillä oikeuksilla ja velvollisuuksilla, jotka kansalaisuus tuo mukanaan. Tässä hän liukuu myös rotuhygieniateorioihin, jotka vielä pitkälti 1960-luvalla halusivat luokitella oppilaat enempi- ja vähempiarvoisiksi kansalaisiksi riippuen heidän alkuperästään, ihonväristään, päänmuodostaan ja muista vastaavista arviointiperusteista. Ajatus kuvitellusta yhteisöstä on määrätä oppilaille tietty näkemys yhteiskunnasta ja sen historiasta, jotta voitaisiin luoda yhtenäinen ja tottelevainen kansa. Selkeät nimenomaiset ilmaisut eri yhteisöistä ovat käsitteitä ja kaavamaisia näkemyksiä, jotka vahvistavat käsitykset paremmasta ´me-sivistyneestä´ ja huonommasta ’ne-barbaarisista’. Tämä näkyy erityisen selkeästi, kun riikinruotsalaiset oppikirjat kertovat metsäsuomalaisista, joita kuvitellaan kulttuurillisesti huonompina ja eksoottisena kansanryhmänä.

Spjut tarkastelee erityisesti kolmea historiallista vaihetta: alkeiskertomukset, jossa erityisesti suomenruotsalaisissa oppikirjoissa ilmenee tarvetta selittää mikä maan alkuväestö oli, ja ruotsinkielisten pitkää historiaa Suomessa. Kertomuksissa kulta-ajasta, Ruotsin suurvalta-ajasta, tulkitaan itäisen maanosan väestön kärsimyksiä eri tavalla riikinruotsalaisissa ja suomenruotsalaisissa oppikirjoissa riippuen nyky-yhteiskunnan tarpeesta itsensä vahvistamiseen. Silloin hän ajattelee erityisesti sitä miten on kirjoitettu nuijasodasta, pien- ja isovihasta ja Suomen sodasta. Kolmannessa vaiheessa, kansainvälistymisessä voi sitten nähdä eräänlaisen jälleennäkemisen, kun Ruotsi tulkitaan maahanmuuttomaaksi huomattavalla suomalaisella maahanmuutolla kun taas Suomi venäläisen parenteesin jälkeen palaa pohjoismaisiin juuriinsa. Koulukirjojen tarkastelu tästä näkökulmasta on ainakin minulle antanut useita ahaa-elämyksiä, jotka osoittavat kuinka historiannäkemykseni on määrittynyt niistä oppikirjoista, joita olen lukenut.

Minulle tämä väitöskirja on ollut tärkeä lukemiselämys sekä väittelijän metodin, epäsymmetrisen muotoilun, kriittisen diskurssianalyysin, määrällisen ja laadullisen vertailun takia sekä herätyskellona omalle historiannäkemykselleni. Väitöskirjan pääpaino ei ollut opetussuunnitelmateoreettisissa näkökulmissa, vaikka niitäkin esitettiin.

Kun vastaväittelijällä ei ollut paljon sanottavaa koskien väitöskirjan tarkkuutta ja muodollisuutta täytyy minun painottaa, että koin sen kielen ilmeikkäänä, helposti luettavana ja innoittavana.

Lähde:

Spjut Lina: Att (ut)bilda ett folk. Nationell och etnisk gemenskap i Sveriges och Finlands svenskspråkiga läroböcker för folk- och grundskola åren 1866-2016. Örebro universitet 2018.

 

Martin Gripenberg

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s